Kun aamu alkaa valjeta sumuisessa kaupungissa, jossa asuu miljoonia
ihmisiä, heräävät kadut yöunestaan tuossa tuokiossa. Ensimmäisinä
elonmerkkeinä alkaa pimeiltä kaduilta kuulua kimeitä raitiotievaunujen
soittoja. Lyhdyt sammuvat, ja yö vaihtuu hämärän alta kuultavaan
päivään. Silloin yhtyvät raitiotievaunujen soittoihin autojen
tuuttaavat äänet, ja pian kuuluu kaikilta kaduilta ajurien hevosten
tuttu kipkap, joka puukatua vastaan sointuu hillitysti, mutta
mukulakivillä sorahtaa vihlovasti korvaan. Pääkaduilla vyöryy kohta
autojen ja ajurien katkeamaton jono risteilevien raitiotievaunujen
keskellä, ja ihmismeri lainehtii leveillä katukäytävillä.
Miljoonien ihmisten ja tuhansien katujen kaupungin rauhattomaan
vilinään katoaa myös sen ajurin tie, joka tänä aamuna kuljettaa Lappeen
tuomiokunnan tuomaria kuvernöörintalolle. Saattomiehet istuvat vieressä
ja puhuvat vierasta kieltä, sitä samaa kieltä, joka nyt kaikilta
suunnilta kantaa korviin. Vieraskieliset ja räikeänväriset kyltit
pistävät silmiin, ja omituinen koleahko kaupunki-ilma lehahtaa vastaan.
Ollaan Venäjän suuressa pääkaupungissa. Vielä kaksisataa vuotta
sitten oli samalla paikalla suomalainen Nevanlinna ja sen ympärillä
suomalaiset kalastajakylät. Nyt oli tilalle kohonnut venäläinen
jättiläiskaupunki, ja suomalaiset saarikylät olivat vaihtuneet
satakatuisiin suuriin kaupunginosiin. Silloin oli Nevanlinna ollut —
itää vastaan, nyt oli Pietari tukikohtana Suomea vastaan.
* * * * *
Päivä on kulunut, ja ilta on vaihtumassa yöksi. Karkoitettu istuu
yksin ja mietteissään. Käytävän ovi avautuu, ja sisään astuu pari
vartiomiestä, jotka puhuvat keskenään venäjää ja antavat karkoitetulle
merkin seurata mukana. Ollaan taas Pietarin kaduilla. Kaupunki on nyt
aivan toinen kuin aamulla. Katulyhdyt ovat jälleen syttyneet, mutta
niiden valot ovat himmeät. Jostakin kaukaa kuuluu raskaiden askelten
tasainen tahti. Kohta ilmestyy eteen sotilasosasto. Miesten kasvoja on
mahdoton erottaa, mutta olalla olevien kiväärien varjot heijastuvat
pitkinä vastapäiselle kivimuurille. Ne näkyvät vain hetken lyhtyjen
kohdalla ja katoavat jälleen. Sotilasosastokin katoaa. Ensin pikajunaan
yön selkään. Sitten maailmansotaan.
Ajuri pysähtyy vankilan mustien muurien viereen. Noustaan ylös kivisiä
portaita. Käytävissä viruu vankeja joka paikassa, mutta viimeksitullut
viedään erikseen yksinäiseen koppiin. Ovi paukahtaa kiinni, ja hetken
ajan kuuluu sen edessä avaimen rapina. Sitten on taas hiljaista.
Karkoitettu oikaisee itsensä vuoteelle, mutta uni ei ota tullakseen.
Katosta heijastaa valoliekki silmään eikä anna unen rauhaa. Kuva
toisensa jälkeen kiitää ohi silmien. Luumäen käräjät, Viipurin vankeus,
vankilan häät, kaikki muistikuvat pyrkivät nyt mieleen. Viimein valtaa
väsymys ruumiin. Kaasu liekki lepattaa yhä heikompana. Ohut, keltainen
valoviiru pyrkii silmäripsistä ulos, jakaantuu moniin säikeisiin ja
sammuu uneen.
