On huhtikuun yö Tymskojen kylässä. Ulkona nukkuvat lumet
liikkumattomina, ja Ob on vaiti jäitten alla.
Jo iltapuoleen oli pakkanen alkanut kiristyä. Ja yöllä oli kuun
sirppikin huurteessa. Mutta huoneessa oli vielä kauan suloinen lämpö.
Vasta kun kuu oli kehrännyt pakkasharson ympärilleen, oli kylmä
hiipinyt huoneeseenkin. Se oli ensin tarttunut poskiin ja kuunnellut
siinä aikansa hengityksen tasaista tahtia, mutta sitten se oli tunkenut
tiensä peitteen läpi, käynyt kiinni rintaan jäisillä kourillaan ja
istunut sydämen lyöntejä kuuntelemaan. Ne kuuluivat ensin tasaisina,
mutta kuta kauemmin pakkanen niitä kuunteli, sitä epätasaisemmiksi ne
kävivät. Ohimoille alkoi nousta tuskan väreitä, ja omituinen kuumotus
tuntui silmissä. Sydän yltyi jyskyttämään yhä vinhemmin, ja hengityksen
tahti kiivastui. Silloin heräsi unestaan Siperian vanki ja tunsi
itsensä sairaaksi.
* * * * *
Kokonaisen viikon on Svinhufvud virunut jo vuoteellaan. Kuumeen poltto
on käynyt yhä tulisemmaksi ja pistosten kipu yhä tuskaisemmaksi.
Ellen-rouva on valvonut yöt läpeensä vuoteen vierellä, vaihtanut
kääreitä ja rukoillut.
Mutta eräänä yönä, kun sairaan tila oli käynyt kaikkein synkimmäksi,
kuului ulkoa valtavaa jäitten ryskettä. Auringon valta oli nyt
voittanut talven. Se ei ollut turhaan viikkoja helottanut keväisille
hangille. Jättiläisvirta oli herännyt unestaan ja kalisteli nyt
kahleitaan sellaisella voimalla, että koko Tymskojen kylä tärähteli
kevätyössä. Isot jäälautat murtuivat ja kerääntyivät korkeihin
röykkiöihin. Siperian jättiläinen oli nyt lähtenyt liikkeelle aina
tuhansien virstojen pituudelta ja tuhansien sylien leveydeltä. Aamulla
uivat vain yksinäiset jäälautat vapaassa virrassa.
Samana yönä, jolloin jäät murtuivat Ob-joesta, lähti kuumekin sairaan
rinnasta.
* * * * *
Sairauttaan Svinhufvud muistelee seuraavasti:
— Narymissa käydessäni olin saanut yskän ja eräänä yönä, kun
iltapuoleen olin juossut takkisillani pihalla, sairastuin kovasti.
Heräsin siihen, että minua paleli ja minussa oli kova kuume. Siitä
se sitten alkoi. Otin kyllä jonkin kiniinikapselin parannukseksi,
mutta se ei auttanut. Emme tienneet, mikä tauti se oli. Kun pisti
vatsaa, pelkäsimme jo, että se oli umpisuolentulehdus, mutta kipu oli
vasemmalla puolella vatsaa, kun taas umpisuoli on oikealla puolella.
Vaimoni rupesi heti hoitamaan minua kääreillä, mikä osoittautui
oikeaksi menettelyksi. Kyläläiset, jotka kävivät katsomassa, olivat
avuttomia; he eivät tunteneet muita lääkkeitä kuin jodin, tärpätin ja
sinappitaikinan. Viikon päivät olin korkeassa kuumeessa, mutta sitten
hellitti. Toipilaana olin kuitenkin vielä melkein koko kelirikon ajan.
Kotimaahan tultuaan ja selitettyhän asian lääkäreille sai vaimoni
kuulla, että tauti oli tavallinen keuhkotulehdus.
Sinä aikana, kun makasin sairaana, kevät teki tuloaan ihmeellisesti.
Lumi suli nopeasti, ja kun pääsin vuoteesta ylös, oli jo ruohoakin
vähän maassa. Ulkona kasvoi kevään ensimmäinen kukka, muuan
orvokkilaji, josta eräs karkoitetuista, lublinilainen apteekkari,
sanoi, että se on Viola odorata. Minun mielestäni ei sillä kuitenkaan
ollut sellaista tuoksua; se oli kai Viola canina. Se oli muuten ainoa
kukka, jonka siellä näin.
Resch toi minulle sairasvuoteelle koivunmahlaa. Hän valitti, ettei
se maistunut miltään, eikä se ollutkaan minkäänmakuista, johtuen
arvattavasti siitä, että koivut kasvoivat mehevässä, saviperäisessä ja
kivettömässä maassa. Olin ollut vuoteessa yhteensä kolme viikkoa, kun
pääsin ylös. Kun sairastuin, oli melkein täysi talvi, mutta kun pääsin
pystyyn, oli jo ruoho kasvamassa.
* * * * *
Jokainen aamu tuo mukanaan uusia voimia. Rinnan nousu korkenee ja
silmien sini kirkastuu. Kevätkin saa joka aamu uusia voimia. Auringon
kaariviiva pitenee ja maan multa lämpenee. Eräänä aamuna kuuluu ikkunan
takaa linnun viserrys. Tuntuu kuin korva erottaisi jokaisen äänen,
sillä niin tarkkaan kuuluu kevään sanansaattajan iloinen leikittely. Se
on tullut siihen koivunoksille herättämään koivunurpuja talven unesta.
Joka aamu se tulee aina samoille oksille ja visertelee, kunnes saa
koivun urvut hiirenkorvalle. Silloin se hyrähtää ilosta lentoon, sillä
se tietää, että nyt on tullut pesänteon aika.
Yhtä avoimin sydämin kuin lapsi tuntee sairas kevään tulon. Kun
räystäiltä alkavat tippua aurinkoiset vesipisarat, muistuvat sairaan
mieleen lapsuuden keväät. Kotikylän jokainen polku avautuu eteen.
Jokainen kivi, jokainen kanto muistuu mieleen. Kotijärven kaislikotkin.
Ahven oli parhaiten tarttunut onkeen niemen kärjestä, mutta lahden
pohjassa, heinikkovesissä, olivat sorsat uineet. Kevään ensimmäiset
valkovuokot olivat löytyneet metsänlaidasta, kirkkotieltä, ja kielot
olivat olleet lehtokummulla hevoshaassa.
Kun ulko-ovi ensimmäisen kerran aukenee ja kevätilma tuoksahtaa vastaan
kasvoille, silmiin, kaikkialle, ja aurinko katselee suoraan otsaan,
silloin täyttyy mieli ihanasta onnentunteesta.