Junan ikkunoiden vieritse juoksevat ohi Venäjänmaan suuret metsät,
jotka ovat lumettomia ja syksynharmaita. Siellä täällä näkyy metsien
keskellä kyläryhmiä, mutta niiden talot ovat yhteenpainautuneita ja
näyttävät aivankuin hakevan turvaa toisiltaan suuressa ahdistuksessaan.
Talotkin ovat matalia ja maahan vaipuneita. On kuin ohut sade tihkuisi
niiden harmaiden turvekattojen läpi.
Silloin juna pujahtaa uudelleen suureen metsään. Siellä ovat puitten
rungot miehen varren vahvuisia ja niiden latvat niin korkealla, ettei
voi niitä erottaa. Ne voisivat ehkä näkyä, jos metsä olisi kauempana,
mutta nyt ovat männyt tulleet niin lähelle veturia, että kädellä
voisi melkein ulottua runkoihin. Kun metsästä ei tule loppua, vaikka
juna jo monta tuntia on kiiruhtanut yhtä mittaa itää kohden, alkavat
viimeisetkin valonsäikeet, jotka sen läpi ovat tunkeneet tiensä
vaunuihin, vähitellen himmetä. Mutta ennenkuin iltahämärä on ehtinyt
vaihtua pilkkopimeään, syttyvät kaasulamput junan kattoihin. Silloin on
junan ikkunasta vaikeata erottaa, ollaanko metsän vai kylän kohdalla,
mutta se ei ole tarpeellistakaan. Tiedetään vain, että juna uurtaa
tiensä halki pohjoisen Venäjän ja että suuria kaupunkeja, monien
satojen kilometrien päässä toisistaan, tulee vastaan.
Kerran ennenkin on Svinhufvud istunut Venäjän junassa ja katsellut
noita suuria tasankomaita. Siitä on nyt tasan kymmenen vuotta. Silloin
oli matkan suunta ollut toinen. Oli ajettu etelää eikä itää kohden. Ei
Siperiaan, vaan Novgorodiin. Vapaana miehenä oli Svinhufvud silloin
matkustanut sinne tervehtimään karkotettuja maanmiehiään, Theodor
Homénia, Ernst Estlanderia ja Emil Schybergsonia. Ei hän silloin ollut
aavistanut, että kerran hän oli itsekin matkustava vankina Venäjälle,
Vielä paljon kauemmaksi ja paljon pitemmäksi ajaksi, pitemmäksi ajaksi.
* * * * *
Felsengart ja Mashkaljoff, joiden vartioitavaksi Venäjä oli uskonut
Lappeen tuomiokunnan tuomarin, olivat tavallisia ryssänsotilaita.
Felsengart oli, kuten nimikin osoitti, saksalaista alkuperää; isä
oli saksalainen, ja poikakin osasi jonkin sanan saksaa. Viraltaan
Felsengart oli »urjadnik» ja käytökseltään siivo. Mashkaljoff oli
luonteeltaan väärentämätön kansanmies, jonka lukutaito oli kohottanut
aliupseeriksi. Molemmat ottivat aluksi hyvin virallisen asenteen
vankinsa suhteen. Pietarissa annetut varoitukset vaikuttivat, ettei
kumpikaan uskaltanut päästää häntä hetkeksikään käsistään. Epäluuloiset
katseet seurasivat häntä joka askelella.
Mutta jo Pietarissa, upeaan ensiluokan vaunuun noustaessa, jonka
loisto vaikutti niin kutkuttavasti kumpaiseenkin, alkoi vartiomiesten
kasvoilta virallinen katse häipyä. Kun Majewski seuraavana päivänä
antoi miesten kouraan runsaat juomarahat, vaihtui katse jo
ystävälliseen hymyyn. Kolmantena päivänä, Vjatkan asemalla, tapahtui
vartiomiehissä vihdoin täydellinen mielenmuutos. He saivat nyt
aterioidakin ensiluokan ravintolassa, ja karkoitetun kustannuksella
maistuivat piiraat ja sterletit erinomaisilta. Ja karkoitetusta ja
hänen vaimostaan oli tullut nyt arvoisa herra ja arvoisa rouva ja
heistä itsestään nöyriä palvelijoita. Siitä hetkestä lähtien he
kantoivat karkoitetun tavaratkin, jottei hänen itsensä tarvitsisi
vaivautua. Ja pienemmillä asemilla juoksivat entiset mahtavat
vanginvartijat kilpaa hakemaan teevettä isännälleen ja herralleen
aavistaen, että kuta kohteliaampia he ymmärtäisivät olla, sitä
runsaammat juomarahat olisivat heille tiedossa.