* * * * *
Pietarin asemalla oli varatuomari Antti Hackzell vastassa Svinhufvudia.
Pankinjohtaja Lundsonin pyynnöstä hän oli suostunut ajamaan karkoitetun
asiaa Pietarissa.
Hän tiesi hyvin, että kaksi, kolme kuukautta kestävä matka vankilasta
toiseen, joissa raivosi mitä vaarallisimpia kulkutauteja, suurten
rikollisten ja pahantekijöiden seurassa, olisi saattanut muodostua
Svinhufvudille mitä arveluttavimmaksi. Saivathan etappitietä
kuljetettavat vangit suorittaa matkansa kurjissa tavarajunien
perään kytketyissä vankivaunuissa ja viettää usein viikkomääriä
siirtovankiloissa. Kun muistaa, että kaikki tämä olisi tapahtunut
talven kylmimpään aikaan, jolloin Siperian pakkanen kohoaa yli
puoleensataan asteeseen, voi helposti kuvitella mielessään sen synkän
kohtalon, joka nyt odotti Svinhufvudia. Pelastaakseen hänet tästä
kiiruhti Hackzell Pietarin katuja virastosta toiseen hankkimassa
Svinhufvudille lupaa saada suorittaa matka Siperiaan omalla
kustannuksellaan ja tavallisessa matkustajajunassa. Hän kääntyi
ensin Pietarin läänin kuvernöörin, kreivi Adlerbergin puoleen, mutta
tämä torjui heti pyynnön asian poliittisen luonteen takia ja neuvoi
Hackzellia sensijaan kääntymään santarmien ylipäällikön puoleen, jolla
yksin oli valta ratkaista asia.
Santarmihallitus oli Pietarin synkimpiä virastoja ja sen päällikkö,
kenraali Dshunkovski, maan kaikkein eniten pelättyjä miehiä. Hänen
puheilleen pääseminen näytti suoranaiselta mahdottomuudelta.
Onnistuakseen kuitenkin tehtävässään Hackzell päätti pyytää Suomen
ministerivaltiosihteeriä, kenraali Markoffia, hankkimaan hänelle pääsyn
Dshunkovskin puheille, mutta Markoff kieltäytyi itsepintaisesti. Ja
kuitenkin olisi hänen tarvinnut vain soittaa Dshunkovskille, niin ovet
olisivat avautuneet.
Masentuneena kahden ensimmäisen yrityksen epäonnistumisesta Hackzell
päätti kääntyä erään tuntemansa valtioneuvoksen puoleen, joka
seurusteli Venäjän oikeusministerin Shtsheglovitoffin perheessä ja
joka siellä oli tutustunut eräisiin korkeihin santarmiupseereihin.
Mainittu valtioneuvos suostuikin avustamaan ja antoi Hackzellille
suosituksen, jonka avulla hän pääsisi eversti Niedermüllerin puheille
santarmihallituksessa. Tämä suositus taskussaan avasi Hackzell pelätyn
santarmihallituksen ovet ja pitkän aikaa odotettuaan pääsi vihdoin
Niedermüllerin puheille. Mutta tulos oli hyvin laiha. Niedermüllerillä
ei ollut asian kanssa mitään tekemistä, eikä hän voinut edes
hankkia audienssia kenraali Dshunkovskin luo. Hän suostui kuitenkin
auttamaan Hackzellia pääsemään kenraali Dshunkovskin pääsihteerin,
Senko-Popovitshin puheille.
Hackzell siirtyi isoon saliin odottamaan. Tunnit kuluivat, mutta mitään
ei kuulunut. Korkeita santarmiupseereja kulki käytävässä alinomaa, ja
eräs kenraali tuli häntä puhuttelemaan. Aika alkoi jo lähetä iltaa.
