Vielä muutama kuukausi sitten oli Ob virrannut väyläänsä pohjoiseen.
Sen vedet olivat tulleet tuhansien kilometrien takaa ja jatkaneet
matkaansa vielä kauemmas suureen, jäiseen mereen. Mutta lokakuussa
olivat aallot alkaneet tyyntyä ja virran vaellus hiljetä. Eräänä
varhaisena pakkasaamuna oli veden pintaan kutoutunut lasinen verkko,
mikä marraskuussa oli sitten ruvennut kasvamaan paksuksi kuoreksi.
Jäälle ilmestyivät kohta ensimmäiset matkareet, jotka tulivat jostakin
kaukaa pohjoisesta, ja pian niitten jälkeen syntyi viittatie. Joskus
lumikinokset hävittivät reenjäljet, mutta jokiviitat neuvoivat silloin
tien suunnan virran oikkujen mukaan. Mutta kun joki yltyi myötäänsä
mutkittelemaan, suuttui viittatie ja oikaisi suoraan yli äyräiden.
Joulun alla, juuri silloin kun talvi oli pimeimmillään, ajoi Tomin ja
Obin viittatietä Lappeen tuomiokunnan tuomari. Reessä hänen vierellään
istui ison turkin sisässä hänen vaimonsa. Kokkapenkillä huuteli
kyytipoika kolmelle hevoselleen, jotka toinen toisensa edessä kilpaa
kiitivät jäistä tietä pitkin. Ilmassa viuhahti pitkä piiska, joskus
varoitukseksi, mutta useimmiten sihahtaen kipeästi hevosraukkojen
väsyneisiin selkiin.
Päivällä aurinko paistoi muutaman tunnin turkkien väliin, lämmitti
hetken kylmettynyttä nenää ja hävisi taas. Auringon noustessa näytti
rantakoivujen huurre hopeiselta, mutta sen laskiessa tuntui kuin kulta
olisi kimallellut niiden latvoissa. Pajut olivat vieläkin paksummassa
huurteessa. Niiden oksat raapivat alati reen laitaa ikäänkuin
huomauttaen matkamiehille, että oltiin taasen jokiäyräällä.
Ei ainoatakaan virstapylvästä tullut vastaan, mutta penikulmat
jäivät kuitenkin jälkeen. Vain kylien kohdalla voi mitata matkojen
väliä, mutta erämaissa tie tuntui loputtomalta. Päivästä päivään
ajettiin vain pohjoiseen. Yöt nukuttiin kievareissa, »stanokeissa»,
ja aamulla jatkettiin jo matkaa. Tuntui niin oudolta, kun nuo harmaat
kylät toisensa jälkeen vilisivät silmien ohi. Ne pienenivätkin kuta
pohjoisemmaksi tultiin, mutta joen äyräät pysyivät aina jyrkkinä.
Usein näkyi taivas rannattomana ulappana, varsinkin silloin, kun
noustiin jokirinteitä ylös. Mutta kun noita samoja jyrkänteitä
laskettiin alas, sumeni talvi silmissä. Hevoset kiitivät hurjinta
vauhtiaan, ruoska vinkui, ja reki melkein lensi ilmassa. Tuntui
kuin hevoset olisivat pelänneet reen hyppäävän hännilleen ja siksi
ponnistaneet viimeiset voimansa alta päästäkseen.
Lunta, huurretta ja sinistä taivasta oli loppumattomiin sillä
viittatiellä, joka johti kaukaiseen Tymskojen kylään pohjoisessa
Siperiassa.
* * * * *
Rekimatkastaan Tymskojeen Svinhufvud kertoo: — Kolmella hevoskolmikolla
lähdettiin, ja niin alkoi yhden viikon rekiretki. Oli järjestetty
siten, että minä ja vaimoni istuimme toisessa ja Majewski ja
saattomiehet toisessa reessä. Tavarat olivat erikseen kolmannessa.
