Vaikutelmistaan Kolyvanissa Svinhufvud kertoo:
— Seuraavana aamuna Kolyvaniin tultua mentiin vartiomiehen kanssa
poliisikamariin, jossa otettiin ystävällisesti vastaan. Siellä
kysyttiin vain, missä asutaan, ja päästettiin heti pois. Joitakin
aamuja senjälkeen tuli poliisi kurkistamaan asuntooni Pehterjeffille
uudelleen, niinkuin katsomaan, ollaanko paikoillaan. Kun parina kolmena
aamuna oli näin tapahtunut, Pehterjeff ajoi poliisin ulos sanoen, ettei
saanut tulla häiritsemään hänen hyyryläistään, joka siitä saattoi panna
pahakseen ja muuttaa pois.
Kun kerran sitten myöhemmin kävin poliisikamarissa, en muista mistä
syystä, ilmoitti poliisimestari:
»Herra saa asua tässä kylässä aivan rauhallisesti, eikä tarvitse
tulla ilmoittautumaankaan. Me tiedämme, ettei herra ole mikään
rauhanhäiritsijä, 'skandalist'. Jos joku tahtoo tehdä teille pahaa,
niin tulkaa vain ilmoittamaan poliisimestarille!»
Selitettyään sitten, että kaupungissa ja sen lähiympäristössä saa
liikkua vapaasti missä hyvänsä, ilmoitti poliisimestari, että
Novonikolajevskin kaupunkiin ei kuitenkaan pidä mennä ilman erityistä
lupakirjaa. Ei hän sitä tule kieltämään, jos sitä pyydetään, mutta
ilman lupakirjaa voisi joutua kiinni ja tulla passitetuksi Tomskiin
istumaan moniksi kuukausiksi. Minä noudatinkin neuvoa käydessäni
myöhemmin muutaman kerran Novonikolajevskissa.
Poliisimestarina oli Ivan Ivanovitsh-niminen eli Tupla-Iivana, kuten
kaupunkilaiset sanoivat. Hän joi kuten »tshinovnikat» yleensä ja
joutui lopulta pois virasta. Hänen kohteliaisuutensa johtui kaiketi
siitä, ettei hän tiennyt, kuinka korkea herra minä oikeastaan
olin. Hän nähtävästi arveli, että jos minua kohdeltaisiin siellä
ankarasti ja minä karkoitusajan päätyttyä pääsisin jälleen entiseen
vaikutusvaltaan, voisi hänen käydä huonosti. Pastori Hörschelmannia
kohteli poliisimestari yhtä ystävällisesti.
Kolyvan oli muuten verraten vanha kaupunki. Entiseen aikaan se
oli ollut isompikin, mutta oli nyt, rautatiestä syrjään jääneenä,
muodostunut, niinkuin ryssät sanoivat, entisajan kaupungiksi.
Kolyvanin joutuminen radasta syrjään johtui samasta syystä kuin
Tomskin. Kun Siperian rataa suunniteltiin, niin insinöörit kävivät
tarjoamassa rataa sinne ja ilmoittivat, että se maksaa 4,000 ruplaa,
mutta kaupungin kauppiaat ajattelivat, ettei heille ole rautatiestä
hyötyä, eivätkä maksaneet mitään. Niin joutui rautatie 40 virstan
päähän. Kolyvanin kehitys pysähtyi siihen ja lähti menemään alaspäin.
Siellä saattoi nähdä puoleksi rakennettuja talojakin, joissa oli jo
katto päällä, mutta jotka sittenkin oli jätetty lahoamaan.
Pitää muistaa muuten, että Siperian valtamaantie kulki Kolyvanin
kautta. Siitä juuri entiseen aikaan karkoitetut vaelsivat jalan käyden
ja hevosella ajaen, ja siellä oli vieläkin isonpuoleinen kivirakennus
eli vankila, jossa karkoitetut saivat levätä jonkin viikon ja joka nyt
oli tyhjänä ja ilman käyttöä.
