Laiva pyörähti leveältä väylältään Tomin sivujoelle. Rannat kapenivat,
ja virran juoksu koveni. Mutta kevät piti ilojaan yhä kukkeampana.
Lehdet aukenivat yhä leveämmiksi, ja kukkien värit kävivät yhä
kesäisemmiksi.
Joen mutkien takaa alkoi jo vilahdella Tomskin kirkkojen kupoleja,
jotka auringossa välkkyivät kuumina ja kuparisina kuin tulet.
Samasta kaupungista oli joulun alla lähdetty synkkään talvi-ilmaan
aavistamatta, kuinka kauniiksi aurinko, joka silloin oli kaukana
etelässä, saattaisi pukea Siperiankin metsät ja niityt. Keväistä,
vilpeätä Tom-jokea ei ollut enää tuntea samaksi pakkasen puremaksi
viittatieksi, jollaisena se lepäsi lumien sisässä joulun maissa.
Tapahtumista Tomskissa kertoo Semeshko eräässä kirjeessään Helsingin
Sanomille seuraavaan tapaan:
— Saavuimme Tomskiin toukokuun 17 p:nä klo 2 ip. Levähdettyämme
matkan jälkeen hotelli Europassa lähdimme kihlakunnan »ispravnikan»
V.I. Pelioshevskin luo. Hän otti meidät itse vastaan, mutta määräsi
Svinhufvudin jäämään virastoon odottamaan lähtöään Kolyvaniin. Minä
hämmästyin suuresti tämän odottamattoman määräyksen johdosta, varsinkin
kun se vakaumukseni mukaan oli aivan tarpeeton. Menin »ispravnikan»
virkahuoneeseen puhumaan asiasta yksityisesti hänen kanssaan.
»Minä en voi mitään», sanoi Pelioshevski, »Svinhufvud on vangittu ja
jää vartioitavaksi, kunnes hänet lähetetään Kolyvaniin».
»Mutta eihän se ole tarpeellista», vastasin hänelle, »eihän Svinhufvud
pakene!»
»Voitteko te vastata siitä, ettei hän pakene?» »Tietysti!»
»Minä en voi mitään, sillä minulle on annettu määräys vartioida häntä
erittäin huolellisesti.»
Kun huomasin keskustelun jatkamisen turhaksi, käännyin »Sibirskaja
Shisnj»-lehden toimittajan, E.B. Baitoffin puoleen. Hän suostui heti
auttamaan ja soitti puhelimitse asiasta poliisimestarille, M.P.
Sheremitoffille.
»Minä vakuutan teille», sanoi Baitoff, »ettei Svinhufvud pakene.
Sallikaa hänen levähtää matkan jälkeen ja viettää yönsä rauhassa
hotellissa.»
»Kun hänet tuodaan poliisikamariin», sanoi Baitoff, »vapautan hänet
kyllä».
Iloisena keskustelun tuloksesta lähdin heti hakemaan Svinhufvudia.
Tapasin hänet »ispravnikan» huoneen käytävässä. Hän lepäsi kahden,
seinän vieressä olevan puulaatikon päälle asetetuilla paljailla
laudoilla.
Mutta vapautumisesta ei tullutkaan mitään. »Ispravnikka» oli lähtenyt
pois. Hänen apulaisensa ilmoitti, ettei Svinhufvudia viedäkään
poliisikamariin, ja kieltäytyi samalla omasta puolestaan vapauttamasta
häntä, Klo 11 illalla kävin viemässä hänelle peitteen, tyynyn ja
ruokaa, jotka hänen vaimonsa lähetti hänelle.
* * * * *
Toisesta käynnistään Tomskissa Svinhufvud kertoo:
— Kun olimme matkustaneet viisi päivää, tulimme Tomskiin. Vaimoni
meni hotelliin, mutta minut vei vartiomies »ispravnikan» virastoon,
vanhaan tuttuun paikkaan, missä ennenkin olin ollut. Sen minä muistan,
että vaimoni ja Semeshko lähettivät minulle tyynyn ja peitteen sinne.
Sanottiin, että minä saan olla siellä yötä, kunnes passit laitetaan
kuntoon. Sain siis vapaan kortteerin, mutta mistä ruoat sain, sitä en
muista. Joko minä vartiomiehillä ostatin ne tai sitten sain ne vaimoni
toimesta. Illalla tultiin minulle sanomaan, että yöksi ottaisin parhaan
paikan tampuurista, sillä nyt sinne tuli muitakin.
»Ottakaa nyt tämä puulaatikko tästä!»
