Tymskojen kylä Obin varrella on merkillinen siitä, että kevättulva
säännöllisesti joka vuosi tempaa kappaleen sen reunaa mukanaan. Tämän
johdosta saavat kylän asukkaat vähän väliä muutella talojaan yhä
ulommaksi päälletunkevasta joen rannasta. Kirkkokin on täytynyt jo
monia kertoja siirtää.
Kylässä on muutamia parempiakin rakennuksia, mutta useimmat ovat
kuitenkin pieniä ja rähjäisiä. Huonoimmin on rakennettu köyhien
osa kylää, jossa eräät asumukset ovat kuin luolat maan sisässä
saviseinineen ja kattoikkunoineen. Niissä asuu enimmäkseen
venäläistyneitä samojedeja sekä irtainta väestöä. Tohtori. Kai
Donner, joka viimeisinä vuosina ennen maailmansotaa joutui viettämään
tutkimusmatkoillaan muutamia kuukausia myös Tymskojen kylässä, kertoo,
että sen asukkaat ovat entisten pahantekijöiden ja erinäisten muiden
epäilyttävien ainesten sekarotuisia jälkeläisiä. Tästä johtuu, että
niin kauppiaat kuin palkkalaiset, miehet ja naiset olivat viinan ikeen
alla. Pitkinä pyhinä hoiperteli koko kylä pitkin katuja huutaen ja
kirkuen ja kinastellen kuin hulluinhuoneessa. Maailmansodan aikana oli
elämä kuitenkin varsin siivoa, kun viinaa ei ollut saatavissa eikä sitä
itse osattu keittää.
* * * * *
Tymskojen oloista ja vaikutelmistaan siellä Svinhufvud kertoo:
— Tymskojessa, jonka venäläiset 1800-luvun alussa perustivat samojedien
maalle, oli noin 25 taloa ja enintään 200 asukasta; niin meille
kerrottiin. Maanviljelystä ei siellä harjoitettu. Siihen oli kai
osittain syynä laiskuus, osittain se, että Obin tulva nousi aina
juhannukseen saakka ja peitti maat. Ylempänä oli kyllä hiekkamaita,
joita arvatenkin olisi voinut viljellä, mutta siihen ei ollut halua.
Kylä sijaitsi korkealla Obin rinteellä. Sen takana oli setrimetsä.
joka oli komean näköinen. Se ei tosin ollut suuri, mutta antoi kauniin
taustan kylälle. Setrimetsän takana oli aukeita maita ja kauempana
suuria metsäseutuja. Kiviä ei ollut yhtään, ei edes nuotan painoksi.
Rakennuksien aluksina piti käyttää lehtikuusta, joka on kestävää
mätänemistä vastaan.
Tymskojelaiset elivät osaksi kalastuksella, osaksi keräämällä
setrinpähkinöitä. Alkuasukkailta ostettiin sitäpaitsi turkistavaroita,
ja näillä kaupoilla saatiin hyvät voittorahat. Tavarat vietiin
parhaasta päästä talvella Tomskiin, jolloin kala säilyi jäätyneenä.
Setrinpähkinöitä vietiin kesällä laivallakin.
Lehmiä ja hevosia siellä oli koko paljon, varsinkin hevosia, sillä
talvella oli kuljetus kokonaan niiden varassa. Hevoset olivat huonoa
lajia, mutta juoksivat kyllä hyvin. Ne olivat enimmäkseen pieniä ja
mustia. Siellä oli tapana ajaa hevosilla aina täyttä laukkaa. Kun
tultiin perille, sidottiin hevonen vaahdoksissa kiinni ja turpa vähän
ylös, niin ettei se saanut syödä lunta eikä heiniä. Näin pidettiin sitä
pari tuntia, tavallisesti vielä tuulessa; sitten vasta annettiin ruokaa
ja juomaa. Väitettiin, että jos hevoselle heti ajon perästä annetaan
ruokaa, menevät jalat piloille. Näin siellä hoidettiin hevosia.
Tuskinpa tavalliset hevoset olisivat sellaista komentoa kestäneetkään.
