Orvokki toi Tymskojen vangille sanoman suuresta keväästä. Ja suurta
se olikin tuo toukokuinen kevät 1915. Valtaisina ulappoina aukenivat
Obin vedet vaeltaen majesteetillisen rauhallisina erämaitten halki.
Merenrannattomana kaareutui taivas yli seutujen aivankuin tahtoen
sulkea aurinkoiseen syleilyynsä eksyneet pilvenhattaratkin. Ja niin
kuuma oli auringon tuli, että se poltti aitansa pilvien harmaat harsot
ja antoi taivaan ja veden sini en yhtyä toisiinsa kevään kauniiksi
kaariviivaksi.
Kun keskipäivän aurinko paahtoi metsiin, värähti kaikilta rannoilta
vastaan poppelien tuoksu, joka oli niin väkevä ja niin raikas, että
tuntui, kuin laiva olisi ollut kukitettu. Mutta kun aurinko oli
laskenut, aukenivat eteen valkeat tuomenkukkaiset rannat, joiden
keväiseen tuoksuun ilma aivan hukkui. Auringon ympärillä kaareilivat
haukat taivaankorkealla tuntikausia siipiään räpyttämättä, ja sorsien
siipien suhina viuhui ympärillä alinomaa. Ja ylimpinä kaikista
piirtelivät kotkat jättiläisratojaan taivaalle.
Samaa tietä, jota Obin laiva nyt kuljetti Lappeen tuomiokunnan
tuomaria, oli joulun allakin taivallettu. Silloin oli ollut pimeä talvi
ja reki oli heitellyt matkamiehiä äyräältä toiselle. Nyt oli edessä
tasainen, kukitettu jokitie. Ja päivät vain vaikenemistaan vaikenivat.
Silloin oli ajettu kohti synkkyyden kyliä, nyt elettiin uusien
toiveiden merkeissä.
* * * * *
Laivamatkastaan Obilla ja sen vaikutelmista Svinhufvud kertoo:
— Oli toukokuun keskiväli ja ihana aika, kun Tymskojessa noustiin
laivaan. Kesti viikoittain kauniita päiviä, ilman että pilvistä oli
ensinkään tietoa. Kävi hauska vieno tuuli, päivä paistoi täydeltä
terältä, ja oli aivan lämmintä. Kun Tymskojesta lähdettiin, eivät
lehdet vielä olleet puissa, mutta kuta etelämmäksi tultiin, sitä
vihreämmiksi kävi luonto. Toisena tai kolmantena päivänä tuli
poppelinhaju vastaan. Oli aivankuin kotimaan kielot olisivat tuoksuneet
keväisessä ilmassa. Tuometkin alkoivat vähitellen kukkia. Varsinkin kun
Narymista jatkettiin matkaa, alkoi luonto muuttua yhä kesäisemmäksi.
Ob oli tulvillaan, »polnovodie», sangen komea. Penikulman laajuisina
levisivät sen vedet toisin paikoin. Mutta monissa kohdin pujahti laiva
pienistä kanavan tapaisista jokihaaroista, joissa oli niin ahdasta,
että melkein kahden puolen voi ottaa puihin kiinni. Lintumaailma oli
erikoisin kaikista. Siellä olivat kahlaajat ja sorsat, joutsenet,
hanhet, lokit ja tiirat ja lisäksi petolinnut, isot kotkat, haukat ja
nuolihaukat. Oli jotakin, jota ei muualla saa nähdä.
Laiva, jonka nimi oli Kalpashevets, oli muhkea ja kolmikerroksinen,
sellainen pyörälaiva, niinkuin Amerikan jokilaivat kuvista päättäen
ovat, iso ja mukava. Me otimme itsellemme yläkannella ison hytin, jossa
oli kolme paikkaa. Ostimme kaikki kolme, jottei sinne tulisi ketään
lisää. Hyttien päällä oli ensiluokan kansi, missä mekin oleskelimme
päiväkaudet. Vasta laivan salongissa rupesimme lukemaan sitä suurta
postia, joka kelirikon jälkeen yht'aikaa meille tuli. Sitä oli niin
paljon, ettei tietänyt, mistä päästä aloittaisi.
Narymin »pristavi» Walter oli aluksi mukana ja oli hyvin kohtelias.
Minua varten laivassa olevalle saattomiehellekin hän sanoi, ettei tämä
saisi näyttäytyä, emmekä nähneetkään miestä koko matkalla. Entiset
saattomiehemme Filatoff ja Bogdanoff olivat jääneet Tymskojeen.
Narymista tuli laivaan tuttavamme Semeshko, joka oli saanut kolmen
viikon loman Tomskiin hampaittensa korjauttamista varten. Sitten oli
laivassa eräs juutalainen Friedmann, jossa oli keuhkotauti ja joka oli
saanut luvan vaihtaa Narymin kostean ilman Kuznetskin vuoriseutuun, ja
vihdoin eräs työmies Olimpijeff, joka oli oleskellut karkoitusaikansa
viisi vuotta umpeen ja pääsi kotiin Venäjälle.
