Muista karkoitetuista Svinhufvud kertoo:
— Kolyvanissa oli yhteensä lähes tuhatkunta karkoitettua,
pääasiallisesti Puolasta, ja karkoitettuja siksi, etteivät pääsisi
sotaan Saksan puolelle. Nämä karkoitetut olivat enimmäkseen työväkeä
ja olivat majoitetut suuriin kasarmintapaisiin puurakennuksiin. Ne
olivat ilmeisesti rakennetut Japanin sodan aikana, jolloin Kolyvanissa
oli sotaväkeä. Tämmöisiä parakkeja oli siellä muistaakseni kolme tai
neljä, ja yhdessä niistä asuivat saksalaiset. Muilla kansallisuuksilla,
puolalaisilla ja tshekkiläisillä, oli hallussaan myös oma parakkinsa.
Saksalaiset olivat suutuksissaan venäläisille siitä, että nämä
toisinaan vaihtoivat heidän asuntojaan. Kun saksalaiset olivat saaneet
parakkinsa hyvään kuntoon ja puhdistaneet sen elävistä, tuli muutto ja
heidän piti luovuttaa siisti asunto slaavilaisille.
Saksalaisten karkoitettujen joukossa oli räätäleitä, suutareita,
kelloseppiä, avainseppiä ynnä muita. Heille tuli muistaakseni vähän
apua Venäjän kruunulta, mutta pääasiallisen avustuksensa he saivat
ulkoapäin Kiinan kautta.
Parakit olivat koko lailla hatariapa sen takia kylmiä talvella.
Olihan niissä kyllä rautakamiinat, ja puitakin sai, mutta sittenkin
saksalaiset valittelivat, että niissä tarkeni huonosti. Eivät ne olleet
hauskan näköisiä päältäkään päin, likaisia ja mustia ja sisältä vielä
ikävämpiä.
Muutamat karkoitetut siellä lyöttäytyivät yhteen, ettei heidän
tarvinnut parakeissa asua. Niin tekivät lukkoseppä Giersbäck ja
kelloseppä Laubisch. Samoin asuivat vanha Schmidt ja nuori Mangelsdorff
yhdessä.
Mangelsdorffin tarina oli hyvin surullinen. Kuukautta ennen sotaa hän
oli mennyt naimisiin ja sodan syttyessä oli hän jonkin saksalaisen
liikkeen asioilla Moskovassa. Hänet otettiin tietysti kiinni ja
lähetettiin Siperiaan, mutta nuori rouva jäi yksin Saksaan.
Parakeissa asui ylipäänsä se suuri joukko, jolla ei ollut varoja
järjestää asioitaan paremmin, mutta ne, jotka suinkin pystyivät,
pyrkivät asumaan kaupungille yksityisesti. Saksalaisten kanssa siellä
seurusteltiin paljon, mutta puolalaisten ja tshekkiläisten kanssa
vähän. Kesällä 1915, jolloin oli kova kuumuus Kolyvanissa, laittoivat
muutamat Varsovasta karkoitetut puolalaiset sinne hyvän konditorian,
ja siellä käytiin ahkerasti. Se sijaitsi vanhassa rikkinäisessä
talossa, mutta hyviä leivoksia ja torttuja siellä sai, tilattaessa
nimipäivä-kaakkujakin. Saatiinpa jäätelöäkin, mikä 40°:n lämmössä kyllä
maistui. Ukko Hörschelmannin, jolla oli sokeritauti, täytyi kuitenkin
tyytyä vain piimään, kalaan ja lihaan, niin paljon kuin hän pitikin
makeista kaakuista.
Eräs karkoitetuista saksalaisista, Lipscher nimeltään, joka myös
osasi hyvin venättä, sai pienen toimen postivirastossa. Hän sai
kirjoittaa osoitteet niihin postipaketteihin, joita venäläiset vaimot
lähettivät miehilleen tai pojilleen Saksan puolelle, jossa nämä
olivat sotavankeina. Paketissa piti olla kaksinkertainen osoite,
ensin venäjäksi ja sitten saksaksi, ja saksankielisiä osoitteita
eivät postivirkamiehet osanneet kirjoittaa. Lipscher sai muistaakseni
10 kopekkaa osoitteelta, ja niitä piti kirjoittaa kymmenittäin joka
postipäivä, sillä postihuoneen koko takaseinämä oli usein kattoon
saakka täynnä paketteja. Tavallisesti lähetettiin korppuja ja muuta
ruokatavaraa sotavangeille, sillä Saksassa oli tiukkaa ruokatavaroista.
Viimeinen joulu vietettiin muutoin yhdessä saksalaisten kanssa
parakissa. He olivat hankkineet sinne joulukuusen ja muutenkin vähän
somistaneet ja sievistäneet parakkiansa. Ensin siellä laulettiin vähän,
ja sitten pastori piti raamatunselityksen. Senjälkeen jaettiin vähän
joululahjoja ja sitten laulettiin taas. Se oli hyvin »stimmungsvoll»
ilta. Seuraavana päivänä ukko piti taas saarnan parakissa.