Lehmätkin olivat siellä huonoa lajia ja lypsivät vähän, mutta maito oli
erittäin hyvää ja rasvapitoista.
Keskellä päivää kyläläiset ajoivat hevosensa ja lehmänsä juomaan
avannosta, jota erityinen mies piti auki läpi talven. Karjatalous oli
ihmeellinen siinä, että navetat ja tallit olivat kylmät. Lampaat, siat
ja vasikat säilytettiin kuitenkin tavallisesti lämpöisessä, pienessä
kopissa. Tallit ja navetat olivat hyvin hatarasti tehtyjä ja kokonaan
ilman ikkunoita, joten valoa tuli vain ovesta ja seinien raoista.
Ylhäällä olivat orret, jonne heinävarasto tuotiin sisään niin pian kuin
lunta tuli.
Heinämailta sai heiniä niin paljon kuin viitsi ottaa, sillä Obin
rantamaat kasvoivat runsaasti heinää, vaikka se kyllä oli karkeata
saraheinää. Sääntönä oli, että ahkera keräsi enemmän heiniä ja piti
useampia hevosia, ja se, joka oli laiska ja jolla oli vähemmän hevosia,
keräsi vähemmän.
Puoteja oli 4—5 kappaletta. Keväällä, kun Ob-joki nousi, latasivat niin
kauppiaat kuin muutkin kyläläiset venheensä täyteen tavaraa ja lähtivät
sitten perhekunnittain pitkin Obia ja sen sivujokia ylös tekemään
kauppaa alkuasukkaitten kanssa. Kylässä oli vain yksi kirkko, samoin
yksi pappi.
Asuntomme omistaja Flegent, jonka vaimon nimi oli Tatjana ja
joka oli entinen kauppias, eleli nyt koroillansa ja oli tunnettu
laiskanpuoleiseksi mieheksi. Hänellä oli yhdessä serkkunsa Afrikant
Savadovskin kanssa kylän suurin puurakennus, jossa hänen serkullaan
toisessa päässä oli puotikin. Talo oli rakennettu venäläiseen malliin
kaksikerroksiseksi. Meidän hallussamme oli yläkerrassa kaksi huonetta,
iso sali, jossa oli 6 ikkunaa, ja vähän pienempi »sänkykamari», jossa
oli 3 ikkunaa. Asunnosta otettiin vuokraa 12 ruplaa kuukaudessa, jota
kyläläiset pitivät suorastaan kiskomisena, vaikka se meistä oli huokea
hinta. Ei kummassakaan huoneessamme ollut uunia, mutta sensijaan
molemmissa uuninselkä. Kun seinän takana lämmitettiin uunia, niin
lämpeni meidän puolellamme uuninselkäkin. Salin ikkunat olivat aina
jäässä, ja pohjoisten ikkunain lautoja vaimoni käytti ruokasäiliöinä.
Salista vei ovi sänkykamariin. Sinne oli hankittu rautapeltinen pieni
kamiina, jonka savutorvi oli muurattu kiinni uuninselkään tehtyyn
aukkoon. Uunia lämmitettiin haloilla, mutta kamiinaan tarvittiin
pilkkopuita, jotka Flegent jouti kyllä tekemään. Talosta saimme
päivällistä, ja vaimoni laittoi ruokaa aamuin ja illoin. Maito oli niin
hyvää, ettei sellaista saa täältäkään, ja voitakin sai, vaikka se oli
vähän rasvanmakuista. Lihaa ei paljoa saanut, vaan syötiin parhaastaan
kalaa. Puolukat olivat niin isoja, että luulin niitä ensin karpaloiksi.
Siellä laitettiin muuten erästä ruokaa, jota sanottiin pelemeeneiksi.
Ne olivat pieniä piirakoita, vehnätaikinaan käärittyä, hienonnettua,
raakaa lihaa, ja niitä laitettiin monta sataa ja vietiin sitten raakana
aittaan, jossa ne säilyivät jäätyneinä. Kun tuli vieraita, otettiin
piiraat sisään ja keitettiin. Muistan hyvin, kun emäntä ensikerran
tarjosi meille pelemeenejä. Hän tuli aivan viereemme ja katseli meidän
ilmeitämme, ikäänkuin tutkien, mitä me niistä pidimme. Ei niitä ensin
oikein ymmärtänyt syödä, mutta kyllä niihin vähitellen totuttiin. Jos
ne keitettiin lihaliemeen ja syötiin sen kanssa, maistuivat ne oikein
hyviltä.
