Tymskojen ja Kolyvanin asema Suomeen nähden. Karttaan on merkitty myös
tärkeimmät muut tekstissä mainitut paikat.
Alun kolmatta viikkoa oli matkustettu yhtämittaa. Siperian juna oli
luikerrellut kuin käärme metsien halki. Ja Obin lumisella tiellä, jota
pitkin reki oli kiemurrellut yhä autiompiin maihin, oli vallinnut
sanaton rauha. Tuntui niin turvalliselta nyt, kun ei reki enää
humahdellut alas jyrkkiä rantaäyräitä eikä sydän hyppinyt kurkkuun
vaaraa vartioimaan, mutta sittenkin valtasi mielen outo tunne, joka
syntyi lähenevästä joulusta.
* * * * *
Saavuttuaan Tymskojen kylään joulukuun 22 p:nä vietti Lappeen
tuomiokunnan tuomari yönsä majatalossa yhdessä vaimonsa, Majewskin
ja vartiomiestensä, Bogdanoffin ja Filatoffin kanssa. Seuraavana
päivänä karkoitetut muuttivat asumaan Flegent Savadovskin luo. Hän
oli ammatiltaan entinen kauppias ja asui yhdessä vaimonsa ja kolmen
lapsensa kanssa talon alakerrassa, jossa ikkunat olivat maan tasalla.
Mutta talon yläkerrasta saivat karkoitetut haltuunsa kaksi huonetta,
joista oli tuleva pitkiksi ajoiksi eteenpäin heidän uusi kotinsa.
Vartiomiehet asettuivat asumaan talon yläkerran toiseen sivustaan,
ison, ovettoman väliseinän taakse.
* * * * *
Rekimatka ja kylmä, talvinen viima olivat vieneet Ellen Svinhufvudin
väsyneenä sairasvuoteelle. Ääretön mielenjännitys oli pitänyt hänen
voimiaan yllä vielä viimeiset päivät, mutta kun jännitys oli lauennut,
oli tauti hiipinyt tilalle. Kuume poltti kasvoja ja omituinen kipu
käänteli vatsaa. Korvissa suhisi, ja puhe tuntui tulevan jostakin
kaukaa, toisista huoneista. Pöytälampun valo tuli silmiin niin
kummallisen sameana, kuin olisi edessä ollut harso, ja askelten kaiku
tärähteli korviin kipeästi.
Sairas näki edessään pienen ikkunan syvällä seinän sisässä. Paksu jää
oli kasvanut kiinni sen lasiin, niin paksu, etteivät auringonsäteetkään
päässeet päivällä sen lävitse. Se oli kaikissa ikkunoissa, tuo jäinen
huurre, ja paljon paksumpana kuin itse ohut lasi. Mutta syvällä
pimeässä nurkassa oli pyhänkuva, jonka lasissa kimalteli kultaa.
* * * * *
Tymskojen kylässä oli sinä iltana, jolloin Suomessa vietettiin
jouluaattoa, kuolemanhiljaista. Ei missään näkynyt pienintäkään
merkkiä joulusta. Eikä sitä ollutkaan. Mutta siitä huolimatta
Lappeen tuomiokunnan tuomari ja hänen matkatulkkinsa etsivät kylästä
joulukuusta, kylästä, jonka laidassa kasvoi vain setripuita. Niiden
öiset varjot olivat niin synkkiä, että ne erottuivat kuin aaveet
pimeintäkin yötä vastaan, mutta ainoatakaan niistä ei voinut ottaa
kotiin, sillä ne olivat isoja kuin jättiläiset. Silloin menivät
kuusenhakijat ison setripuun juurelle ja taittoivat siitä kaksi oksaa
kotiinsa jouluaatoksi.
Sen joulun aattona, jonka Svinhufvud vietti Tymskojen kylässä,
kaukaisessa Siperiassa, kaivattiin siellä joulurauhaa enemmän kuin ehkä
koskaan muulloin. Tuolin selustalla oli tosin kaksi setripuun oksaa,
rauhan oksaa, mutta ne eivät kertoneet joulusta, vaan niistä jouluista,
jotka kerran olivat olleet. Ne olivat siinä ilman kynttilöitä ja
toivat mieleen eletyt onnenpäivät Kotkaniemessä. Avoimen oven ohitse
näki Eilen Svinhufvudkin nuo setripuun oksat, mutta ne näyttivät
yhtä mustilta ja synkiltä kuin se huonekin, jonka lattialla hän
sairasvuoteellaan virui.