Luonto voi olla ihmeellinen lohduntuoja sille, joka sitä tuntee ja joka
sen elämää voi kiintymyksellä seurata. Se voi avata eteen kokonaan
uuden maailman, niin mielenkiintoisen, että kaukaisissa erämaissakin
voi yksinäisyyden tunne sen edessä hävitä ja suru vaihtua iloon. Sen
kanssa sai puhua sanattomasti ja iloita sen komeudesta yksin ja hiljaa.
Siperian luonnosta Svinhufvud kertoo:
— Luonto oli siellä suurenmoinen. Jo näköala Kolyvanin korkeilta
rantatöyräiltä oli komea. Yli laajojen ja runsaskasvuisten lietemaiden
näkyi Obin itäranta kohoavine vaaroineen ja tummine metsineen, siellä
täällä jokin kyläpahanen rantaan pesiytyneenä. Kolyvanin rantatöyräitä
halkoili joskus valtavan jyrkkä ja syvä notko alas Retshkan
rantamaille, ja näitten rotkojen seinämät olivat nuolihaukkojen
pesäpaikkoja.
Retshkamme oli herttainen pieni joki, joka kiemurrellen viljelysten
ja lehtojen välillä hiljaisesti kuljetti sangen kirkkaat vetensä alas
Obiin.
Ob taas oli mahtava virta. Se oli virstan levyinen, niin sanoivat
venäläiset, ja siltä näyttikin, missä joki kulki haarautumattomana
kahden rannan välissä. Virta oli siinä paljon vuolaampi kuin ensi
näkemältä luuli. Suuri vedenpaljous, mikä siinä kulki pohjoista kohti,
synnytti kovan virran, vaikkakaan joen uomassa ei ollut huomattavaa
kaltevuutta. Putouksia siinä ei ollut ensinkään, mutta vastavirtaa
soutaessa sai kyllä hikoilla aika lailla. Obin vesi oli aivan sameata,
ruskeankellertävää, johtuen ruskeasta savesta, joka suurimmaksi osaksi
muodostaa sen uoman. Tuumaakaan veden pinnan alle ei nähnyt.
Stepillä oli ihanaa kuljeskella kesän aikana. Laajat viljellyt
tai viljelemättömät lakeudet vaihtelivat rehevien metsikköjen ja
pensaikkojen kanssa ja siellä täällä oli jokin järventapainen tai
puro, joskus jokin hiekkaharju korkeine mäntymetsineen. Saksalaiset
väittivät, että siellä oli »täysikuu» 14 päivää, sillä kahden viikon
aikana kuu paistoi yhtä heleästi kuin täysikuu heidän kotimaassaan.
Ulkoilma tuntui varsin terveelliseltä, kuivalta ja kuulakalta.
Päivänpaistetta oli miltei aina. Kesä oli kaunis ja lämmin, ja pastorin
mielestä kuuma, sillä varjossa saattoi olla 40°C. Sateita oli harvoin,
ja nekin olivat enimmäkseen ukkossateita. Sellaisen näki jo kaukaa yli
stepin lähestyvän ja vyöryttävän mustan tomupilven edessään.
Talvi oli kyllä kylmä ja pitkä ja pakkasta kesti yhtämittaa, sillä
marraskuusta huhtikuuhun ei ollut suojailmoja lainkaan. Lumipyrynkin
aikana voi pakkanen nousta aina 40°:een C; tyynellä tietysti vielä
enemmän.
Lunta tuli riittämään asti, sillä se mikä tuli, pysyi kevääseen asti.
Stepillä oli talvella aina läpitunkeva viima, niin että hevosella
ajaessa piti olla kahdet turkit, sillä yksi ei riittänyt. Mutta
turkit ja turkikset olivat huokeat, varsinkin lammasnahat. Kun niillä
»vuorasi» kotoiset vaatteensa ja tamineensa aina sormikkaisiin saakka,
niin kyllä tarkeni. Lumivalkoinen huurteinen talvimaisema oli tietysti
sielläkin hurmaavan kaunis, varsinkin silloin, kun eteläauringon
ympärille ilmestyi valeauringoita sädekehineen, samanlaisia ilmiöitä
kuin napaseutu-retkeilijäin kertomuksissakin kuvataan.
Kevät oli lyhyt ja sen vuoksi mukava. Huhtikuussa alkoi lumi sulaa,
huhti- ja toukokuun vaihteissa loi Ob jäänsä, ja toukokuussa oli kesä.
Vuonna 1916 oli toukokuun keskivaiheilla + 27°C varjossa. Syksy oli
samoin lyhyt ja kaunis eikä syyssateista ollut paljon tietoa. Syyskuun
puolivälistä alkoivat lehdet vähitellen kellastua, sillä öisin oli
halloja, vaikka päivät olivatkin kauniita. Lokakuussa rupesi jäätämään,
saman kuun lopussa tuli lunta, ja marraskuun alussa talvi oli valmis.
