Narymissa asui kevättalvella 1915 karkoitettuna vähävenäläinen
sanomalehtimies Grigorij Filipovitsh Semeshko. Eräänä talvipäivänä
päätti hän lähteä vierailulle 120 virstan päässä olevaan Tymskojen
kylään, päämääränään saada tervehtiä siellä asuvaa Svinhufvudia. Tästä
käynnistään Tymskojessa, jonne hän pyysi mukaansa samassa kylässä
olevan suomalaisen karkoitetun, toimittaja Heikki Välisalmen, hän on
kirjoittanut kuvauksia sanomalehtiin.
Välisalmi antaa siitä kirjassaan »Siperiaan karkoitettuna» seuraavan,
hauskan kuvan:
»Kadotimme oikean tien ja ajauduimme joillekin heinäladoille, jotka
veivät meidät yhä kauemmaksi pikku kylästä, jonka tulen tuikkeen kerran
näimme, mutta pian taas kadotimme näköpiiristämme. Ei ollut hauskaa
harhailla sakeassa lumituiskussa ja pimeässä yössä äärettömällä arolla.
Väkisinkin siinä johtui mieleen kertomukset Siperian susilaumoista.
Mutta kyytimies, jolle huomautin mahdollisuudesta joutua susien
illalliseksi, vastasi yksikantaan, etteivät ne ensiksi meitä syö,
hevonen niille on herkullisempi. Laiha lohdutus, mutta menihän se
paremman puutteessa.»
Perillä-olostaan kertoo Välisalmi m.m. seuraavaa:
»Siellä tapasin odottamattani myös herra Reschin, jonka kanssa olin
keskustellut Pietarin siirtovankilassa ristikon lävitse. Kyllä siinä
sitten alkoi tarina käydä, kun niinkin monta maanmiestä sattui yhteen
Siperian perukoilla. Arvaa sen, ettei asiata puuttunut, ja sangen
tarkoin sai Semeshko pitää varansa, että silloin tällöin sai kuuluville
venäjänsä, vaikk'ei hänkään juuri vaiteliaimpiin taida lukeutua.»
* * * * *
Semeshkon ja Välisalmen käynnistä Tymskojessa Svinhufvud kertoo:
— Maaliskuussa astui huoneeseeni eräs herrasmies, joka esitteli itsensä
Semeshkoksi, ja eräs toinen, joka selitti olevansa toimittaja Heikki
Välisalmi. Semeshko oli vähävenäläinen, kasakkain ylpeätä heimoa,
sanomalehtimies ja vanha poliitikko, joka oli karkoitettu Narymiin.
Hän oli ollut paljon mukana valtiollisissa kiihoituksissa ja oli jo
aikaisemminkin ollut pariin, kolmeen kertaan karkoitettuna. Hän ja
Välisalmi, joka pari kuukautta aikaisemmin oli joutunut karkoitetuksi
Narymiin, tulivat yhdessä minua tervehtimään, ja kävi selville, että
Semeshko oli utelias näkemään minut. He olivat siellä yhden illan,
joivat teetä, juttelivat ja kertoivat yhtä ja toista. Välisalmi ja
Resch, jotka osasivat venättä jonkin verran, olivat tulkkeina.
Semeshko kertoi kaikenlaista karkoitusmatkoiltaan. Hän oli ollut
useammilla Venäjän kulmilla, kuten Permin kuvernementin Tsherdinskin
»ujesdissa». Tämä oli yhtä kolkkoa seutua kuin Siperian syrjäiset
osat ja asukkaat ehkä vielä enemmän takapajulla kuin täällä.
Niinpä he lausuivat rukouksensa seinään kaiverrettuun reikään ja
tukkivat sen sitten tapilla, ettei rukous luistaisi ulos ja menisi
hukkaan. Turkestanin puolella Semeshko oli tehnyt tuttavuutta
sellaisen poliisiputkan, »katalashkan» kanssa, jossa ei voinut
seistä, maata eikä istua. Joku aika ennen maailmansodan puhkeamista
oli hän Kiovassa paljastanut sikäläisten santarmien harjoittamia
väärennyksiä ja sen kautta joutunut heidän erikoisiin vihoihinsa.