* * * * *
Vjatkassa tuli vastaan Venäjän talvi. Junan ikkunoihin kasvoi ohut
huurre. Mutta paksumpi ja valkeampi huurre peitti pajupensaikot ja isot
kyläkoivut. Itse kylät aivankuin hukkuivat suuriin lumikinoksiin, jotka
kävivät sitä paksummiksi, kuta kauemmaksi tultiin. Nyt avautui eteen
lumikenttiä rannattomiin joka suunnalle. Ja lumen peittämien metsien
halki vaelsi Siperian juna vain yötä päivää itää kohden.
Neljäntenä päivänä alkoi kaukana taivaanrannalla häämöttää valkeita
lumimäkiä. Siellä näkyivät Uralvuoret Euroopan ja Aasian rajaviivalla.
Ne eivät kohonneet taivaalle yhtä mahtavina ja jyrkkinä kuin kartalta
katsoen olisi odottanut, sillä talven lumi oli niitä tasoittanut ja
juna oli valinnut tiensä tietysti sieltä, missä vuoren selkä kulki
matalimpana. Kun juna alkoi kiivetä, kaartaen ja kierrellen, ylös
Uralin rinnettä, tuntui kuin kylmä väristys olisi käynyt läpi ruumiin.
Ellen-rouva, jonka kasvot olivat joka yö käyneet yhä kalpeammaksi,
katseli vapisevin sydämin kylmiä lumituntureita, tietoisena siitä, että
Uralvuoret olivat ikäänkuin elämän ja kuoleman rajaviiva.
* * * * *
Junamatkastaan Siperiaan Svinhufvud kertoo:
— Matkaliput ostettuamme menimme erääseen vaunuun, ja sinne tulivat
vaimoni ja rouva Hasselblattkin. Alkumatkalla oli vaunussa kovin
ahdasta. Kaikilla oli tavaroita tavattoman paljon. Kyllähän meilläkin
niitä oli, mutta toisilla oli sänkyvaatteitakin. Muutamat matkustajat
ihmettelivät, kuinka oli mahdollista, että meillä oli saattomiehet,
»strashnikat», mukana. Mutta siihen selitettiin, että he ovat maksaneet
pilettinsä niinkuin toisetkin. Toisena päivänä vartijat siirtyivät
seuraavaan vaununosastoon. Majewski pisti heille juomarahat käteen ja
sanoi, ettei se herra mihinkään karkaa, olkaa huoleti vain.
Kuta pitemmälle matka sitten kului, sitä luottavaisemmiksi ja
iloisemmiksi saattomiehet tulivat. Kyllä sen arvaa, että he nauttivat
semmoisesta matkasta.
Ensimmäisenä yönä ei kukaan voinut nukkua. Istuttiin kaikki kuin
ladotut sillit. Seuraava yö oli aivan toisenlainen. Silloin me jo
saimme olla pitkällämmekin saattomiesten kanssa omassa osastossamme.
Mutta kuta pitemmälle päästiin, sitä enemmän tuli tilaa.
Kun lähdettiin marraskuussa Luumäeltä, oli Suomessa satanut lunta. Se
suli kuitenkin kokonaan pois jo Viipurissa ollessani. Olin utelias
näkemään, millä kohtaa talvi tulisi vastaan. Ensimmäinen päivä oli
aivan lumeton, muistaakseni Vologdaan saakka. Toisen yön jälkeen
tultiin Vjatkaan, ja siellä oli jo täysi talvi. Siellä saattomiehet
saivat syödä sterlettejä ja kaikkea muuta hyvää. Ihmiset vain toisinaan
ihmettelivät meitä, kun me niitten saattomiesten kanssa aina kuljimme.
Venäjän rautateillä oli hyvä matkustaa. Niillä oli ylipäänsä isommat,
korkeammat ja leveämmät vaunut kuin meillä. Ja mukavaa oli se, että
voi aina asemilla ostaa ruokaa ja tuoda sisään ja syödä matkalla.
Sai kuumaa vettä teetä varten ja melkein mitä vain halusi. Jos tuli
suurempi ruoka-asema, niin voi mennä istumaan tunniksi, pariksi
ruokasaliin. Pienemmillä asemilla ei viitsinyt syödä mitään. Osti mitä
osti ja vei vaunuun. Siellä sai katsella maisemaa, eikä matkan pituutta
huomannut, vaikka painuttiinkin yhä enemmän maapallon nurjalle puolelle.