Kasvi- ja eläinmaailmasta muistuvat mieleeni muutamat erikoiset huomiot.
Obin lietemailla tasaiset paikat kasvoivat miehenkorkuista hyvää
heinää, jota kolyvanilaiset niittivät karjalleen talviruoaksi.
Vesiperäisillä mailla kasvoi karkeampaa heinää 30—40 cm:n korkuisissa
mättäissä, joissa liikkuminen oli hyvin vaikeata. Mutaisia joen- ja
järvenrantoja reunustivat toisinaan tiheät kukkasheiniköt, joissa
ojakärsämö (Achillea ptarmica) oli 1 1/2 à 2 metrin korkuisena
pääkasvina. Tällaisen kukkasheinikön suojassa oli helppo hiipiä vedessä
uiskentelevien sorsien lähettyville. Ylemmillä paikoin, lietemailla,
tapasi taas orapihlajia, vattuja, orjantappuroita, viinimarjapensaita
ja muita, miltei läpipääsemättöminä tiheikköinä.
Toisenlainen oli kasvillisuus arolla. Ruoho oli siellä aivan lyhyttä;
ainoastaan »metsiköissä» ja pensaikoissa voi tavata pitempää heinää ja
märillä paikoilla mätäsheinää.
Kukat olivat stepillä erikoisen kauniita. Siellä tavattiin villinä
monta sellaista lajia, jota meillä kasvatetaan puutarhoissa, niinkuin
tummansininen ukonhattu, keltainen lilja, akileija, puutarhaleiniköitä,
puhumattakaan mustista ja punaisista viinimarjapensaista.
Kasvisto oli siellä yleensä sama kuin meillä. Samat heimot,
hernekukkaset, ristikukkaset, leiniköt, orvokit, ruusut ja muut, ja
enimmälti myös samat lajit, vaikka meille vieraitakin oli koko joukko.
Niinpä keväällä kukki pari vuokkolajia ja eräs pieni, soma, sininen
lilja, joita meillä ei ole. Niinikään tapasin muutamia erittäin
kauniita kämmekkäitä, joita en kotimaassa ole nähnyt. Vanha tuttu
sitävastoin oli Siperian keltakukkainen hernepuu. Se ei ollut niin
korkea kuin kotona puutarhoissa, mutta varsi oli vähän karkeampi eli
rosoisempi.
Minulla ei ollut kasviota, joten en voinut kukkamaailmaan niin tarkasti
perehtyä kuin olisin halunnut. Keräsin siitä huolimatta ajan kuluksi
kasveja ja sain niitä ehkä talteen satakunta, jotka toin kotiin
kasvitieteen professorillemme.
Marjoja siellä oli monenlaisia, vattuja ja sinivattuja, lillukoita ja
sinilillukoita, mustikoita, puolukoita sekä mansikoita pari lajia;
muuraimia ei ollut eikä mesimarjoja. Sen lisäksi oli tietysti tuomen-
ja heisipuun marjoja, joita korittain kaupiteltiin torilla.
Kolyvanissa oli keittiökasviviljelys hyvin yleistä. Jokaisella tontilla
oli ryytimaansa, ja siinä kasvoi etupäässä perunoita, mutta myös
kaalia, porkkanoita, kurkkuja ja sipulia. Kukkasia ei kasvatettu muuta
kuin nimeksi. Mutta ohdakkeita, takiaisia ja nokkosia oli kaikissa
nurkissa.
Omenapuu ei menestynyt Kolyvanin ilmastossa, sillä talvet olivat liian
kylmiä ja maa routaantui liian syvälle. Jokunen siellä kyllä koetti
istuttaa omenapuita ja huolellisesti peitellä niitä talveksi, mutta
tuloksia ei saatu.
Eläinmaailmakin oli yleensä sama kuin meillä. Uutuus oli Siperian
orava eli »burunduk». Se oli pienempi kuin tavallinen orava, ruskea
karvaltaan, mutta sillä oli kolme raitaa päälaesta aivan hännän
huippuun saakka, joten se oli varsin kirjava. Se meni talveksi maan
alle, jonne kaivoi itselleen pienen luolan. Sinne se keräsi talven
varaksi pähkinöitä ja muuta ruokatavaraa sekä eli sillä talven yli,
tullen vasta keväällä esiin. Sentähden ei sen nahallakaan ollut mitään
kauppa-arvoa. Se oli hyvin siro, nousi äkkiä maasta ja kiipesi puuhun
niinkuin orava ainakin. Venäläiset sanoivat, että se on kuin oikea
talonpoika, joka kerää kesällä ruokavaroja elääkseen niillä talven yli.
Susia oli arolla vähän, vaikka niitten jälkiä kyllä toisinaan nähtiin
ja kerran talvella itse hukkakin, joka kuitenkin juoksi kiireesti
pakoon pensaikon suojaan. Sen näimme noin puolen penikulman päässä
Kolyvanista. Mutta rauhallisia sudet olivat, sillä ruokaa riitti,
niin ettei niiden tarvinnut pakkasöinäkään ahdistaa kaupungin koiria.