Ensimmäinen hevoskolmikko oli muistaakseni ilmaiseksi, mutta kahdesta
muusta saatiin maksaa kyytiraha. Siperiassa ei saa kievarista kyytiä,
ellei ole viranomaisten lupakirjaa siihen. Meille oli määrätty vain
yksi maksettava kyyti, mutta me tarvitsimme kaksi. Kievarien isännät
olivat toisinaan äkäisiä siitä, mutta saattomiehet komensivat heitä, ja
niin saatiin aina kolme kyytiä.
Saattomiehet, jotka meitä seurasivat, olivat nimeltään Bogdanoff ja
Karnaljuk. Edellinen oli tavallinen solttu Tobolskin kuvernementista,
kiltti mies muuten, ja toinen, jolla oli nauha olassaan, oli joko
valkovenäläinen tai vähävenäläinen. Karnaljuk tuli vain Narymiin
saakka, jossa vaihtui uusi mies, Filatoff. Hän oli arvoltaan vääpeli,
mutta en muista mistä hän oli kotoisin. Filatoff ja Bogdanoff olivat
sitten meidän vartijamme Tymskojessa.
Reet olivat hyvin mukavia, vaikka verraten yksinkertaisia. Ne olivat
kuin meidän liisterekemme, johon on pantu kahdet suuret siivet ympäri,
jotteivät ne kaatuisi, sekä niinimatolla verhotut puiset reunukset
sivulle ja taakse. Ne olivat hyvin tilavia, ja kun niihin pani heiniä,
voi niissä istua kuin nojatuolissa. Jalakset nousivat korkealle
eteenpäin, ja niihin oli rakennettu pieni kokkapenkki, jossa kyytimies
istui. Hevosia oli jokaisen reen edessä kolme perätysten, sillä tiet
olivat niin kapeat, etteivät ne mahtuneet vieretysten. Merkillepantava
oli ajomiehen piiska. Se oli niin pitkä, että tapasi ensimmäiseenkin
hevoseen. Piiskan puuvarsi oli verraten paksu, arsinan pituinen, ja
itse piiskassa oli kolme osaa, jotka päähän käyden ohenivat. Sillä kun
hujautti, niin kyllä sen tiesi. Tavallisella »siivettömällä» reellä
ei olisi päässyt mihinkään, sillä tiet olivat hyvin kuoppaisia ja
hyppyräisiä ja lisäksi ihan vinoon ajettuja.
Tie kulki ensin Tom-joen ja sitten Ob-joen vartta alas. Joessa oli
monta haarautumaa, ja tie vei monin paikoin saarien yli. Talvella
oli vesi niin alhaalla, että joen äyräät viettivät jyrkästi alas.
Kuljettiin aina kestikievarista toiseen. Niitten väliä oli tavallisesti
30—40 virstaa, ja sellaisia taipaleita tehtiin pari kolme päivässä.
Koko matkaa oli vähän päälle 600 virstaa, muistaakseni 613. Kartalla ei
väli näytä niin pitkältä, mutta tie mutkitteli koko lailla.
Kievarissa juotiin teetä. Omituisena piirteenä voi kertoa, että
tyttönen, joka toi lasit pöytään, säännöllisesti piti sormensa
sisäpuolella, niin että laseissa näkyivät sormenjäljet. Se oli
ensimmäinen huomio, ja se jatkui pitkin matkaa. Tee oli neliskulmaisiin
kappaleisiin puristettua »tiiliteetä», ja siinä oli vähän kaneelia
joukossa, minkä takia se oli hyvää kylmää vastaan.
Ob-joen toinen ranta oli lakeampi ja toinen metsäistä. Maisema oli
yleensä jonkin verran vaihtelevampaa. Mäkiä ei kuitenkaan ollut,
sillä ajettiin jokia myöten, mutta jokien äyräät olivat kyllä mäkien
veroisia, niin jyrkkiä ja korkeita ne olivat. Ja sangen usein niitä
mentiin ylös ja alas. Toisena iltana yövyttiin erääseen kylään, jonka
nimi oli Moltshanovo. Se näytti koko lailla siistiltä, ja siellä oli
sairashuone, jonka peltikattoiset rakennukset muistuttivat länsimaita.