Talvitalous oli siitä mukavaa, että jäätyneessä tilassa ruoat säilyivät
hyvin. Säiliöhuoneeseen, »tshulaaniin», voi viedä kaikki, kalat,
lihat ja marjat. Vehnäsetkin vietiin sinne, ja ne jäätyivät siellä
kivikoviksi. Kun niitä vaikka parin viikon kuluttua otti esille ja
lämmitti uunissa, olivat ne aivankuin tuoreita. Se oli kovin mukavaa.
Vähitellen pantiin kaikki kuntoon. Ostettiin lautaset ja veitset
sekä kaikenlaista mitä tarvittiin taloutta varten. Kylästä tavattiin
eräs puuseppäkin, joka laittoi meille pukkisängyt ja hyllyt. Se oli
toissilmäinen herrasmies, joka sanoi käyneensä oppia Tomskissa, mutta
oli nyt täällä naimisissa ja asui eräässä maanalaisessa talossa,
»karamoonassa». Mies teki meille yhtä ja toista muutakin puutyötä, mitä
tarvittiin.
Aika kului koko hyvin. Kävelyllä käytiin usein, ainakin kerran
päivässä. Tymskojessa, kuten Siperiassa yleensä, ei koskaan ollut
suojailmoja. Kun talvi kerran tuli lokakuun lopussa tai marraskuun
alussa, niin riitti yhtä pakkasta huhtikuuhun saakka. Jälkiosa
joulukuuta ja koko tammikuu oli kylmin aika. Silloin oli pakkanen
usein aina 40—50 astetta. Kun turkki yllä käveltiin ja viima tuli
vastaan, pantiin harvasilmäinen kaulaliina vielä kasvojenkin suojaksi.
Kuljettiin kylän ympäristössä ja sen takanakin milloin missäkin teitä
pitkin, sillä niitä oli runsaasti eri suuntiin. Oli hauskaa nähdä,
kuinka metsäkanat eli riekot olivat aivan kesyjä. Ne kulkivat pitkin
teitä eivätkä pelänneet ihmisiä. Olisi melkein voinut lyödä niitä
kepillä. Ne istuivat puissakin, mikä oli minusta hyvin outoa, sillä
meillä eivät metsäkanat mene puihin. Siellä ne noppivat pajukoissa ja
haavoissa ja söivät niiden urpuja ja nuppuja.
Päiväjärjestys oli tavallisesti sellainen, että kahdeksan korvissa
kömmittiin hiljakseen ylös. Ensinnä sytytettiin tuli kamiinaan. Piti
panna turkki ylle ja huopatossut jalkaan, kun nousi sängystä valkeata
virittämään, sillä yöllä oli huone ehtinyt jäähtyä. Sitten syötiin
aamiaista. Päivällisen laittoi talon emäntä, mutta kun ruoka rupesi
huononemaan, muutettiin kylälle syömään. Illallinen syötiin seitsemän
tai kahdeksan aikaan.
Siperiassa olivat samat linnut kuin täällä; närhi oli vain vähän
värikkäämpi. Harakoita ja korppeja oli, mutta variksia ei talvisaikaan
näkynyt. Pakkasaikana, kun oli kylmempää, sattui, että lintuja kuoli ja
tippui puista alas.
