Kevät tuli jälleen valoisine päivineen. Ulkona pilkisti aurinko yhä
heleämmin lumikinoksiin, ja sisällä alkoi ikkunajää ohentua. Kun
keskipäivällä käveli kylänraittia, niin valo aivan häikäisi silmiä.
Setripuut seisoivat niin kumman vihreinä valkeassa lumessa, niinkuin
olisivat odottaneet sen alta esiin pyrkiviä nurmikkoja. Mutta niitä
ei vielä näkynyt, sillä paksut kinokset olivat niiden päällä. Aurinko
ei ollut kohonnut vielä niin korkealle, että se olisi jaksanut lunta
sulatella. Mutta turkinkauluksissa tuntui jo auringon lämpö, ja se
ennusti paahtavaa kesää. Iltateen aikana oli huoneessa keväinen hämärä,
ja näki jo istua pöydän ympärillä ilman lamppuakin. Pilvet purjehtivat
tuulessa kuin kilpaa itää kohden aukoen tietä siniselle taivaalle.
Silloinkin, kun ne unohtuivat paikoilleen, olivat ne ylhäisissä
ilmoissa. Kevättähän se oli sellainen ilma, vaikka pakkanen olisi
kuinkakin puhuttanut talvea.
Huomenna tulee posti. Saadaan taas uutisia Suomesta. Tuntui niin
iloiselta, kun vain ajattelikin sen tuloa. Postihan ei ollut, niinkuin
ennen, vain joukko kuivia sanomalehtiä, joista luettiin hätäisesti
ainoastaan otsakkeet, vaan se oli hartain mielin odotettu viesti
Suomesta.
Mutta noissa sanomalehdissä kerrottiin vain surusta Suomessa.
Sortotoimenpiteet yhä kiristyivät, ja tuntui kuin hirteen vedetyn
kansan viimeiset voimat olisivat alkaneet pettää. Venäläinen sotaväki
oli kuin heinäsirkkaparvi pimittänyt Suomen pellot tehden koko maasta
vihollissotaleirin.
Rivien välistä kuulsi sanomalehtien sotauutisista kuitenkin vilahduksia
Saksan aseiden voitoista. Mutta vielä enemmän saattoi kirjeitten
kaksimielisistä lauseista tehdä johtopäätöksiä sodan kulusta.
* * * * *
Postin saapumisesta ja kirjeenvaihdostaan Svinhufvud kertoo:
— Kerran viikossa tuli posti. Saimme kotoa sanomalehdet, jotka olivat
noin kahden viikon vanhoja, ja niitä tuli aina seitsemän kerrallaan,
Helsingin Sanomat vapaakappaleena. Kun tuli isompi pinkka lehtiä, oli
siinä sitten lukemista pitemmäksi aikaa. Ei tietänyt oikein, aloittiko
viimeisestä lehdestä vai lukiko ne päinvastaisessa järjestyksessä.
Sotauutiset luettiin erityisen tarkasti. Kyläläiset hommasivat
tavallisesti itse postin ja kävivät vuorotellen hakemassa sen
Narymista. He kävivät siellä kaupankin takia, ja niin pysyi yhteys muun
maailman kanssa jotenkin säännöllisenä.
Kirjeetkin tulivat yleensä perille, mutta olivat useimmiten
sensuroituja. Kotoa kirjoitettiin hyvin varovaisesti, ja me kirjoitimme
samoin. Kirjeitä saimme muutoin varsin runsaasti. Omaiset kirjoittivat
tietysti säännöllisesti, mutta tuttavat myös ahkerasti: Lundson, Tekla
Hultin, Mäklinit, Schybergson j.n.e. Kelirikon jälkeen tuli paljon
kirjeitä yht'aikaa, kun toista kuukautta oli ollut pysähdys kulku
vuoroissa.
Viimeinen uutinen ennen kelirikkoa, jonka luimme, oli että venäläiset
olivat valloittaneet Przemyslin. Kyläläiset kertoivat siitä mielissään,
mutta meille se oli vähemmän mieluinen uutinen. Jäittenlähdön jälkeen
saatiin jälleen uutisia sodasta, mutta kaikki oli ennallaan.
* * * * *
Vain muutamien satojen kilometrien päässä Tymskojesta oli
talvipakkasessa hajallaan olevia kyliä, joiden ikkunoista pilkoittava
lampunvalo tuntui varsin kotoiselta. Ne olivat suomalaisten kyliä,
ja niissä puhuttiin suomenkieltä. Monet niiden asukkaista oli
koko elinajaksi karkoitettu Siperiaan, monet olivat myös tulleet
vapaaehtoisesti hakemaan elämänrauhaa kaukaisesta erämaasta.
Vapaaehtoisina tulleet olivat useimmat Inkeristä, josta hädissään ja
maaorjuutta välttääkseen jo lähes vuosisata sitten olivat paenneet
vierasta sortoa.
Sodan sytyttyä vietiin suomalaistenkin kylien miehet aseisiin, ja
he saivat taistella Riian rintamalla, juuri niillä seuduilla, missä
suomalainen jääkäripataljoona puolusti Saksanmaata. Aavistamatta
kohtalonsa synkkyyttä latasivat monet heistä kiväärinsä ja suuntasivat
ne omia veljiään kohden.
Kun Ivar Hasselblatt eräänä keväisenä päivänä vuonna 1915 saapui
Eugenen kaukaiseen suomalaiseen kylään, joka oli lähes seitsemän
penikulman päässä hänen omasta karkoituspaikastaan, Tarasta, tuli hänen
luokseen suomalainen mies, vanha suutari, nimeltäänkin Suutari-Kalle,
yksi Venäjän uhreja, joka nyt toimi oman kylänsä kirkonkellojen
soittajana. Tältä maanmieheltään Ivar Hasselblatt sai kuulla, että
Tymskojen kylä, jossa Suutari-Kalle kerran nuorena miehenä oli käynyt,
oli Siperian kaikkein synkimpiä kyliä. Silloin Ivar Hasselblatt päätti
kirjoittaa Svinhufvudille, ja niin joutui Lappeen tuomiokunnan tuomari
kirjeenvaihtoon hänenkin kanssaan.