Aivan erikoinen merkitys oli sillä tuttavuudella, jonka Svinhufvud
joutui tekemään pastori August Constantin von Hörschelmannin kanssa.
Hänet olivat venäläiset vuoden 1915 alussa karkoittaneet Tallinnan
läheltä, Baltischportista, jossa hän oli luterilaisena pappina, ja
hänestä tuli pitkänä karkoitusaikana Svinhufvudin paras Siperian
ystävä. Hänestä Svinhufvud kertoo:
— Eräänä päivänä tuli luokseni tuttavani Studnitz, juutalainen kauppias
ja karkoitettu hänkin, mukanaan pastori Hörschelmann. Studnitz oli
näet saanut kuulla, että Kolyvaniin oli tullut joku pastori, ja
luullen häntä pastori Hahnssoniksi, jonka Studnitz tunsi aikaisemmasta
karkoituspaikastaan Kalpashevosta, meni hän pastoria tapaamaan.
Näin joutuivat Studnitz ja Hörschelmann tutustumaan toisiinsa. Kun
pastori puolestaan oli kuullut tai lukenut lehdistä, että minäkin
olin Kolyvanissa, tuli hän Studnitzin opastamana minun luokseni
Pehterjeffille.
Muutaman päivän kuluttua tuli myös pastorinrouva kaupunkiin. Muistan
hyvin, kuinka rouva tuli lautalla yli Retshkan ja nousi maihin.
Ukko itse oli ollut ensin Tomskissa pari, kolme viikkoa sokeritautia
sairastamassa. Viranomaisten mielestä piti hänen sentakia, sairas
kun oli, päästä parempaan paikkaan. Hän oli ensin toivonut
pääsevänsä Kusnetskiin, jota pidettiin Tomskin läänin parhaimpana
karkoituspaikkana ja jossa m.m. kapteeni Georg Procopé oli. Mutta hän
ei päässytkään sinne, vaan joutui Kolyvaniin. Ensin hän asui rouvineen
eräässä talossa, jossa oli äärettömän paljon kärpäsiä, niin että hänen
lopulta täytyi muuttaa sieltä pois.
Pastorilla oli muuten kotonaan Baltischportissa ollut tavattoman paljon
työtä, josta hän oli suuresti rasittunut ja sen johdosta toivonut,
että hänen suotaisiin yksi vuosi oikein rauhassa levätä. Tämä hänen
toivomuksensa toteutuikin, kun hänet karkoitettiin Siperiaan. Hän
tuli pääsiäisen aikaan 1915 ja pääsi pois vasta keväällä 1917 ja sai
siis yhden vuoden asemesta kaksi vuotta lepoa ja rauhaa. Hän nautti
vapaudestaan, hoiti terveyttään ja vähensi sokeritautiaan.
Jokseenkin samoin oli minunkin laitani. Kaksi vuotta ja kolme kuukautta
sain »verbumlata» niinkuin parhaiten taisin. Se oli lepoa ilman
edesvastuuta. Ei ollut oikeastaan muuta surua, kuin että sota kävi
hitaasti ja että venäläiset eivät saaneet tarpeeksi selkäänsä. Meille
kerrottiin, että viisi vuotta oli tavallinen aika, »srok», jonka sai
olla Siperiassa, ja molemmat pidimme luonnollisena asiana, että sen
ajan saisimme siellä olla. Mutta päätimme, että kun aika on kulunut
umpeen ja pääsemme vapaiksi, niin matkustamme parin viikon ajaksi
Altai-vuoria katsomaan, ne kun olivat niin lähellä ja sinne kun pääsi
niin hyvin junassa Barnaullin ja Biskin kautta. Tekemättä se matka
kuitenkin jäi molemmilta.
Kesällä 1915 oli kovin kuuma, niin että huoneissakin oli useita
viikkoja yli 30° lämmintä. Ei tahtonut päästä öisin oikein
nukkumaankaan. Kävin päivisin uimassa ja otin aurinkokylpyjä. Kerran
houkuttelin ukko Hörschelmanninkin joen rannalle kuumaan hiekkaan,
mutta hänpä ei enää tahtonut päästä takaisin kotiin, vaan oli pyörtyä
matkalla. Uinti sujui kyllä hyvin, mutta paluu jalkaisin oli hyvin
tukala. Ukkoa rupesi kuumuus lopulta niin vaivaamaan, ettei hän
uskaltanut enää kello 10:stä aamulla kello 6:een illalla liikkua
ensinkään ulkona, vaan istui sisällä huoneessaan tai meni pihalle
puitten ja pensaitten varjoon. Hän teetti itselleen harmaasta
pumpulikankaasta hauskan halatin, joka oli napitettu kaulaan asti ja
joka oli hyvin kevyt ja ohut. Hän oli mainion näköinen siinä puvussaan,
hattu päässään. Kun ukko siinä liikuskeli, niin venäläiset luulivat,
että munkkihan se on. Meitä nauratti kovasti, mutta mikäpäs siinä,
siellähän sai elää niinkuin tahtoi.