Kun Majewski rupesi puhuttelemaan »stanokin» isäntäväkeä, kävi
selville, että se oli puolalaista. Isäntä oli nuorena 16-vuotiaana
poikasena karkoitettu Siperiaan Puolan kapinan johdosta. Hän oli siellä
nainut venakon, ja lapset olivat jotakuinkin venäläistyneitä.
Seuraavana päivänä tultiin varsin isoon kylään, jonka nimi oli
Kalpashevo. Siellä oli jo muita karkotettuja, ja he tulivat
tervehtimään meitä. He olivat venäläisiä ja poliittisten
mielipiteittensä vuoksi karkoitettuja ja tahtoivat tietää, oltiinko
sosialisteja ja mistä syystä oli karkoitettu Siperiaan. Majewski
sai olla tulkkina ja selittää, ettei meillä ollut mitään tekemistä
venäläisten kanssa. Kalpashevo oli eteläisimpiä kyliä Narymin piirissä
eli »Narymskij krajssa». Tämä »kraj» oli jo kauan aikaa ollut yksi
Venäjän valtakunnan varsinaisia karkoituspaikkoja ja soveltuikin siihen
varsin hyvin. Se oli laaja, noin 40 peninkulmaa poikittain ja 60
peninkulmaa pitkittäin eli siis pinta-alaltaan kuin puoli Suomea, mutta
maan laatu oli enimmäkseen mahtavia ja veteliä soita. Asutusta oli vain
Obin ja sen sivujokien varsilla, ja sitäkin harvaan, noin 18,000 henkeä
koko »krajssa». Eteläosassa harjoitettiin vielä vähän maanviljelystä,
mutta pohjoisempana eli väestö kalastuksesta ja turkiskaupasta.
Tällaisessa maassa ei ollut suurta vaaraa vallankumouksellisten
aatteiden levittämisestä. Ajattelipa sen maan väestö sitä tai tätä, ei
valtakunnan rauha siitä häiriintynyt.
Kievareissa olivat yöt yleensä hyvin hankalat, kun ei ollut tilaisuutta
mennä vuoteeseen. Ainoassa paikassa, missä sitä tarjottiin, oli
vuoteessa tulirokkoinen lapsi, joka ajettiin pois, jotta vieraat
saisivat mennä tilalle. Ei ollut aivan houkuttelevaa mennä sellaiseen
sänkyyn. Niillä ei muuten ollut tupaa, niinkuin meillä, vaan iso sali,
jossa lattialla oli kirjavia mattoja ja jonka takana oli pari kamaria.
Isomman huoneen lattialla siellä maattiin. Minä makasin keskellä,
Majewski toisella ja vaimoni toisella puolella. Turkit olivat alla ja
peitteet päällä. Yöt kovalla lattialla maaten eivät olleet vaimolleni
kovin mieluisia, mutta tultiin sitä sentään toimeen.
Eräässä kievarissa Kalpashevosta pohjoiseen oli isäntänä Danilo-niminen
mies, joka sanoi olevansa ostjakki, vaikk'en tiedä, oliko hän ostjakki
vai samojedi. Minä rupesin kyselemään häneltä sanoja, saadakseni tietää
minkälaista miehen kieli oli. Kaksi sanaa oli minusta suomenkaltaista;
puu oli pooja, reki oli kalk eli meidän kelkka. Muuta yhteyttä en
tavannut. Danilo sanoi muuten, että ryssät ovat suuria löntyksiä. Jos
ne olisivat niin vikkeliä ja taitavia kuin ostjakit, kääntyisi sota
kohta toiselle tolalle. Sellainen ajatus hänellä oli sodasta.
Matkan varrella sattui useammankin kerran, että tavattiin jonkinlaisia
karavaaneja, jolloin väliin toista sataakin hevosta tuli vastaan. Se
ei ollut hauskaa, sillä piti ajaa aina tien syrjään ja laskea koko
karavaani ohitse. Tavallisesti oli yhdellä ajomiehellä perässään 7
hevosta rekineen. Ne kuljettivat pääasiallisesti jäätynyttä kalaa,
jota veivät Tomskiin, mistä tavara sitten kulkeutui Venäjälle ja aina
Pietariin saakka. Kun Majewski ne näki, sanoi hän, että nyt hän tietää,
mistä jäätyneet kalat Pietariin tulevat. Toisissa reissä oli setripuun
pähkinöitä ja toisissa myös lintuja. Reet kulkivat kyllä hyvin, mutta
tien ne viilasivat niin armottoman hyppyräiseksi, että kyllä siinä
siivet tarvittiin, ettei kaaduttu.