Kesällä sudet olivat aivan tietymättömissä.
Käärmeitä oli tietysti paljon. Ne olivat tavallisia kyykäärmeitä,
mustia, harmaita ja ruskeita aivan niinkuin meilläkin, mutta jonkin
verran isompia ja lihavampia. Steppi kasvatti hiiriä, myyriä ja lintuja
jos jonkin lajisia, ja niissä oli käärmeillä syötävää.
Sitäpaitsi tapasin siellä eräänlaisen tarhakäärmeenkin. Se oli musta,
ja sen korvien kohdalla oli kellervänpunainen pilkku kahden puolen
päätä. Se oli soman näköinen ja pitempi kuin kyy.
Lintumaailma oli erikoinen, sillä lintuja oli tavattoman paljon ja
kaikkialla. Kun esimerkiksi kottaraiset rupesivat syksyllä tekemään
poislähtöä, niin niitä kasaantui sellaiset parvet, että ne aivan
pimittivät auringon. Variksia ja naakkoja oli myös paljon, varsinkin
mustia peltovariksia, samoin tavallisia kyyhkysiä ja villejä kyyhkysiä.
Haukoista oli tavallisin eräs, jonka venäläinen nimi on »korshun» ja
jolla pyrstö oli uurrettu eikä tylppäpäinen niinkuin muilla haukoilla.
Se oli isompi kuin meidän kanahaukkamme. Hiiripaljous ja linnut
tarjosivat haukoille ruokaa tarpeeksi, ja kovasti ne kaareilivatkin
ilmassa. Kun meni kävelemään joen puolelle, näki niitä aina
leijailemassa siellä. Nuolihaukkojakin näki tuhkatiheään. Pääskyset ja
varpuset olivat yhtä tavallisia kuin meilläkin, samoin leivoset, mutta
muita laululintuja oli vähän; peipposta ei ollut ensinkään. Harjalinnun
(Upupa epops) näin siellä myös, mutta seudun kaunein pikkulintu oli
kuningaskalastaja (Alcedo ispida), joka on Suomessa yhtä harvinainen
kuin se on siellä yleinen. Se oli pieni lintu, alta ruskea ja päältä
tummansinisen metallin värinen. Se istui pajupensaikossa jokien
rannoilla, lensi äkkiä esille ja noppi kalan vedestä. Se oli todellakin
harvinaisen kaunis, ja saksalaiset nimittivät sitä nimellä »Fischerin
du kleine». Minä sain sen nimen tietää vasta täällä kotona. Kun kerroin
Adolf von Bonsdorffille siitä, niin hän tunsi sen heti ja sanoi sen
nimen.
Kotkia oli useampia eri lajeja, vaikk'en niitä sen tarkemmin tuntenut,
pöllöjä samoin. Yhden ammutun huuhkajan, joka oli vähän kellertävämpi
kuin meidän, ostin talvella 1917 ja toin sen täytettäväksi tänne
eläintieteellisiin kokoelmiin.
Keväisin ja syksyisin lensi Kolyvanin yli isoja hanhilaumoja, joita
venäläiset ammuskelivat siten, että menivät aamuisin stepille niiden
ylilentopaikoille. Myös joutsenia oli siellä, varsinkin keväällä, ja
luulen, että ne pesivätkin lähettyvillä.
Sitten siellä oli myös nokikanoja, joita en ollut ennen nähnyt, vaikka
niitä kyllä löytyy Suomessakin. Ne näyttivät lentäessään paksuilta
ja kömpelöiltä. Niissä oli huono liha, eikä niitä ammuttu muuta kuin
hätävaraksi, silloin kun muuta ei saatu.
Vesilinnuista siellä olivat kaikki meidän sorsalajit, yleisimpinä
sinisorsa ja lapasorsa. Kuikkia ei ollut eikä kurkia, mutta sensijaan
kyllä silkkikuikkia eli uikkuja ja harmaa haikara. Viimeksimainittu
asusteli piilossa ruohikoissa ja nousi sieltä äkkiä lentoon, kun tuli
lähelle. Kuoveja oli samoin paljon. Kahlaajista yleisin oli hyyppä
(Vanellus cristatus). Kurppia oli monenlaisia, vaikka lehtokurppaa
en muista nähneeni, mutta taivaanvuohia sitä enemmän, samoin vikloja
eri lajeja. Kanalinnuista taisi viiriäinen, joka kulki lietemailla
korkeassa ruohikossa, olla yleisin. Siellä sen kuuli huutavan, mutta
sitä ei näkynyt, sillä se pysytteli piilossa. Metsäkanoja oli stepillä
runsaasti, mutta ne olivat sangen arkoja. Samoin voi siellä tavata
jonkin peltopyyparven. Metsot, teerit ja pyyt sitävastoin asustivat
vain Obin itärannan metsämailla.