Minä kestin kuuman hyvin. Ei väsyttänytkään, päinvastoin meni
reumatismi siellä, hyvässä kylvyssä, paljon vähemmäksi. Kyllä
siellä sai levätä, hermotkin pääsivät tasapainoon ja terveys parani
silminnähtävästi.
Ukko Hörschelmann opiskeli Kolyvanissa ahkerasti ruotsia. Hän oli
sattunut Tomskin saksalaisen pastoraatin kirjastosta saamaan vanhan
»Ollendorffin», jossa opetus kävi suullisten harjoitusten mukaan. Sitä
ukko tutki ahkerasti ja luki myös Vänrikki Stoolin tarinoita, joka
lähetettiin minulle sinne. Hänellä oli lisäksi ruotsalais-saksalainen
sanakirja, ja minä avustin häntä ääntämisessä ja tarkistin hänen
kirjoituksiaan. Emme kuitenkaan puhuneet koskaan ruotsia keskenämme,
vaan aina saksaa, mutta siitä huolimatta ukko oppi koko hyvin ruotsia.
Ukko piti siellä myös pientä koulua opettaen Lilli Hoffmannia ja
Karl Beauvais'ta, jotka olivat 11—13 vuoden ikäisiä lapsia ja olivat
seuranneet vanhempiansa, johtaja Hoffmannia ja insinööri Beauvais'ta,
karkoitusmatkalle. Hän opetti heille kaikki: uskonnot, maantiedot,
laskennot saksat ja latinat. Kun hän ei oikein muistanut latinan
prepositsioneja, tulin minä avuksi, sillä koulussa olin aikoinani
oppinut ne runomittaan niin hyvästi, että vielä muistin. Ahkerasti ukko
lasten kanssa lukikin. Ainoat aineet, jotka jäivät opettamatta, olivat
luonnontieteet, sillä niistä ei ukko tiennyt mitään.
Ukon luona kävi vierailemassa hänen omaisiansa, nimittäin hänen
tyttärensä Ilse ja vävynsä André Favre sekä poikansa Ottmar, joka
sittemmin joutui sotaväkeen. Nuorin tytär Benita oli keväällä 1915
Tomskissa kotiopettajana erään professorin luona ja tuli sitten
syksyllä isän luo sekä asui siellä toista vuotta, kunnes siirtyi
myöhemmin vaimoni mukana Suomeen.
Pastorilla oli toisinaan vähän tiukkaa rahoista, ja pieni
ansiomahdollisuus olisi ollut hänelle sangen tervetullut. Syksyllä
1916 kertoivat juutalaistuttavamme, että johonkin elokuvateatteriin
Novonikolajevskissa otettaisiin pianonsoittaja. Mahdollisesti oli siitä
ollut myös ilmoitus »Sibirskaja Shisnj»-lehdessä, joka tuli meille.
Pastorinrouvaa tarjous houkutteli, sillä ansio ei ollut huono. Eräs
juutalainen sai toimekseen ottaa tarkempaa selkoa asiasta, ja sen
hän tekikin. Paikka oli kyllä saatavissa, ilmoitti hän jonkin päivän
kuluttua, ja hyvä se olikin, mutta ei siitä ollut pastorinrouvalle,
sillä ehtona oli, että piti osata soittaa »oikein nuottien mukaan».
Arvelimme kuitenkin, että ystävämme arvostelukyky soitannon alalla ei
ollut yhtä varma kuin kaupanteossa, jonka vuoksi ehto ei pastorinrouvaa
pahoin säikähdyttänyt. Hän matkusti Novonikolajevskiin ja esittäytyi
teatterin johtajalle, joka otti hänet ystävällisesti vastaan. Sitten
seurasivat soittokokeet erään itävaltalaisen sotavangin ollessa
arvostelijana. Tutkinto onnistui loistavasti ja teatterinjohtaja oli
riemuissaan, sillä taitavia soittoniekkoja ei sielläpäin kasvanut joka
oksalla. Mutta pastorinrouvaa rupesi toimi arveluttamaan. Teatteri
ympäristöineen ei ollut kovin houkutteleva, tuskinpa henkilötkään.
Kun vielä teatterin toinen soittotaiteilija, viuluniekka-nainen,
kovasti kehoitti rupeamaan toimeen selittäen, että paras ansio oli
teatterinäytäntöjen jälkeen illalla, kun soitettiin yleisölle »extraa»,
niin pastorinrouva luopui koko tuumasta.
Pääsyynä pastori Hörschelmannin karkoitukseen oli hänen
saksalaismielisyytensä. Lisäksi tuli, että hän kerran koulussa
uskonnontunnilla oli selittänyt, että Saksan keisari Wilhelm II ei ole
mikään antikristus, niinkuin virolainen kreikkalais-katolinen pappi
oli oppilailleen selittänyt, vaan yhtä kristitty kuin muutkin ihmiset.
Toisena syynä oli, että hän oli kotinsa ullakkoikkunoissa pitänyt
sähkövaloa. Hän oli lukenut kirjallisuutta, mutta venäläiset olivat
epäilleet hänen antavan valomerkkejä saksalaisille Suomenlahdelle.