Siitä, mitä sitten tapahtui, Hackzell kertoo itse seuraavaa:
‒ Kellon lähetessä kuutta tuli eräs siviilipukuinen herra hakemaan
minut pieneen ikkunattomaan huoneeseen, jossa oli suurenpuoleinen pöytä
ja pari nojatuolia, ja pyysi odottamaan. Hetken kuluttua astui sisään
kiireisiin askelin toinen siviilipukuinen mies, ojensi minulle kätensä
ja viittasi istumaan. Asettaen kellonsa pöydälle ilmoitti hän minulle
tiukasti:
»Kolme minuuttia!»
Sekä mies että hetki ovat vielä tänään elävinä mielessäni. Edessänihän
oli Senko-Popovitsh, yksi niitä herroja, kenties ainoa, joka talossa
määräsi ja jonka määräämisvalta käsitykseni mukaan ulottui paljon
laajemmallekin. Hän oli ilmeisesti Venäjän kaikkein mahtavimpia miehiä,
kooltaan pieni, kasvoiltaan ruma, oikea puoli naamaa palohaavan
runtelema, mutta kasvojenilmeiltään raudankova ja tuijottava. Puhuin
hänelle suoraan ja päättäväisesti, sillä tiesin, että tiukassa
paikassa on venäläiselle puhuttava paljon rohkeammin kuin mitä hän
osaa odottaakaan. Selitin hänelle suoraan, että Svinhufvudin vieminen
Siperiaan etappitietä merkitsisi hänen tuhoansa ja kysyin:
»Onko tarkoitus nostaa Suomi ilmikapinaan?»
Selitin, että Suomi tulisi joutumaan täydellisen epätoivon valtaan, jos
sellainen loukkaus Svinhufvudia kohtaan saisi tapahtua, kuin nyt oli
kysymyksessä.
Kolme minuuttia oli kulunut, ehkä enemmänkin. Senko-Popovitsh otti
kellonsa, pisti sen taskuunsa ja ilmoitti minulle kuivasti, ettei
minulla olisi tilaisuutta tavata kenraalia. Samalla hän kertoi minulle
salaisuutena, että kenraali oli saanut käskyn matkustaa ylimääräisellä
junalla klo 1/2 12 yöllä Livadiaan; samaan aikaan matkustaisi sinne
myös keisari omalla junallaan. Ennen matkaa sanoi hän kuitenkin vielä
kerran tapaavansa kenraalin ja lupasi esittää tälle asian, mutta
tuloksesta hän ei voinut ilmoittaa mitään.
Noustessaan seisomaan kysyi hän minulta:
»Mikä on puhelimenne numero?»
Ilmoitettuani puhelinnumeroni sanoi hän lyhyesti:
»Soitan teille klo 11 illalla ja ilmoitan kenraalin päätöksen.»
Tämän sanottuaan hän lähti. Seuratessani häntä portaita alas ennätin
vain nähdä hänen kiiruhtavan suureen umpinaiseen autoon, jossa oli jo
ennestään useampia santarmiupseereja, ja katoavan kaupungin vilinään.
Kiiruhdin heti kotiini ja koetin sieltä käsin saada puhelimitse
selvää Svinhufvudista. Kun en siinä onnistunut, lähdin vaimoni kanssa
professori Julius Iversénin luo, jonka luona rouva Svinhufvud ja rouva
Hasselblatt asuivat, mutta sielläkään ei tiedetty Svinhufvudista
mitään. Ajoin silloin kuvernöörin talolle ja sain päivystävältä
vartijalta tietää, että Svinhufvud oli viety siirtovankilaan.
Kello kymmenen aikaan olin jälleen kotona, ja hermojännitykseni oli
aivan tavaton. Junan lähtöön ei ollut enää pitkää aikaa. Kun kello oli
neljännestä vailla yksitoista, en voinut enää hillitä mieltäni, vaan
tartuin puhelinluetteloon, hain Senko-Popovitshin puhelimen ja soitin.