Syksyllä 1916 tuotiin sinne saksalaisia kolonisteja, jotka olivat
Venäjän alamaisia. He olivat saksalaisten edetessä jääneet muutamaksi
kuukaudeksi Itävallan puolelle, ja kun venäläiset valloittivat alueen
takaisin, otettiin asukkaat kiinni ja lähetettiin Siperiaan, vaikka
he eivät olleet tehneet mitään muuta kuin pakosta eläneet muutaman
kuukauden vieraan vallan alaisina. Näiden ja muiden karkoitettujen
keskuudessa ukko toimitteli papillisia tehtäviä, kastoi lapsia, kun
niitä tuli, ja kävi hautaamassa, kun tarvittiin.
* * * * *
Novonikolajevskin asemalla seisoo 29 p:nä elokuuta vuonna 1916
alun neljättäsataa saksalaista, jotka ovat karkoitetut kodeistaan,
Lutzkista, kaukaiseen Siperiaan. Monen kasvot on tuska tehnyt
harmaiksi, mutta erityisesti kiintyy huomio erääseen onnettomaan
naiseen, joka hetki sitten on synnyttänyt lapsen asemalla ja
taivasalla. Hänen kasvonsa ovat itkusta punaiset, jalat huojuvat alla,
mutta vieressä seisoo sotilas ja ajaa häntä laivaan. Nainen yrittää
lapsi sylissään parastaan, mutta voimat pettävät. Hän vaipuu istumaan,
kunnes sotilaan ruoska jälleen sivaltaa selkään ja pakottaa hänet
viimeisin voimin melkein ryömimään siihen laivaan, jonka on määrä viedä
hänet ja toiset onnettomat karkoitetut Obia pitkin Kolyvaniin.
Kolme päivää myöhemmin avautuu sen huoneen ovi, jossa Svinhufvud ja
Hörschelmann asuvat, ja sisään astuu sama nainen lapsi sylissään. Hän
luulee pastori Hörschelmannia paikkakunnan luterilaiseksi papiksi ja
tulee hakemaan hänen luotaan apua, saamaan edes kasteen lapselleen,
ennenkuin se ennättää kuolla. Hänet otetaan vastaan ihmisenä, ja hän
saa jäädä asumaankin taloon. Pastorinrouva valvoo yöt läpeensä hänen
vuoteensa vierellä.
Ja syyskuun 4 p:nä pidetään Svinhufvudin ja Hörschelmannin kodissa
merkilliset ristiäiset. Svinhufvud ja pastorinrouva ovat kummeina
pastorin suorittaessa kastetoimitusta. Läsnä ovat vain äiti ja ja pari
muuta karkoitettua naista. Kastamisen jälkeen istutaan kahvipöytään, ja
onnettomat saksalaiset kertovat kauheista kokemuksistaan.
Mutta seuraavana päivänä poliisimestari ilmoittaa, että pastorinrouva
Hörschelmann karkoitetaan pohjoiseen Siperiaan, ellei hän heti lakkaa
avustamasta niitä, joita on »kohdeltava vihollisina». Niin on pakko
viedä nainen toiseen turvapaikkaan, hän, jonka mies on sodassa kaatunut
ja joka itse on karkoitettu kaukaisiin maanääriin onneton pienokainen
sylissään.
* * * * *
Tämän onnettoman naisen kohtalosta kertoo pastorinrouvan päiväkirja:
1.9.1916. — Tänään saapui 320 karkoitettua saksalaista siirtolaisparkaa
Lounais-Venäjältä, Lutzkista. Meidän luoksemme joutui asumaan muuan
onneton äiti 3 päivän vanhan pienokaisensa kanssa. Kotimme on kuin
kyyhkyslakka, jonne venäläisten inhoittavasti kohtelemat köyhät ja
kurjat saksalaisparat saapuvat hakemaan turvaa.
4.9.1916. — Klo 5 iltapäivällä vastasyntyneen kastaminen. Olimme
Svinhufvudin kanssa yhdessä pienen Ida Elisabethin kummeina. Mukana oli
myös kaksi karkoitettua siirtolaisrouvaa, jotka kahvin aikana kertoivat
kauheita asioita viimeisistä kokemuksistaan monia viikkoja kestäneeltä
matkaltaan. Meidän täytyi sijoittaa äitiparka lapsineen asumaan
jonnekin muuanne, koska, kuten Costi tänään kuuli poliisimestarilta,
minut voidaan lähettää Pohjois-Siperiaan sen vuoksi, että olen auttanut
saksalaista naista, jota korkean esivallan määräyksen mukaan on
kohdeltava vihollisena. Costi ei voinut ollenkaan rauhoittua tämän
Venäjän hallituksen inhoittavan ja pakanallisen halpamaisuuden tähden.