Tymskojen tuttavistaan ja seurustelusta heidän kanssaan Svinhufvud
kertoo:
— Elämä rupesi siellä luistamaan koko lailla. Ihmiset olivat hyvin
ystävällisiä meitä kohtaan. Jossakin Tomskin lehdessä oli ollut uutinen
— saimme nähdä sen palasen —, että Tymskojeen oli karkoitettu joku
korkea herra. Kyläläiset olivat hyvin ihmeissään ja uteliaat näkemään
kuka se oli ja kohtelivat tulokasta aivankuin herraa: minä olin
»baarin» ja vaimoni »baarinja».
Venäjän jouluna oli meidät jo kutsuttu kansakoululasten joulujuhlaan.
Se oli koko lailla »stimmungsvoll» ilta; se pidettiin kansakoululla,
vanhassa puurakennuksessa, jossa asui opettaja Afanasjeff rouvineen.
Pappi, joka oli soitannollinen, oli järjestänyt sinne orkesterin; itse
hän soitti sitrantapaista, Afanasjeffin rouva balalaikkaa ja pari
mennoniittia viulua. Lapset lausuivat ulkoa joitakin kappaleita ja
lauloivat. Lopuksi tanssittiin. Kaikilla oli tavallista juhlallisempi
puku, mutta jaloissa huopatossut, kun oli talvinen aika. Toisessa
huoneessa sen ohella tarjottiin teetä ja voileipiä.
Mennoniitit olivat mielenkiintoinen tuttavuus. Ensikerran tapasimme
pari miestä Afrikant Savadovskin puodissa. Kun huomasimme, että
he puhuivat saksaa, joka vivahti »plattdeutschiin», virisi pian
keskustelu. Saimme tietää, että he olivat saksalaista, ehkä
hollantilaista alkujuurta ja että heidän esi-isänsä olivat
muuttaneet Siperiaan, jossa heille suotiin uskonnonvapaus, ja että
heidän uskontonsa kielsi heitä suorittamasta sotapalvelusta. He
asuivat Tomskin läänin eteläosassa »suola-aroilla». Ulkonäöltään he
olivat toisennäköisiä kuin venäläiset, keskikasvuisia ja verraten
vankkatekoisia. Nyt oli heitä komennettu tänne Tymskojen piiriin
parikymmentä miestä sotapalveluksen asemesta tekemään metsätöitä.
Työpaikalle oli Tymskojesta matkaa parikymmentä kilometriä. Olisin
mielelläni käynyt siellä katsomassa heitä ja noita metsätöitä, mutta
en tahtonut kysyä vartiomiehiltä lupaa. Niin, näitä mennoniitteja oli
koululasten joulujuhlassa kuusi kappaletta. He soittivat hyvin ja
tanssivat aika ahkerasti.
Muissakin kutsuissa olimme, niinpä alkuaikoina »stanokin» isännän luona
hänen tyttärensä häissä. Siellä vieraat syötettiin aika hyvin, ja
vahvasti tanssittiin. Juotavaksi tarjottiin olutta ja tietysti teetä.
Viinaksia ei niissä ollut, sillä sodan ajaksi olivat viranomaiset
panneet viinat kokonaan lukon taakse. Mutta niitä kaivattiin kovasti.
Muistan, kuinka häätalon isäntä kysyi minulta, enkö osannut keittää
viinaa. Selitin, että olin hyvin tyhmä siinä taidossa. Hänkin
pahoitteli, ettei osannut itse keittää. Kun kruunun viina oli ollut
niin halpaa, oli viinankeittotaito jäänyt unohduksiin. Tymskojelaiset
auttoivat asiaa siten, että laittoivat väkevää olutta.
Sitten oltiin usein nimipäivillä, »imenineillä», ja muissa pienemmissä
perhejuhlissa. Sen ohella käytiin vielä tavallisilla »vieraisilla»,
milloin papin tai kansakoulunopettajan, lukkarin tai jonkun muun
kylän asukkaan luona. Tuttavuuksiimme kuului myös kylän »grande old
dame» Natalia Jakovlevna, jota Kai Donner on niin mainiosti kuvannut.
Hänellä oli erittäin hyvää olutta tarjottavana ja sitten hänellä oli
3- tai 4-lokeroinen »samovaari», jossa yhtaikaa voi keittää teevettä,
kaalisoppaa, pelemeeniä j.n.e.
Eräänä päivänä oli Tymskojeen tullut Vasjuganin pappi rouvineen.
Vasjugan oli naapuriseurakunta, jonne sanottiin olevan 30 penikulmaa.