Hän vastasi itse, ja tuskin olin ehtinyt sanoa ensimmäiset sanani, kun
hän huusi kiivaasti ja paiskaten puhelimen kiinni:
»Sanoinhan, että soitan teille kello yksitoista, mitä te häiritsette
minua!»
Kellon ollessa tasan yksitoista soi puhelin. Senko-Popovitsh ilmoitti
lyhyesti:
»Kenraali on sallinut Svinhufvudin matkustaa omalla
kustannuksellaan. Asiasta on annettu tieto kuvernöörinvirastolle ja
sisäasiainministeriölle. Kääntykää huomenna kuvernöörin puoleen!
Hyvästi!»
Puhelin paiskattiin jälleen kiinni, ennenkuin ehdin kiittää luvasta.
Soitin heti professori Iversénille ja pyysin häntä saattamaan uutisen
rouva Svinhufvudin tietoon.
Samana yönä soitin suomalaiselle, mutta puolalaissukuiselle insinööri
Harald Majewskille, jonka tunsin hyvin ja joka palveli O.Y. Granitin
konttorissa Pietarissa, ja pyysin häntä lähtemään Siperiaan
matkustavien matkatulkiksi. Hän suostui heti pyyntööni ja lupasi tulla
varhain seuraavana aamuna neuvottelemaan lähemmin asiasta.
Oli jo ohi puoliyön, ennenkuin pääsin nukkumaan. Päivä oli kulunut
tulisessa kiireessä ja hirveässä jännityksessä, mutta olihan myös
saavutettu tulos, jonka merkitys ei varmaankaan ollut vähäinen.
* * * * *
Kun Svinhufvud seuraavana päivänä istui vankilassa ja odotteli
lähtömääräystä, suorittivat Ellen-rouva ja Antti Hackzell
lähtövalmistuksia. Yhdessä kävivät he kuvernöörin luona, joka nyt
suhtautui aivan toisin asiaan. Santarmihallituksesta saamansa
määräyksen mukaisesti suostui hän järjestämään matkan heti ja pyysi
puhelimitse vankilaylihallitusta antamaan luvan rouva Svinhufvudille
ja herra Majewskille seurata mukana. Kun Hackzell kävi mainitussa
virastossa, sai hän heti lupapaperit. Vieläpä asianomainen virkamies,
joka oli suomalaissyntyinen, koetti järjestää parhaat mahdolliset
saattomiehetkin mukaan.
Hackzellilla oli niin paljon asioita suoritettavinaan, ettei hän
ehtinyt käydä ilmoittamassa karkoitetulle, että matkalle lähdetään
samana iltana. Tämä istuikin odotellen koko päivän, mutta mitään ei
kuulunut. Illalla vasta ilmestyi vankilaan poliisiupseeri ja ilmoitti,
että matkalle lähdetään heti.
* * * * *
Pietarissa-olostaan Svinhufvud kertoo:
— Pietariin minä siis tulin, ja tietysti ajurilla vietiin johonkin
virastoon; kyllä kai se oli kuvernöörinvirasto. Hackzell oli vastassa
asemalla valvoakseen, etteivät veisi minua sellaiseen paikkaan,
josta ei enää löydettäisi, kuten oli käynyt Ivar Hasselblattille.
Kun olin ollut virastossa vähän aikaa, tuli Hackzell sinne. Hän
selitti ja kyseli yhtä ja toista ja sai seuraavana päivänä asiat
järjestetyksi siten, että vaimoni sai seurata minua ja että pääsimme
omalla kustannuksellamme matkustamaan. Lisäksi piti meidän kustantaa
vartiomiesten matkat sekä sinne että myös takaisin. Hackzell toimi
pontevasti, ja ilman häntä ei tätä olisi saatu aikaan.