Kaupunki, jossa oli asukkaita noin 8,000, sijaitsi hyvin hauskalla
paikalla, korkealla äyräällä Tshaussjoen rannalla, vain vajaan
kymmenen virstan päässä Obin leveästä valtaväylästä. Kaupungin kadut
olivat hyvin leveät ja talot enimmäkseen kaksikerroksisia puutaloja,
joissa alakerta oli sangen matala, mutta yläkerta korkea. Muutamia
kivitalojakin oli siellä, joitakin kauppiaitten rakennuttamia, mutta
ne eivät olleet isoja. Kadut olivat tietysti ilman kiveystä — mistä
sitä olisi saatu, kun ei siellä kiviä ollut —, mutta pohja oli kyllä
graniittia. Kun kovempi sade teki uurteita ja syvennyksiä katuun,
kuljetettiin siihen lantaa täytteeksi.
Kirkkoja siellä oli useampiakin, ja kullakin oli oma pappinsa.
Pääkirkko sijaitsi keskellä kaupunkia, ja sen vierellä oli torikin,
jota sanottiin »basaariksi». Torin ympärillä oli kauppapuoteja, ja
sinne toivat ympäristön talonpojat kaikenlaista tavaraa kaupunkilaisten
ostettavaksi. Torikauppa oli koko lailla vilkasta, ja muistaakseni oli
sitä siellä joka päivä. Siellä sai ostaa jos jonkinlaista tavaraa,
vehnää ja kauroja, perunoita ja kaalia, marjoja, kalaa ja lihaa,
taloustarpeita, heiniä, venheitä ja mitä hyvänsä. Keskellä toria oli
vaakalaitoskin, jossa kuormat punnittiin.
Kirkon toisella puolella oli sairashuone, joka ei ollut kovin häävi.
Sitä hoiti eräs naislääkäri, »doktoritsa», en muista minkä niminen,
enkä päässyt selville hänen ammattitaidostaan. Kaupungissa oli myös
posti- ja sähkölennätinlaitos, jonka hoitajana oli sangen siisti,
äsken naimisiin mennyt mies. Sitten siellä oli apteekki, mikä oli
hyvä puoli, sillä silloin ei ollut lääkkeistä puutetta. Kaupungissa
oli myös meijeri, jossa kaupunkilaisten ja lähikyläläisten tuomasta
maidosta valmistettiin voita. Teollisuuttakin oli siellä jonkin
verran, nimittäin pellavansiemenöljyn valmistusta, joka tapahtui
pienissä tehtaantapaisissa rakennuksissa. Kaupungin laidassa oli
tusina nahkureita, jotka parkitsivat nahkaa, mutta heidän taitonsa oli
huono. Jos tahtoi hyvät saappaat, piti ostaa Moskovan nahkaa. Sitten
kaupungissa oli paljon käsityöläisiä, varsinkin puuseppiä, jotka
tekivät talouskapineita. Levy- ja peltiseppiäkin oli, samoin suutareita
ja räätäleitä, mutta eivät ne tuntuneet erikoisen taitavia olevan.
Kolyvanilla oli koko lailla hyvä toimeentulo. Köyhiä ei nähnyt juuri
ollenkaan. Yksi ja toinen rakennus oli kyllä hökkelimäinen, mutta
ylipäänsä kaikki tulivat hyvin toimeen. Kauppiaat varsinkin, joita oli
paljon, asuivat äveriäästi. He harjoittivat paljon turkiskauppaakin,
vaikkeivät sentään niin paljon kuin Narymin piirissä. Nahat olivat
siellä, kuten Siperiassa yleensä, huokeita. Sudennahat maksoivat vain
10—12 ruplaa, parhaimmat ketunnahat 30 ruplaa, soopelinnahat 70 ruplaa,
saukonnahat 20 ruplaa, ja siniketun nahasta tahdottiin 150 ruplaa.
Siellä oli myös ilveksen, ahman, kärpän, kolonokin ja hillerin nahkoja.
Syynä kauppiaitten rikastumiseen oli yksinkertaisesti se, että he
ostivat huokealla talonpojilta ja möivät kalliilla kaupunkilaisille.
Sitäpaitsi heillä oli ostaessa vähän toisenlaiset mitat kuin myydessä.
Että asian laita oli näin, kuulin kerran, kun eräs juutalainen osti
talonpojilta tavallisen mitan mukaan ja sai aika tappion. Kuinka huono
venäläisten liiketaito oli, voi arvata siitäkin, että koko Tomskin
läänissä, joka oli alueeltaan niin tavattoman laaja, oli vain kaksi
sahaa. Päreitä ei tunnettu ensinkään, vaan käytettiin lautakattoja.
