Kesä on kulunut retkeilyillä, aurinkokylvyissä ja uintimatkoilla.
Ellenin lähdöstä on kulunut monia viikkoja ja kohta kuukausia, ja elämä
on soutanut omia vesiään. Kaupunki on käynyt tutuksi, ja monia ystäviä
on löytynyt. Kesä on puhjennut kukkeimmilleen, heinä on rantamailla
käynyt miehen mittaiseksi, ja nurkissa ovat nokkoset ja takiaiset
nousseet rehottamaan.
Eräänä päivänä, jolloin aurinko paahtaa kuuminta loimuaan Obin
vesiin ja pastori piileksii puitten varjossa uskaltamatta näyttää
nenännyppyäkään auringolle, lähtee Svinhufvud ensimmäiselle pitemmälle
matkalleen Novonikolajevskiin.
Matka käy lautalla yli Obin, jonka vedet virtaavat juhlallisina
pohjoista kohden ja jonka rannalla iso lautta näyttää virstaisen
virran rinnalla pieneltä venheeltä. Kärryt toisensa jälkeen ajavat
lautalle, jonka reunaviivoja vesiraja sitä mukaa tavoittelee yhä
lähemmäksi. Ilmassa kajahtavat yhtämittaiset huudot, jotka käyvät vain
äänekkäimmiksi lautan lähtöajan lähestyessä.
* * * * *
Merkillisestä Obin lautasta Svinhufvud kertoo:
— Kerran jouduin kesällä 1915 tekemään matkan Novonikolajevskiin.
Siellä kävin useammankin kerran, etupäässä hampaitteni korjuuttamisen
takia, mutta myös vähän ostoksilla. Silloin kesällä ajoin sinne ajuri
Gustshinin kyydillä. Kärryillä mentiin noin 8—10 virstaa Obin rannalle
lautan luo, jonka piti viedä meidät yli. Lautta oli suurenpuoleinen
ja hirsistä tehty. Sen lattia oli jaettu kahtia, joista toiseen
avarampaan osaan asetettiin hevoset ja ajoneuvot. Niitä ahtautui sinne
sillä kertaa 14—15 kappaletta. Toisella eli pienemmällä puolella oli
tavallinen hevoskierto, jonka piti kuljettaa lauttaa. Siihen olivat
tolpat laitetut pystyyn ja poikin niinkuin ristikkoportissa. Neljä
hevosta kulki ympäri ja kiersi isoa puupyörää, joka vuorostaan pani
vesipyörät liikkeelle. Siis sangen käytännöllinen laite, mutta tökeröä
tekoa. Vesipyörätkin oli tehty höyläämättömistä lankuista.
Kun lähdettiin rannasta, nousi mies ristikkoportin päälle ja rupesi
ajamaan hevosia piiskaten niitä minkä kerkesi. Tätä piiskaamista
jatkui niin kauan kuin lautta oli vesillä. Kuta virtavampi paikka oli,
sitä nopeammin ajomies piiskasi, jotta hevoset kiertäisivät tarpeeksi
nopeaan. Ja kun yksi mies väsyi, nousi toinen jatkamaan piiskaamista.
Kyllä siinä hiki tuli piiskaajallekin sellaisessa heloittavassa
sydänpäivän kuumuudessa, varsinkin kun matkakin kesti lähes tunnin.
Sillä keskellä jokea, missä virta oli vuolain, painui lautta tuntuvasti
joen mukana alaspäin. Mutta kun tultiin lähemmäksi oikeata rantaa, oli
virta hiljaisempaa ja päästiin taas ylöspäin. Hevosparkoja vain tuli
sääli.
Ei siellä ylipäänsäkään hevosia hyvin kohdeltu. Siitä voi kertoa pari
esimerkkiä. Obin lietemaillahan oli paljon kanavia ja kannaksia.
Retkeillessämme siellä vedimme usein venheen kannasten yli, mutta
venäläiset tekivät siinäkin vähän mukavammin. He kuljettivat venheensä
sillä tavoin kannasten yli, että sitoivat hevosen hännän solmuun
venheen kokassa olevaan poikkirautaan ja antoivat hevosen vetää.
Kerran taas talvella näin, kun Kolyvanin lähellä kuljetettiin raskasta
kuormaa, jossa oli heiniä tai halkoja. Kun toinen kuorma tuli vastaan,
väistyi toinen tien syrjään. Sieltä hevonen ei saanut kuormaa takaisin
ylös tielle, vaikka mies hakkasi piiskalla sitä niin paljon kuin
jaksoi, tulipa toisenkin kuorman mies avuksi, ja niin piiskattiin
hevosparkaa molemmin puolin. Se rynnisti ja yritti parhaansa mukaan,
kunnes lopuksi rinnustimet menivät rikki. Sitten ei auttanut enää muu
kuin purkaa koko kuorma ja paikata valjaat.