Jänis oli siellä vähän isompi kuin meillä sekä talvella paljon
pitkäkarvaisempi. Susia ei ollut, sillä lumi oli metsissä niin
pehmeätä, etteivät ne olisi päässeet liikkumaan. Koirakaan ei päässyt
kulkemaan, vaan upposi lumeen kuin jauholaariin. Missä maa oli
aukeampaa, siellä olivat tuuli ja pakkanen purreet lumen pinnan vähän
kovemmaksi, mutta metsissä se oli aivan pehmoista. Muistan hyvin, kun
kerran olimme kävelemässä ja tukkikuorma tuli vastaan. Siinä oli pari
miestä ja koira seurassa. Seistiin siinä tienvieressä, jotta kuorma
pääsisi ohitse. Läheisen pensaan ympärillä käveli riekkoja, eikä koira
malttanut olla, vaan otti aimo hyppäyksen niiden kimppuun. Hyppy meni
hukkaan, sillä linnut lensivät tiehensä, mutta koira ei millään ollut
päästä sieltä takaisin, kovalle tielle. Näki, etteivät sudet olisi
tässä maakunnassa päässeet liikkumaan mihinkään. Karhuja oli siellä
kyllä, mutta ne makasivat talviunessaan.
Sieltä olisi voinut ostaa kärpän ja oravan samoinkuin ilveksen, ahman,
hillerin ja saukon nahkoja, mutta emme me ruvenneet niistä kauppoja
hieromaan.
Kolonok (Putorius sibericus) oli uusi eläin, jota ei ole Euroopassa.
Se oli pieni, punertavankeltainen ja heleänvärinen vesikon tapainen ja
kokoinen eläin. Senkin nahkoja myytiin paljon.
Maaliskuun alkupäivinä alkoi kylässä nuotanveto. Silloin oli kova
pakkanen ja niin kova tuuli, että naukui nurkissa. Mutta päivä
paistoi kauneimmillaan, eikä yhtään pilvenhattaraa näkynyt. Aamulla
noin kello 9:n aikaan, kun katsoin ulos, oli pakkasta 40°C, ja tuuli
aivan vikisi. Arvelin, ettei nuotanvedosta nyt tule mitään. Mutta
sinne kaikki kuitenkin menivät. Avannot oli hakattu siihen kohtaan
Ob-jokea, mihin pieni sivujoki laski, sillä sen suussa piti olla
kaloja. Apaja oli pieni ja nuotta huono. Jäihin oli hakattu reikiä, ja
nuotta kuljetettiin jäiden alitse vetopaikkaan aivankuin meilläkin.
Apajasta tuli aimo saalis, kolme kuormaa kiiskiä ja kaksi kuormaa
haukia. Kiisket olivat isoja ja lihavia ja hauet komeita. Joukossa
oli vähän muutakin kalaa, kuten ahvenia, särkiä, säynäviä, sekä jokin
njelma ja sterlettikin. Hyvän saaliin ja kalojen kokoontumisen syyksi
selitettiin, että Obissa rupeaa kevätpuoleen vesi huononemaan. Sentakia
kerääntyvät kalat semmoisiin paikkoihin, missä sivujoki yhtyy isoon
jokeen, sillä siellä on vielä vesi ilmapitoisempaa. Saalis jaettiin
sitten kyläläisten kesken ruokakunnittain ja vietiin, kun kaloja
karttui enemmän, Tomskiin. Viikon, kahden sisään vedettiin samasta
paikasta vielä kaksi kertaa nuottaa ja saatiin jokseenkin samanlainen
saalis. Sitten talvinuotanveto loppui, ainakin kylän lähettyviltä.
Kiisket muuten eivät suinkaan olleet halveksittua kalaa. Ne joutuivat
Venäjän hienoimpiin ravintoloihin, joissa niitten lihaa tarjottiin
voileipien päälle leikattuna.
Kansakoulunopettaja Afanasjeff, nuori, siisti ja raitis mies, kävi
jotensakin ahkerasti luonamme opettamassa minulle venättä. Vaimonikin
oli hankkinut itselleen aapiskirjan, sellaisen kuin lapsille ostetaan,
jossa on paljon kuvia. Pääasia olikin, että hän oppi venäläiset
kirjaimet ja pääsi vähän perille, mitä se ja se sana merkitsi.
Opettajan rouvakin kulki meillä sangen usein. Hän osasi soittaa
hyvin balalaikkaa ja opetti sitä taitoa vaimollenikin. Kun lähdimme
Tymskojesta, lahjoitti vaimoni ostamansa balalaikan opettajan rouvalle.
Nyt on sen soittotaito unohdettu.