Ja — hast du mir gesehen — sinnepä tuli aika liuta muitakin. He olivat
tavallisia karkoitettuja ja olivat menossa pohjoiseen päin. Heillä oli
ohut patja mukanaan selässään ja teekannu kupeellaan. Oliko heitä nyt
6—10 kappaletta. Sitten sinne tuli eräs itävaltalainen herrasväki,
vanha herra, jonka nimi oli Ritter, ja eräs rouva, joka tuntui olevan
sukua herralle, noin 30-vuotias, erinomaisen kaunis, sekä nuori
poika. He olivat sotavankeja, »Zivilgefangene», ja menossa niille
maille, mistä me olimme tulleet. Minä luovutin tietysti paikkani
rouva-paralle, joka voihki koko yön, voimatta nukkua yhtään. Vanha
herra istui lattialla hänen vieressään ja lohdutteli häntä, mutta poika
kuitenkin vähän nukkui. Pohjoiseen matkaavat karkoitetut olivat hyvin
ruokottomia. He yskivät ja röhkivät ja kiroilivat koko ajan ja olivat
ylipäänsä hyvin epämiellyttävää seuraa. Minä sen kyllä kestin, ei se
niin vaarallista ollut, vähän torkahdinkin siinä lattialla, mutta
vanhaa ukkoa ja nuorta rouvaa oli kovin sääli. Aamupuoleen rupesi ukko
vähän juttelemaan minun kanssani, kertoi mistä oli kotoisin, sanoi
nimensä ja selitti olevansa Itävallan alamainen ja siviilihenkilö ja
olevansa nyt kuljetettavana ties minne.
Päivällä vietiin minut taas laivaan, ja niin päästiin jälleen siinä
viiden maissa lähtemään. Semeshko tuli rantaan saattamaan ja söi
päivällistäkin kanssamme.
Yksi tavarakollimme oli hävinnyt laivassa ja olisi jäänytkin sille
tielleen ikipäiviksi, ellei Semeshko olisi tullut apuun. Hän sanoi,
että laivaväen tarkoituksena oli varastaa säkki — siinä olivat muuten
turkit sisällä —, mutta että hän panee ne tiukalle. Me lähdimme sitten
jatkamaan matkaa Semeshkon jäädessä Tomskiin. Hän oli reilu mies ja
tunsi maanmiehensä hyvin. Hän meni laivan konttoriin ja selitti, että
laivasta on hävinnyt sellainen ja sellainen säkki ja että paha herrat
perii, ellei se hyvin äkkiä tule takaisin. Lopulta turkit löytyivätkin,
ja Semeshko lähetti ne meidän peräämme Kolyvaniin. Ilman hänen apuaan
ne olisivat tietysti jääneet sille tielleen, sillä yksin emme olisi
kyenneet saamaan niitä takaisin. Varastajat olivat laskeneet, että kun
meidät viedään kruunun kyydillä, niin turkit jäävät heidän saaliikseen.
Mutta Semeshko hoiti ne hunsvotit. Hän kirjoitti muuten Kolyvaniin
moneen kertaan. Myöhemmin hän pakeni Kiinan kautta Amerikkaan.
Laivamatka Tomskista Kolyvaniin oli yhtä ihana kuin alkumatkakin.
Samaa kaunista ilmaa ja samaa terveellistä oloa jatkui laivalla koko
ajan. Pari päivää se matka kesti, ehkä alun kolmatta, ja eräänä
kauniina iltapäivänä siinä viiden, kuuden korvissa tulimme Kolyvanin
laivarantaan. Laskimme suoraan rantaan, sillä mitään laivalaituria
ei siellä ollut. Sitten nousimme tavaroinemme rannalle, jossa oli
vastassa hevosia. Otimme kaksi hevosta; tavarat panimme toiseen ja
itse istuimme toiseen, ensikertaa muuten tarantassiin. Tämän vehkeen
olimme aikaisemmin nähneet vain kuvissa ja kuulleet siitä puhuttavan,
ja se osoittautui olevan koko hyvä, parempi kuin maineensa Siperian
kertomuksissa. Siinä oli kahdet pyörät takana ja kahdet pyörät edessä
akseleineen, sitten kaksi pitkää tankoa ja niiden päällä kori, jotenkin
samanlainen kuin reessä. Huonommat korit olivat pajusta ja paremmat
tuomesta. Koriin pantiin heiniä alle ja siinä sitten istui varsin
mukavasti, varsinkin kun vielä koria kannattavat tangot joustivat
pehmeästi.
Matkalla satamasta Kolyvaniin painui mieli alas. Tie oli kamalan huono
suurimman osan matkaa, mutta kun vetisiin paikkoihin oli laitettu
pajukimppuja, päästiin läpi. Vettä oli usein melkein hevosen vatsaa
myöten, ja vähällä oli, ettei kärrin pohjakin kastunut. Kärrit
keikkuivat koko ajan sinne ja tänne, ja joka hetki oltiin vaarassa
joutua mitä pahimpaan liejuun. Toisinaan meni hevonen niin syvälle,
että oikein epäili, kuinka täältä päästään pois. Matkaa oli kaikkiaan
seitsemän kilometriä, josta ainakin neljä kilometriä oli tätä kauheata
tietä. Lopulta tultiin Retshkalle, pienelle Obin sivujoelle, jonka
nimi on oikeastaan Tshauss ja jonka korkealla pohjoisrannalla Kolyvan
sijaitsee. Kun lautalla mentiin yli ja tultiin kaupunkiin, oli jo aivan
viimeisiä hämäriä.