Tiiletkin sotkettiin siten, että kaivettiin maahan iso kuoppa, johon
pantiin savea ja hiekkaa, ja annettiin hevosten kulkea ympäri ja
polkea; mutta ne poltettiin kyllä tavalliseen tapaan. Näin alkuperäistä
oli sikäläinen elämä monessa suhteessa.
Kaupungissa oli suuri karja, oikeastaan siellä oli karjaa enemmän
kuin väkeä. Lehmiä oli melkein joka talossa, ja toisilla oli lampaita
ja lisäksi usein hanhia, ankkoja ja kanojakin. Karja kävi laitumella
kaupungin lähellä olevalla arolla eli stepillä, jossa kasvoi lyhyttä,
ravitsevaa heinää. Laitumella käyvä karja oli jaettu taloryhmittäin eri
osastoihin, joilla kullakin oli oma alueensa arolla ja oma ratsastava
paimenensa koirineen. Karja ajettiin aamulla jo neljän tienoissa
kellojen kilistessä arolle ja tuotiin vasta kahdeksan maissa takaisin.
Kun Kolyvan oli korkealla paikalla, näki kaukaa, useamman kilometrin
päästä, karjan käyskentelevän laitumella.
Hevoset kävivät stepillä irrallaan paimenetta, mutta niillä oli
etujalat sidottu kiinni nuoralla tai ketjulla, etteivät ne päässeet
eteenpäin muuten kuin hyppimällä. Tämä varovaisuustoimenpide
oli tarpeellinen, kun ei ollut aitauksia, ja niin hevoset eivät
voineet kulkea kauas kotoa ja ne saatiin helposti kiinni. Mutta
eläinrääkkäykseltä se meistä näytti.
Kaupungista pohjoiseen leviävä aro ei ollut täysisteppi, vaan
puolisteppi, sellainen nimittäin, joka ei ole tasainen. Omskin kohdalla
oli steppi kuin meri, jossa muutamat puuryhmät näkyivät pieninä
saarina, mutta täällä oli maa kumpuilevaa ja aaltoilevaa. Steppi oli
vanhaa suolaista merenpohjaa, joka juuri tämän suolaisuutensa takia ei
kasva puita. Pienemmät kasvit ja ruoho kasvavat siellä kyllä, mutta jos
istuttaa puun, niin siitä ei tule suurta, sillä juurten tunkeutuessa
syvemmälle suolapohjaan puut kuolevat. Missä steppi on kumpuinen,
rinteissä ja mäissä, huuhtoo vesi suolan syvemmälle, ja siihen
kerääntyy suolatonta multakerrosta enemmän, joka sitten kasvattaa
päälleen komean, jopa aina 5—6 metriä korkean pensaikon. Tällaiset
steppisaarekkeet kasvavat enimmäkseen haapaa, koivua, orapihlajaa ja
pajua, mutta myös viinimarjoja, vattuja ja ruusuja. Pensaikko on niin
rehevää, että sen läpi ei ole hyvä mennä, sillä piikkiset orapihlajat,
ruusut ja vatut repivät vaatteet ja ihon. Jos stepille katsoi
kauempaa, niin taivaanranta näytti yhtenäiseltä matalalta metsältä,
mutta kun tuli lähemmäksi, huomasikin metsiköiden leviävän läikittäin
ylt’ympäri aron. Siellä täällä saattoi olla jokin hiekkaharju, joka
kasvoi korkeita puita, setrejä tai mäntyjä. Se johtui siitä, että
hiekka oli läpäisevämpää kuin savi, joten suola oli siellä mennyt niin
syvälle, että havupuutkin pääsivät kasvamaan. Nämä harjanteet olivat
venäläiseltä nimeltään »bor».
Toisenlaista oli Ob-joen oikeanpuolinen eli itäinen ranta. Se
oli korkeata, kallioperäistä metsämaata muistuttaen meikäläistä
vaaramaisemaa. Siellä oli pääkasvuna havu- ja etenkin mäntymetsä, mutta
välillä oli myös lehtipuita, haapaa ja koivua. Leppää en nähnyt enkä
katajaa, vaikka niitäkin sanottiin löytyvän.