Sodan alettua olivat santarmit sitten kostoksi toimittaneet hänet
vanhana tunnettuna poliitikkona Narymin kaupunkiin. Senaikuisista
karkoituksista oli hänellä paljon hauskoja juttuja, varsinkin siitä,
kuinka viranomaisten hutiloimisen kautta moni aivan erehdyksestä oli
joutunut Narymiin. Milloin joku akka torimatkallaan oli vahingossa
joutunut suurenpuoleiseen karkoitettujen laumaan ja saanut siten
seurata Siperiaan saakka torikori käsivarrellaan, milloin 7-vuotias
poika oli eksynyt karkoitettujen seuraan, milloin vartiosotilaat
olivat karkuunpäässeen tilalle kopanneet syrjästä jonkun toisen, ja
niin loppumattomiin. Viranomaisten lahjusten-otosta ja väärien passien
saamisesta hän tiesi myös varsin paljon. Minun kohtalostani hän kysyi
tietysti sangen tarkkaan. Hän kertoi muuten, että Narymissa olevien
karkoitettujen asema oli siedettävä.
Semeshko oli hauska ja pirteä mies. Tapasin hänet sitten Narymissa
käydessäni huhtikuun alkupuolella, ja laivamatkalla Tomskiin
toukokuun puolivälissä oli hän matkatoverina Narymista alkaen.
Kolyvanista käsin olin sitten kirjeenvaihdossa hänen kanssaan. Hän oli
mielenkiintoisimpia tuttavuuksiani matkani varrella.
* * * * *
Kun Semeshko pyysi Narymin »pristavilta» lupaa saada matkustaa
tervehtimään Svinhufvudia, kysyi tämä häneltä:
— Ettehän vain järjestä Svinhufvudin pakoa?
— Sitä emme ajattele!
Viivyteltyään ensin pitkän aikaa suostui hän vihdoin antamaan luvan.
Kerrottuaan tämän jutun eräässä sanomalehtikirjeessään pietarilaiselle
»Rjetshille» jatkaa Semeshko:
— Kun kerroin Svinhufvudille »pristavin» pelosta, alkoi hän nauraa ja
sanoi:
»Valtuutan teidät sanomaan 'pristaville' ja, jos on tarpeellista,
ilmoittamaan myöskin sanomalehdissä, että minä en aio paeta ja että
minulla ei ole minne paetakaan. Voin asua ainoastaan Suomessa, mutta
siellä en voi piileskellä, sillä minut tunnetaan kaikkialla. Olen
muutoin jo liian vanha paetakseni. Sitäpaitsi käytän karkoitustani
levätäkseni. Täällä on erittäin mukavaa olla, ja minä hiihtelen paljon
ympäristössä ja lueskelen kovasti.»
* * * * *
Semeshko oli muuten jo ennen Narymin-matkaansa saanut kuulla
Svinhufvudista yhtä ja toista. Niinpä hän tapasi kerran helmikuussa
erään Tymskojesta kotoisin olevan kyytimiehen, jonka kanssa hänellä
sukeutui seuraavanlainen keskustelu:
— Mutta meilläpä on Tymskojessa merkillinen mies, niin etevä kalastaja,
että oikein ihmetyttää!
— Niin, siellähän asuu Svinhufvud teidän luonanne!
— Jumala hänen nimeään tietää! Me kutsumme häntä Pjotr Petrovitshiksi!
Hyvä on ukko, tuollainen rauhallinen!
— Miten hän elää ja tulee toimeen?
‒ Hyvin elää. Näkyy, että on rikas, nähtävästi saksalainen. On
vuokrannut kaksi huonetta, joissa asuu yhdessä vaimonsa kanssa.
— Ei hän saksalainen ole, vaan suomalainen!
— Suomalainen! Mikä kansa se sellainen on!
Kertoja selitti asian ukolle parhaan kykynsä mukaan.
— Ahaa, vai suomalainen, mutta nehän ovat hyvin pientä väkeä, kun tämä
sensijaan on oikea jättiläinen!
Ja kyytimies jatkoi:
— Mutta joka tapauksessa hän on hyvä mies. Vielä mukavampi ja
lystillisempi on hänen vaimonsa. Hän sopertaa hyvin nopeasti omaa
kieltään, josta ei ymmärrä yhtään mitään, ja venäjää hän ei ymmärrä
ollenkaan. Jos häneltä kysyy, saako tuoda samovaarin sisään, niin
hän katselee vain eikä ymmärrä mitään. Vihdoin juoksee hän Pjotr
Petrovitshin luo. Tämä saapuu silloin pieni kirja kädessään ja jonkin
aikaa lehtiä selailtuaan sanoo: »Samovaari, ahaa, tuokaa sisään!» —
Alussa hän aina luki kirjasta mitä tarvitsi, mutta nyt hän osaa jo
vähän puhua ilman kirjaakin.