Kun matkareki hurahti Obin jäälle, kimaltelivat lumet hopeisina tien
molemmin puolin, mutta kun aurinko kallistui joen toisen rantaäyrään
taa, hävisivät lumiristitkin ja kaikki lumet ympärillä näyttivät yhtä
harmailta kuin pilviin peittyvä taivaskin. Mutta siellä missä reki
solahti setripuumetsän sisään, oli yhtä aavemaista kuin olisi ajanut
talviyönä salotietä pitkin. Metsän kannotkin törröttivät siellä täällä,
niinkuin karhu olisi ne kääntänyt kupeelleen ja tahtonut näyttää,
kuinka monihaaraiset juuret metsän jättiläisillä on.
* * * * *
Narymin-matkastaan Svinhufvud kertoo:
— Ennen jäitten lähtöä, maaliskuun lopulla, tuli minulle, ihme
kyllä, sellainen määräys, että pitää muuttaa asumaan toiseen
karkoituspaikkaan, Kolyvanin kaupunkiin. Mistä sellainen määräys
oli tullut, ja kuka sen oli saanut aikaan, siitä ei minulla ollut
tietoa. Sen olivat ehkä ententen diplomaatit puuhanneet, tai oli se
järjestetty kotimaasta käsin, sillä äitini nimessäkin oli asiasta tehty
pyyntö. Muutoin piti sen olla jonkinlaisena helpotuksena minulle.
Tymskojelaiset asiasta kuultuaan rupesivat peloittelemaan, että mitäs
te Kolyvaniin menette, siellä on huono olla ja siellä on paljon rosvoja
ja varkaitakin. He olisivat tahtoneet meitä jäämään. Me kiitimme ja
sanoimme, että kyllä täällä on ollut hyvä olla, mutta kun on määrätty
muuanne, niin kyllä kai sinne on mentävä.
Eräänä päivänä huhtikuun alussa saapui Narymista Petroff-niminen
sotilasvartija. Hänellä oli kirje, jossa sanottiin, että minun
pitää lähteä Narymin poliisipäällikön, Walterin puheille juuri
Kolyvaniin-siirron johdosta. Otin siis turkin ylleni, ja niin noustiin
rekeen. Oli koko päivän ajo ja vähän päällekin, muistaakseni 12
penikulmaa. Vaikka hevoset juoksivat puhtaasti koko matkan, tulimme,
oltuamme Iljinassa yötä, vasta toisena iltana Narymiin. Silloin rupesi
jo hiukan tuntumaan keväältä, eikä niin hiukankaan, sillä kun ajettiin
Kargasokin kylän läpi, niin kottaraiset olivat jo puissa; läheni jo
se aika, jolloin jäät rupeavat pettämään. Kargasok muuten merkitsee
alkuasukkaitten kielellä samaa kuin karhunpesä, selittivät venäläiset.
Tultiin sitten Narymiin. En oikein muista, missä olimme yötä, mutta
seuraavana päivänä vietiin minut Walterin puheille. Hän otti minut
varsin ystävällisesti vastaan. Selitin hänelle, niinkuin olikin, ettei
nyt voinut lähteä Kolyvaniin, sillä jäitten lähdön aika oli jo ovella.
Sovimme Walterin kanssa, ettei minun tarvitse lähteä vielä nyt, vaan
vasta kun laivaliikenne alkaa. Se oli hyvä asia, se. Narymissa kävin
tapaamassa Semeshkoa ja Välisalmea; muutamia muitakin karkoitettuja
näin, m.m. paroni von Korffin, joka oli kotoisin Riiasta. Saatuani
asiat suoritetuiksi palasin heti takaisin Tymskojeen.
* * * * *
Narymin kaupunkia kuvaa tohtori Kai Donner hyvin sattuvasti:
— Jo kaukaa kohosivat kirkkojen kupolit taivasta kohden, ja kun hevoset
olivat laukanneet korkean mäen harjalle, sivuutimme esikaupungin,
jota sattuvasti sanotaan Kamtshatkaksi. Samaa nimeä käytetään monen
muunkin siperialaisen kylän laitapuolista. Itse kaupunki sijaitsee
saarella keskellä jokea ja käsittää toista sataa ränsistynyttä
taloa, joiden vinot rivit muistuttivat jonkun vanhuksen hoitamatonta
hammastarhaa. Kaupungissa asuu noin 1,000 ihmistä, useimmat kauppiaita
ja niiden kasakoiden jälkeläisiä, jotka v. 1597 perustivat paikan. Tuo
hämärillä muistoillaan elävä harmaja kaupunki on ulkoasultaan aivan
vähäpätöinen, meikäläisen suuremman kirkonkylän tapainen. Mutta se ei
vaikuta pieneltä ainoastaan harvojen talojensa vuoksi, eikä senkään
takia, että se on ikäänkuin puristettu yhteen pienelle saarelle, jonka
vesi vähitellen huuhtoo pois — vanha kirkko on jo vaipumaisillaan
jokeen —, vaan senkin tähden, että siellä ei ole ainoatakaan kaunista
rakennusta, ei ainoatakaan puutarhaa, ei puita eikä yleensä mitään
puoleensavetävää. Moniin kymmeniin nouseva karkoitettujen joukko painaa
sekin surullisen leimansa tuohon kaukaiseen yhteiskuntaan. En koskaan
unohda noiden maanpakolaisten surullista ja hiljaista kulkua pitkin
niitä autioita katuja, joita he ovat tuomitut toimettomina astumaan
vuosikausia, näkemättä mitään siitä suuresta elävästä maailmasta, jonka
he pakosta ovat jättäneet.