Obin keskijuoksun ympärillä on yksi noita äärettömiä Siperian
läänejä eli kuvernementteja, joiden pinta-ala on yhtä laaja kuin
Länsi-Euroopan suurimpien valtioiden, mutta joiden asukasluku on
pieni. Se on pohjoisilta alueiltaan ikuisten soiden maata, mutta
etelässä on viljelystä ja valtavaa vuoristoakin. Kuvernementin halki
kulkee Siperian suurin joki, Ob, valtavine vesineen ja levittää elämää
ympärilleen. Obin ja sen sivujokien varsille on syntynyt muutamia
kaupunkeja, joista Tom-joen rannalla on läänin pääkaupunki Tomsk. Se
on suuresta Siperian radasta syrjään jäänyt erämaankeskus, jonka lyhyt
rautatiesilmukka yhdistää muuhun maailmaan. Ja se on melkein kaikkien
pohjoiseen johtavien teiden päätekohtana. Ainoat tiet siitä pohjoiseen
ovat Tom ja Ob, jotka talvisin avaavat jääkuorensa viittatieksi ja
kesäisin virtansa laivatieksi.
Tomsk on monien satojen talojen ja monien kymmenien tuhansien ihmisten
kaupunki. Kirkonristien ja niiden keltaisten kupolien väikkeessä
saattaa Tomsk kesäisenä sunnuntaina näyttää hetken viihtyisältä
kaupungilta, mutta syksyn saapuessa se muuttuu harmaaksi, suureksi
kyläksi.
* * * * *
Joulukuun 14 p:nä Svinhufvud saapui Tomskin kaupunkiin, johon
kenraalikuvernööri, Viipurin poliisimestarin ilmoituksen mukaan, oli
hänet karkoittanut. Lähes kuusi vuorokautta kestänyt yhtämittainen
junamatka oli vihdoinkin päättynyt. Kun veturi oli pysähtynyt Tomskin
asemalle, rupesivat kaduilla lyhdynvalot syttymään. Felsengart
ja Mashkaljoff arvelivat kuvernöörin jo lopettaneen päivätyönsä
ja siirsivät ilmoittautumisensa seuraavaan päivään. Näin suotiin
karkoitetulle tilaisuus viettää ilta hotellissa.
Erään pöydän ympärille mukavaan hotellihuoneeseen ryhmittyi
viisihenkinen seurue, jonka jäsenet yhteisen pitkän junamatkan aikana
olivat käyneet toisilleen varsin tutuiksi. Siinä istuivat hyvässä
sovussa poliisiupseeri Felsengart, kersantti Mashkaljoff, insinööri
Majewski sekä Ellen ja P.E. Svinhufvud. Teekeittiö porisi pöydän
vierellä, ja laseista kohosi ylös kuumia höyryjä. Felsengart ja
Mashkaljoff hymyilivät leppeintä ryssänhymyään. Matka oli onnellisesti
suoritettu, karkoitettu saatettu Tomskiin ja virkavelvollisuus
kunnialla täytetty. Mutta he tiesivät myös, että oltiin yhdessä
viimeistä iltaa ja että nyt oli se hetki tuleva, jolloin heidän monet
palveluksensa saatettaville mitattaisiin puhtaassa rahassa. Otettiinkin
paperit ja rahat esille ja laskettiin ja luettiin. Kun toimitus oli
päättynyt, loistivat ryssien silmät kuin Moskovan kirkkojen kultaiset
kupolit.
Kun Svinhufvud seuraavana päivänä oli kierrellyt virastosta toiseen
saattomiestensä kohteliaasti vartioimana, oli hänelle viimeisessä
vihdoin ilmoitettu todellinen karkoituspaikka, joka ei suinkaan ollut
Tomskin kaupunki, vaan koko läänin pohjoisin kylä. Tomskin läänin
kuvernööri, joka oli tunnettu häijyydestään ja joka oli saanut asiassa
erityisiä ohjeita, oli nähnyt hyväksi karkoittaa Svinhufvudin Tymskojen
kylään, joka oli 613 virstaa kaupungista pohjoiseen ja johon ei tähän
saakka edes kaikkein pahimpia rikollisiakaan oltu lähetetty. Pitkä
matka ei siis vielä ollutkaan päättynyt.