Mies oli oikein komean näköinen eikä ollut edes kovin partainenkaan
niinkuin muut papit. Hän tuntuikin tavallista sivistyneemmältä. Kävi
selville, että hän oli ollut Pietarissa polyteekissä jonkin vuoden,
mutta sitten päätynyt papiksi ja Vasjuganiin saakka. Mistä syystä hän
oli näille raukoille rajoille joutunut, ei hän kertonut enkä minäkään
ruvennut sitä utelemaan. Tapasimme hänet ensikerran oman papin luona ja
toisen kerran kirkonisännöitsijän, Jefimoffin luona, joka oli Tymskojen
rikkaimpia miehiä. Jefimoff pani tämän vieraan papin kunniaksi toimeen
aika kemut, joihin oli pyydetty koko kylän hienosto. Siellä olivat
pappi, lukkari eli »psalomshtshik», kansakoulunopettaja ja äveriäimmät
kauppiaat ja tietysti me. Pidot olivat koko lailla hienot. Siellä
syötettiin ja juotettiin. Kalapiiraita oli tehty useammanlaisiakin.
Niihin oli tehty vehnätaikinasta alus ja syrjät ja kansi päälle ja
sisällä oli njelmaa ja sterlettiä. Piirakoiden kanssa tarjottiin
hienoa portviiniä. Pöydällä oli vain muutamia haarukoita, ja niitä
käyttäen sai kukin vuorostaan pistää palan suuhunsa. Vastapäätä oli
toinen pöytä, jossa oli 12 viinilasia. Papit joivat ensin ja sitten
toiset herrat. Kun herrat olivat juoneet, kaadettiin rouville samoihin
laseihin. He joivat yhtä mielellään, ja heistä viini oli yhtä hyvää
kuin herroistakin. Sitten syötiin piirakkaa uudelleen ja juotiin taas
päälle. Kyllä näki pappien juodessa, että viini meni hyvin luistavasti
alas niin toisen kuin toisenkin papin kurkusta. Se oli varsin hyvää,
ja runsaasti sitä oli myöskin. Jefimoffilla näkyi olleen vanhoja
säästöjä. Siellä juotiin 7—8 lasia mieheen niinkuin ei mitään. Eikä
siinä auttanut vitkasteleminen, vaan piti juoda kerrassaan pohjaan
saakka, ja tunnelma oli aika hyvä. Vasjuganin pappi kertoi yhtä ja
toista seurakuntansa oloista. Siellä asui ostjakkeja, jotka pyytelivät
turkiseläimiä, ja siellä oli luonnonrikkauksia, kuten keltamultaa y.m.
Puutteellisen kielitaidon takia en kuitenkaan voinut päästä asioista
kunnolleen selville.
Maaliskuun alussa kerrottiin meille, että kylään oli tullut muuan
suomalainen. Afrikant Savadovskin puodissa hänet sitten tavattiinkin,
ja suomalainen hän oli: talollinen ja rakennusmestari Adolf Resch,
kotoisin Uudeltakirkolta ja iältään noin 30-vuotias. Hän oli ollut
urakoitsijana mukana rakentamassa eräitä linnakkeita Suomenlahden
rannalla. Päällikkönä oli ollut joku venäläinen eversti, joka myi
piirustukset saksalaisille ja karkasi. Siitä tuli kova tutkinto, ja
vaikka Resch ei ollut urakassa mukana muuta kuin sen verran, että oli
rakentanut makasiinin linnakkeeseen, epäilivät venäläiset, että hän oli
osallisena samassa juonessa. Hänet otettiin kiinni, ja vaikka hän oli
aivan syytön, vietiin hänet Kronstadtiin, jossa hän sai istua pitkät
ajat syksyllä 1914, kunnes hänet lopulta lähetettiin Siperiaan. Sillä
sääntönä oli, että syylliset ammuttiin, mutta syyttömät lähetettiin
Siperiaan. Eikä siinä kyllin. Myöhemmin joutuivat hänen veljensä ja
isänsä samaan Narymin piiriin, vaikka Kurjan kylään, joka oli Ket-joen
varrella ja todellakin kurja paikka, kuten isä Reschille kirjoitti.
Resch oli hauska tuttavuus. Me saimme puhua suomea hänen kanssaan ja
pääsimme vähän tekemisiin kotimaalaisten kanssa.
Kerran mekin pidimme vähän suuremmat pidot, joihin pyysimme venäläiset
tuttavamme ja Reschin, sillä piti pitää vastapidot. Resch, joka puhui
hyvin venättä, pantiin tulkitsemaan ja kertomaan. Mukana olivat
pappi, lukkari, kansakoulunopettaja ja kauppiaat, samat, joiden luona
olimme itsekin olleet kutsuissa, ja meidän »strashnikat» Filatoff ja
Bogdanoff. Parhaan mukaan heitä kestittiin njelma-kalapiirakoilla,
pelemeeneillä ynnä muulla. Flegentin gramofoni sai ahkerasti soida,
sillä sellainenkin oli talossa. Vieraat kyselivät Suomen oloja, ja
Resch selitteli.