Ob-joen ja aron välillä olivat taas Obin lietemaat. Ne ulottuivat
monen sadan virstan pituisina pitkin Obin länsirantaa ja olivat
leveydeltään vaihtelevia, milloin kapeita, virstan, parin levyisiä,
milloin 10—20 virstan laajuisia. Kolyvanin kohdalla oli lietemaa noin
7 virstan levyinen. Suurimmalta osalta nuo lietemaat olivat aivan
alavia, niin että keväinen tulva ne täydellisesti hukutti ja samalla
tietysti lannoitti. Mutta ylempiäkin kohtia löytyi, varsinkin oli
juuri sellainen Obin rantapenger, jolla usein kasvoi isoja komeita
poppeleja tahi sakeata tuomimetsää, mikä keväällä kukkiessaan muistutti
omenapuutarhaa. Toisin paikoin taas oli pajukkoa, joka oli siitä
erikoista, että se kasvoi aivan suorina varsina ja yhtä tiheään
kuin ruohikko. Siitä sai hyvät ongenvavat, ja varvut olivat mainiot
koriteollisuuteen. Hyviä koreja olikin aina saatavana Kolyvanin torilla
ja kaupoissa.
Ristiin rastiin lietemaan halki kulki vanhoja jokiuomia ja kapeita
järviä, joten venheellä pääsi laajalti kulkemaan niitä pitkin.
Kolyvanin kohdalla johti Retshkasta useampiakin venhereittejä
tuollaisille kapeille vesille.
Kolyvanin asukkailla ei ollut viljelyksiä, mutta lähellä oli kyliä,
kuten Malij Ajosh, Bolshoi Ajosh, Podgornaja, Ustshaush, Skala ynnä
muita, joissa oli viljelyksiä tavalliseen venäläiseen tapaan. Niissä
olivat talot yhdessä sikermässä ja keskellä yksi tai pari katua.
Erillään olevia taloja, »kutor», en nähnyt missään. Kylän asukkaat
viljelivät maata siten, että keväällä kyntivät maan ja kylvivät siihen
heti, kun lumi oli sulanut ja maa oli kostea. Viljakasvit olivat
kevätvehnä ja kaura; ruista ei viljelty. Kun kylvö oli tehty, ei
menty pelloille, ennenkuin vasta elokuussa viljan valmistuessa. Vilja
leikattiin pois ja puitiin stepillä, sillä kylään oli pitkä matka.
Viljat tuotiin sitten kotiin, mutta oljet jätettiin isoihin aumoihin
pelloille. Sodan aikana nekin saatiin kyllä kaupaksi. Syysvilja ei
menestynyt, sillä talvi oli liian ankara ja routa tuli aikaisin maahan.
Viljat leikattiin suureksi osaksi leikkuukoneella ja heinät usein
niittokoneilla. Kesäisin korjattiin heinää Obin lietemailta, jotka
kasvoivat hyvin. Esimerkiksi palkokasveja, vikkeriä ja virnaa kasvoi
kauniine kukkineen villinä aivan yleisesti.
Maaperä oli yleensä niin hyvää, ettei pelloille koskaan viety lantaa.
Se vedettiin joen äyräille kevättulvan vietäväksi. Kolyvanissa
poltettiin osa lannasta myös lähellä olevalla lakeudella, niin että
ainakin juhannukseen saakka tuntui lannan haju ilmassa.
Kaupunki oli yhteydessä muun maailman kanssa siten, että laiva kulki
pari, kolme kertaa viikossa siitä ohitse. Laivaranta oli juuri
siinä, missä me tulimme maihin ja missä oli tuo viheliäinen tie,
joka kesän kuluessa sitten kuivui koko hyväksi. Aivan säännöllisiä
eivät laivavuorot olleet. Laivan myöhästyessä sattui usein, että
saatiin odottaa sitä jopa päiväkausiakin. Muistan, että tuttavamme
Hoffmannitkin kerran saivat odottaa toista vuorokautta. Vaikka
laivaranta oli 7 virstan päässä kaupungista, ei ihmisillä ollut siellä
niin paljon aloitekykyä, että olisivat laittaneet puhelimen kaupungin
ja laivarannan välille ja sitä tietä ilmoittaneet laivan saapumisesta.
Ylipäänsä huomasi, että kaikilla oli aikaa runsaasti.