* * * * *
Tomskissa-olostaan Svinhufvud kertoo:
— Hotelliin tultuamme otettiin huone, tilattiin päivällinen ja
vietettiin iltaa yhdessä. Saattomiehet sanoivat, että ollaan täällä
rauhassa; kuvernöörin luo mennään vasta toisena päivänä. Ei sopinut
mennä hotellin isoon saliin muitten kanssa syömään. Senvuoksi tilattiin
ruoka yksityiseen huoneeseemme. Siellä tehtiin saatto miesten kanssa
tilit ja annettiin heille paluumatka- ja ruokarahat. Felsengart oli
niin tyytyväinen, että pyysi meitä suosittelemaan häntä toisillekin
tällaisia matkoja varten. Ihmeissämme ja naurusuin lupasimme kyllä
täyttää hänen pyyntönsä, jos vain meidän suosituksemme auttaisivat
niissä paikoissa, missä karkoitusasioita ratkaistiin!
Saattomiehet olivat hyvin tyytyväisiä, kun saivat toisen luokan piletin
hinnan taskuunsa, vaikka menivät tietysti kolmannessa luokassa. Mutta
he tienasivat silläkin lailla, että ostivat Tomskista kaikenlaista
turkistavaraa, joka siellä oli huokeata, ja myivät sitten hyvästä
hinnasta Pietarissa.
Aamulla mentiin kuvernöörin luo. Hänen nimensä oli Dudinski, ja hän
oli huonossa huudossa siitä, että oli aika satraappi. Minä jäin
porstuaan odottamaan, kun saattomiehet menivät sisään, enkä nähnyt
kuvernööriä. Mutta pian meidät toimitettiin pois, sillä asia ei muka
kuulunut kuvernöörille. Sitten saattomiehet tarjosivat minua kaupungin
poliisiviranomaisille, ja sinne kyllä aluksi kelpasin. Kaupungin
poliisikamarin säilytyshuoneessa eli »putkassa» tapasin nuorenpuoleisen
herrasmiehen. Katselimme toisiamme vähän aikaa, enkä muista kumpi ensin
kysyi: »Sprechen Sie deutsch?» Olimme hyvin tyytyväisiä kumpikin,
kun huomasimme, että se luisti. Hän kertoi olevansa saksalainen ja
odottavansa lopullista karkoitusmääräystään.
Pari tuntia olin kaupungin poliisikamarissa, mutta sitten tuotiin sana,
etten sinnekään kelvannut, sillä ei sekään ollut oikea paikka.
Vihdoin mentiin kolmanteen paikkaan, Tomskin läänin »ispravnikan» eli
maalaispoliisipäällikön luo, jonka nimeä en muista. Hänen virastossaan
sain odottaa; en tiedä, mikä asiaani viivästytti. Tällä välin tuli
jo nälkä, ja sain yhden sotamiehen saattamana mennä kaupungille
ostamaan leipää, voita y.m. Ruokatavarat kerättiin koriin ja vietiin
poliisikamariin, ja siellä minä söin.
Vasta iltapuoleen minut kutsuttiin »ispravnikan» luo, ja muistan,
kuinka hän ivallisesti selitti, että tuonne noin herra karkoitetaan,
näyttäen kartalla viimeistä kylää Tomskin läänissä. Sen pitemmälle ei
enää voinut karkoittaa, kun Tomskin läänissä piti olla. Sitten minulle
luettiin kaikenlaisia asetuksia ja määräyksiä siitä, mikä karkotetulta
oli kielletty: ei saanut kirjoittaa sanomalehtiin, ei saanut pitää
puheita y.m.s., jota minä en viitsinyt panna sen enempää mieleen.
Sain jäädä »ispravnikan» virastoon ja olin yötä huoneessa,
missä »piisarit» eli kirjurit olivat kirjoittaneet. Siinä oli
paperossinpätkiä ja muuta roskaa lattialla. Sain luudan käsiini ja
lakaisin nurkan puhtaaksi. Turkki vain alle, ja siinä sitä nukuin.
Lämmin oli, ja sehän oli pääasia.
Majewski ja vaimoni olivat hankkineet meille kaikille komeat turkit
ja lakit, joissa oli karvat kahden puolen, niin että niissä tarkeni.
Huopatossut minulla oli ennestään. Mitä vaimoni jaloissa oli, sitä en
muista. Majewski ja vaimoni ostivat muutakin, mitä matkan varrella
tarvittiin. Meille nimittäin selitettiin, että siellä Tymskojessa
tuskin oli oikeita ihmisiäkään. Se oli kaiken maailman ääressä, jossa
asui vain ostjakkeja ja samojedeja. Aamulla sitten noustiin jalkeille,
ja poliisikamarin pihalta lähdettiin matkalle.