Talot olivat tavallisesti yksissä ryhmissä. Vain jokin harva
oli yksinään. Niissä olivat ikkunat aivan samoin kuin Muolaan
venäläiskylässä Kyyrölässä.
Yhden ainoan kerran me kaaduimme. Ei koskenut yhtään, sillä lunta oli
hyvin paljon; oli vain vaikea päästä ylös.
Vihdoin tulimme Narymin kaupunkiin, josta oli vielä 12 penikulmaa
Tymskojeen. Narym oli pieni kaupunki, jossa asui noin 1,000 henkeä.
Siellä tavattiin taas poliisiviranomainen eli »pristavi», jonka nimi
oli Walter. Minulle lueteltiin uudestaan, mitä ei saanut tehdä, ja
Majewski oli tulkkina. Sitten kysyttiin:
»Onko tällä herralla halu karata?»
»Ei», selitti Majewski, »kyllä hän tulee jäämään paikoilleen!»
»Jaha, jaha», myhähti »pristavi».
Perästäpäin selitti Majewski, että se oli vain sellainen pieni
alkutunnustelu. »Pristavi» tahtoi tiedustella kautta rantain, oliko
halu karata, ja ilmoittaa, ettei se aivan mahdotonta ollut. Sain
kuulla, että karkaaminen olisi maksanut 3,000 ruplaa. Jos olisin
sen lyönyt pöytään, niin olisin päässyt pois. Mutta minne minä
olisin mennyt? Jos olisin osannut hyvin venäjänkieltä, olisin kyllä
onnistunut, mutta kun en sitä osannut, niin olisi kielentaitamattomuus
kohta herättänyt epäilyksiä. Saksalaiset upseerit, jotka lähtivät
karkumatkalle, olivat järjestäneet asiansa siten, että ottivat mukaansa
venäjänkieltä taitavan naisen, joka oli olevinaan heidän rouvansa. Tämä
puhui tietysti venättä ja hoiti koko matkan. He menivät Kiinaan päin ja
sen kautta pois. Myöhemmin kuulin kerrottavan, että Tomskissa väärät
passit maksoivat 25 ruplaa, mutta sodan aikana ne alenivat 15 ruplaan.
Kauppa kuin kauppa!
Narymissa levättiin puoli päivää. Sieltä ostettiin mukaan nikkelinen
teekeitin ja kaikenlaista muuta tavaraa. Sitten lähdettiin ajamaan
viimeistä taivalta. Iljinan kylässä oltiin vielä yksi yö ja
seitsemäntenä iltana saavuttiin sitten Tymskojeen.
* * * * *
Reen pohjalta näkyivät taivaalla Siperian tähdet. Ne tuikkivat joka
ilta ja yö, vieläpä aamupimeälläkin, kun kestikievarien pihoilta
lähdettiin. Taivaan sini oli käynyt tummemmaksi kuin Suomessa, mutta
tähdet olivat samat. Tuntui kuin ei Pohjantähti olisi liikahtanutkaan
paikaltaan, vaikka sitä kohden vaellettiin päiväkausia. Se kimmelsi
aina samalla paikalla ja näytti aina tietä samaan suuntaan. Otavakin
oli ylhäällä, vanha tuttu, mutta se näkyi väliin lännestä ja väliin
idästä, aina sen mukaan kuin joen uoma kierteli ja reki käänteli.
Tuhannet kilometrit olivat nyt Suomen ja Siperian välillä. Ob-joelta
tuntui matka Kivijärvelle suunnattoman pitkältä. Mutta vaikka sadat
penikulmat erottivat, olivat taivaalla miljoonat tähdet yhdistämässä.