Vaikka venäjänkielentaitomme edelleen oli sangen puutteellinen,
seurustelimme kuitenkin muiden matkustajain ja varsinkin Semeshkon
kanssa. Kaiket päivät istuimme kannella, paistatimme päivää, ihailimme
luontoa ja välipalaksi juttelimme. Kun päivä oli laskenut, jatkoimme
kuutamolla luonnon ihailua. Ruokailu ja ravintolanpito laivassa oli
myös ensiluokkaista, joten saatoimme kaikin puolin olla tyytyväiset.
Ja totta onkin, että vasta nyt laivassa tunsimme itsemme taas kerran
oikein ihmisiksi. Olimme aivankuin matkailijoita, vaikkakin toisten
aloitteesta, »njevolnia turisti», kuten Semeshko lausui. Tämä oli
ihanin laivamatka, minkä olemme tehneet, sillä laiva oli mukava, ilma
mitä herttaisin ja luonto suurenmoinen!
Minulle, toipilaalle, tämä laivamatka teki hyvää. Kun viikon perästä
tulin perille, tunsin itseni aivan terveeksi. Vaimollenikin oli matka
hyvä lääke alakuloisuutta ja pessimismiä vastaan.
Pitkin matkaa pistäytyi laiva aina rannalle ottamaan tavaroita.
Otettiin tynnyreitä, joissa oli suolattuja kaloja ja setripuun
pähkinöitä. Mitään laivasiltoja ei heillä ollut, ja se oli hyvin
selitettävissä, sillä veden korkeus eri vuodenaikoina oli niin
erilainen. Sentähden piti valita sellainen kohta, missä ranta oli niin
syvä, että laiva voi laskea suoraan maihin. Siinä oli »pristan» eli
maihinlaskupaikka. Sellaisia syviä paikkoja löytyi kyllä ja niihin
laiva poikkesi hyvin ahkerasti. Mutta kaupungeissa, niinkuin Narymissa
ja Tomskissa, oli laivasiltana proomu, jota työnnettiin aina ulommaksi,
sitä mukaa kuin vesi laski.
Kun mentiin maihin Parahdin kylän rantaan, tuli laivaan 4—5
tunguusia. Ne olivat hyvin omituista väkeä. Lyhyitä, vinosilmäisiä
ja tummanvärisiä; naisetkin kulkivat housuissa, ja miehillä oli
pitkä tukka, joka riippui päässä palmikkona. Niillä oli myytävänä
kaikenlaisia turkiseläinten nahkoja, etupäässä oravannahkoja, mutta
joukossa karhunnahkojakin. Laivassa olevat kauppiaat hyökkäsivät
heti niiden kimppuun ja rupesivat tinkimään oravannahkojen hintoja.
Sillä aikaa kuin he tinkivät, ostimme me kauneimman karhunnahan,
josta maksoimme 20 ruplaa. Oikeastaan vaimoni päätti, että nahka oli
ostettava. Se oli iso ja kaunis nahka, ja me olimme kauppaan hyvin
tyytyväisiä. Kun kauppiaat huomasivat, että nahka oli myyty meille,
pyysivät he vuorostaan saada ostaa sitä meiltä tarjoten hintaa aina 40
ruplaan saakka. Mutta emmehän me sitä myyneet.
Se olikin komein nahka, minkä olen nähnyt. Alku aikoina Kolyvanissa,
kun piti nukkua lattialla, makasin sen päällä, ja se oli hyvään
tarpeeseen.
Kalpashevossa — se oli eteläisin kylä Narymin piirissä, puolivälissä
Tomskiin — tapasimme laivarannassa kauppias Carl Gädeken ja hänen
rouvansa, tyttönimeltään Vuorikoski, ja heidän poikansa. He olivat
kuulleet puhuttavan meistä, ja eiköhän meilläkin ollut heistä jotakin
tietoa; sen vain muistan, että siellä laivarannassa he seisoivat meitä
odottamassa, kättä lyötiin ja toivotettiin hyvää jatkoa. Heillä oli
muuten useampiakin lapsia, vaikka yksi vain oli mukana.
Heidän tarinansa oli sama kuin niin monen muun tänä aikana. Turussa
oli kaksi veljestä Gädeke, vanhempi Wilhelm Gädeke, Saksan konsuli,
ja nuorempi, Carl Gädeke, joka oli ostanut Ludolf Schröder & C:on
speditsioniliikkeen Turussa. Kun maailmansota alkoi, vangittiin
molemmat, sillä venäläiset epäilivät heidän vakoilevan Saksan hyväksi.
Vanhempi, Saksan konsuli, passitettiin Saksaan, mutta nuorempi sai
ensin istua monet kuukaudet tutkintovankina, ja kun mitään rikollista
ei häntä vastaan löydetty, lähetettiin hänet Siperiaan. Hänellä oli
muutoin huono onni siinäkin, että venäläiset epähuomiosta, miesparka
kun ei osannut venättä ollenkaan, kuljettivat hänet Narymiin saakka ja
vasta sieltä takaisin Kalpashevoon, joka oli hänen määräpaikkansa.