Parisen kuukautta olimme koko kylässä ainoat karkoitetut, mutta
sitten niitä rupesi tulemaan niin paljon Venäjältä, että paikat
ahtautuivat täyteen. Ensin tuli joitakin sosialisteja, juutalaisia mitä
lienevät olleet, ja sitten tuli myöskin muita, nimittäin lättiläisiä,
puolalaisia ja pari saksalaista. Toinen saksalaisista oli Freydenreich,
lyhyt mies, jolla oli ollut jokin virka Amerikan lähetystössä
Pietarissa, toinen oli nimeltään Bischler, rikas tilanomistaja
Jekaterinslavin kuvernementista, verraten nuori ja pulska mies. Hänellä
oli 600,000 ruplan arvoinen maatila kotonaan. En tiedä, mistä syyssä
häntä oli ruvettu epäilemään, vaikka hän oli aikoinaan palvellut
Venäjän sotaväessäkin. Oli hauskaa, kun sai puhua saksaa näiden
herrojen kanssa. Resch, joka puhui sujuvasti myös saksaa, asui yhdessä
näiden kahden kanssa.
Puolalaisten joukossa oli muutamia sivistyneitä; niinpä nuori pappi
Zander, joka oli suorittanut tutkintonsa Tartossa ja ollut saksankielen
opettajana Kielcin kaupungissa ja nähtävästi liian puolalaismielisenä
ja saksankielentaitoisena karkoitettu; sitten pankinjohtaja Veselovski,
joka oli muistaakseni Odessasta ja oli »epäluotettavana» lähetetty
tänne, hauska mies, jonka sitten kerran pikimmältään tapasin
Kolyvanissa; sitten nuori ylioppilas Shapiro, joka oli ollut Varsovassa
erään voimistelu- tai urheiluseuran puheenjohtajana ja joutunut siinä
ominaisuudessa viranomaisten epäilyksien alaiseksi. Neljäs sivistynyt
puolalainen oli liikemies Aulich Lodzista, ja keväämmällä tuli vielä
lisää eräs apteekkari Lublinistä.
Muita puolalaisia oli varsin lukuisasti, joukossa eräs kokki, joka
hyvän lauluäänensä vuoksi samalla oli ollut statistina jossakin
oopperassa Puolassa, sekä eräs puutarhuri. Puolalaiset sivistyneet
asuivat yhdessä eivätkä mielellään seurustelleet muitten, venäläisten
ja saksalaisten kanssa, mutta meillä he kyllä kävivät, toisinaan
kokkikin mukana, joka silloin sai laulaa »aarioita» ja muita
oopperaosia. Freydenreichin »puulaaki» kävi meillä samoin varsin
usein. Nämä seurusteluillat olivat sangen hupaisia ainakin meille
ja toivottavasti myös vieraillemme. Vaimoni piti hyvää huolta
kestitsemisestä tarjoten, paitsi Tymskojen herkkuja, myös jäätelöä,
joka oli uutuus siellä, vaikka tietysti helposti valmistettavissa, kun
sokeria, kermaa ja jäätä oli yllinkyllin.
Kun kylään oli tullut näin paljon herrasväkeä, laittoi eräs Tymskojen
venäläinen sinne ruokalan, jossa huokeasta maksusta saatiin aika
kelvollista ruokaa. Siellä kävimme maaliskuusta alkaen syömässä
päivällistä; samoin tekivät myös saksalainen ja puolalainen »puulaaki».
Yhteisillä päivällisillä aika kului rattoisasti, vaikkakin saksalaiset
ja puolalaiset toisinaan kinastelivat, kun molemmat, ja varsinkin
puolalaiset, olivat sangen ylpeät kansallisuudestaan.
Tymskojen karkoitetut olivat, eri kansallisuuksistaan huolimatta,
kaikki Venäjän kansalaisia. Vasta huhtikuun alussa tuli kylään muutamia
itävaltalaisia, niiden joukossa eräs Adlerberg, joka oli ollut
muistaakseni Czernowiczin kaupungin kuvernöörin apulainen tai joku muu
korkeampi hallinnollinen virkamies. Venäläiset vangitsivat hänet, kun
valtasivat kaupungin, jossa hän oli virantoimittajana, sekä lähettivät
Narymin piiriin. Tymskojessa hän ei kuitenkaan kauan saanut olla, vaan
siirrettiin hänet muutamien päivien perästä Kalgujakon kyläpahaseen,
noin 12 virstaa pohjoiseen päin Ob-joen varrelle. Tuossa kylässä en
koskaan käynyt, mutta kerrottiin, että se oli aivan pieni, joitakin
taloja käsittävä ja aivan köyhä. Kuinka Adlerbergin siellä sitten kävi,
sitä en tiedä, kun pian sen jälkeen jouduin pois Tymskojesta.
Politiikasta ei Tymskojessa meidän piireissämme puhuttu. Sodan kulkua
kyllä tarkasti seurattiin, mutta karkoitettujen kesken ei myötätunto
ollut Venäjän armeijan puolella. Kyläläiset sitävastoin tuntuivat
olevan jonkin verran »patriootteja».
Kerran eräs venäläisistä karkoitetuista, kansallisuudeltaan juutalainen
ja nimeltään minulle tuntematon, yritti lähennellä kysyen, enkö
minäkin ollut vallankumouksellinen, ja selittäen, että venäläisillä ja
suomalaisilla »revolutsionääreillä» oli sama päämäärä. Vastasin, että
meillä Suomessa oli aivan eri politiikkamme ja että me emme tahtoneet
olla missään tekemisissä venäläisten kanssa. Siihen keskustelu katkesi.