Matka Jekaterinburgiin, joka jo on Ural-vuorten toisella puolella, meni
hyvin. Juteltiin myös vähän ihmisten kanssa. Matkan varrella tavattiin
eräs kultaseppä Imshenetski juuri Jekaterinburgista. Sen muistan, että
Imshenetski kyseli Suomen oloja. Hänen mielestään Venäjän politiikka
oli suuri tyhmyys Suomea kohtaan, koska se on vienyt niin huonoihin
tuloksiin, ettei Suomesta saatu yhtään sotamiestäkään sotaan. Minä
katselin Jekaterinburgia ikkunasta, mutta Felsengart meni kaupunkiin
kultasepän luo ja osti oikean pienen kokoelman jalokiviä. Jalokivet
olivat siellä hyvin huokeita, ja saattomiehet veivät niitä Pietariin ja
tekivät hyvät kaupat. Ellen osti kultasepältä sormuksen itselleen.
Sitten jatkettiin matkaa, ja tuli jo Omsk, jonka kohdalla Siperian aro
oli kuin aava, lakea meri. Siellä rouva Hasselblatt sanoi hyvästit
meille. Hänet vei eräs suomalainen pappi, Granö, asemalta, joka
oli kaukana kaupungista. Sieltä oli sitten Hasselblatt lähettänyt
isäntänsä, erään tataarin, hevosella hakemaan rouvaansa. Me jatkoimme
matkaa vielä ainakin toista päivää rautateitse. Sen muistan, että kun
ajoimme Novonikolajevskin rautatiesiltaa pitkin Obin yli, niin verhot
vedettiin ikkunoiden eteen ja matkustajien piti siirtyä seisomaan
keskelle vaunua. Ryssät pelkäsivät saksalaisia vakoilijoita, ja
estääkseen heitä tahi muita vihollismielisiä heittämästä vaunusta
pommeja sillan räjähdyttämiseksi, he keksivät tuollaisen varokeinon.
Kun sitten oli 6 päivää matkustettu, tultiin pienelle asemalle, jonka
nimi oli Taiga, mikä on sama kuin erämaa. Sieltä lähti sivurata Tomskin
kaupunkiin. Aamulla olimme Taigassa, jossa saimme odottaa jonkin aikaa
muutaman tunnin kestävää matkaa pohjoiseen. Muistan, että kun tultiin
Tomskiin, ottivat toiset pari ajurihevosta, mutta minä ja saattomiehet
saimme turvautua kuorma-ajurin liisterekeen, sillä ajurihevosia ei
ollut useampia saatavissa.
Siperiassa kerrottiin aivan yleisesti, että kun Siperian rataa
rakennettiin, vaativat insinöörit jotakuinkin runsaat juomarahat
viedäkseen rautatien kaupungin läpi. Jos lahjuksia ei annettu, niin
rata vietiin kaupungin sivu. Mitä Tomskiin tulee, niin insinöörit
ilmoittivat kaupunkilaisille, että se maksaa niin ja niin paljon,
100,000 ruplaa, se rautatie, mutta saivat kaupungin porvareilta ynseän
vastauksen:
»Kuulkaa, hyvät herrat! Keisari kulki tästä ohi, kun rataa
suunniteltiin ja lupasi sen tänne! Herrat saavat nyt mennä tyhjin
käsin, sillä me emme maksa kopekkaakaan!»
Tulos oli selvä. Rata vietiin 8—10 penikulmaa etelään Tomskista. Tästä
on ollut seurauksena, että Tomskin kehitys on jokseenkin pysähtynyt.
Uusi keskuspaikka on syntynyt verraten lähelle eli siihen paikkaan,
missä rautatie menee Ob-joen yli. Siellä on Novonikolajevskin kaupunki.
Ennenkuin rautatie rakennettiin, oli se viheliäinen kylä, jossa ei
ollut montakaan asukasta. Nyt se kilpailee jo Tomskin kanssa ja
kaikesta päättäen sivuuttaakin sen.
Tomskin asukasluku on nykyisin noin 100,000.
* * * * *
Jossakin hyvin kaukana on järvien ja saarten maa, jonka rantoja
kiertävät suuret merenlahdet. Suunnattomat metsät ympäröivät kyliä,
jotka seisovat liikkumattomina yhtä hiljaa kuin jäätyneiden järvien
ulapat. Mutta vaiti ovat tähdetkin taivaalla. Suomen kansa nukkuu
talviyön hiljaista unta.