Kuvernöörinvirastossa ollessani toimitettiin minulle sinne ruokaa:
voita, leipää, makkaraa, juustoa ja maitoa. Joku poliisi kävi ne
minulle ostamassa, sillä ne eivät uskaltaneet laskea minua kaupungille
syömään. Istuin siellä koko illan, kunnes hyvin myöhään tulivat
hakemaan ja veivät minut Peresilnaja-vankilaan. Koko yön ajan paloi
siellä kaasuliekki ja pisti silmiini, ja se vaivasi tuntuvasti,
vaikkakin panin lakin silmilleni.
Käytävissä ja eteishuoneissa oli paljon vankeja, mutta minä sain olla
yksinäisessä kopissa. Sitten päivällä sain kävellä ulkona niinkuin
muutkin vangit. Katselin tarkkaan, mutta en nähnyt yhtään tuttuja
kasvoja. Kyllä kai minäkin olin yhtä tuntematon toisille. Nyt ei ollut
enää pelkoa omista kundeista. Sitten pääsin sisään ja sain ruokaa, joka
pistettiin koppiini luukusta; se oli jotakin puuroa ja teetä. Jos olisi
pitemmän aikaa pitänyt siellä olla, niin kyllä olisi laihtunut.
Illalla tultiin sanomaan, että nyt pitää lähteä matkalle. Edeltäpäin
ei tietysti ilmoitettu mitään. Sinne tuli eräs herrasmies, joka
osoittautui olevan poliisiupseeri Felsengart. Hän selitti tulevansa
minua saattamaan. Otettiin tavarat ulos ja ajettiin asemalle. Siellä
liittyi meihin toinen mies, joka osoittautui olevan kersantti
Mashkaljoff ja joka puhui vähävenäjän murretta.
Felsengartilla oli rahaa pilettien ostoon. Minä neuvoin ostamaan
piletit toiseen luokkaan, sillä ei sitä viitsi kolmannessa ajaa.
Felsengart tuli kuitenkin pian takaisin tuoden tiedon, että toisen
luokan piletit ovat loppuneet. No, sitten ostetaan ensimmäiseen
luokkaan. Se miellytti häntä kovasti, ja hän osti kolme ensimmäisen
luokan pilettiä. Ne maksoivat kappaleelta vain 45 ruplaa, johon tuli
lisäksi sotaveroa 9 ruplaa, siis yhteensä 54 ruplaa 5 à 6 päivän
junamatkasta. Se oli mielestäni hyvin huokeata.
* * * * *
Tiistai-iltana, joulukuun 8 p:nä seisoivat Pietarin Nikolain asematalon
isossa salissa Ellen Svinhufvud ja Alma Hasselblatt odottamassa. Heidän
seurassaan olivat Majewski ja Hackzell, toinen valmiina seuraamaan
heidän mukanaan pitkälle matkalle, toinen valvomassa, että kaikki
tapahtui sopimuksen mukaisesti. Mukana olivat asemalla myös professori
Julius Iversén rouvineen ja Mary ja Olof Alfthan.
Mutta yhdellä monista asemalaitureista odotti Siperian juna.
Seurue seisoi siinä vaiti, mutta jokaisen katse tarkasti tiukasti
viereisiä ovia, joista ihmisiä virtasi sisään matkatavaroineen.
Erityisesti jokaista virkapukuista miestä katseltiin pitkään. Vihdoin
tulivat odotetut. Sisään astui Svinhufvud kahden vartiomiehen
saattamana. Hänet vietiin suoraan asemalaiturilla odottavaan junaan.
Mutta hänen askeliaan seurattiin. Ja tuskin hän oli ehtinyt astua
vaunuun, kun Ellen-rouva, Alma Hasselblatt ja Majewskikin olivat
siellä. Muutaman hetken sai Svinhufvud keskustella saattajiensa kanssa.
Kun asemakello oli lyönyt yhdeksän, vierähti juna liikkeelle. Samean
ikkunan läpi näkyi selvästi, kuinka Svinhufvud reippaasti nyökytti
päätään saattajilleen.
Ellen Svinhufvudin kasvoilla oli ahdistava, rauhaton aavistus vaihtunut
iloon. Oltiin jälleen yhdessä. Vaikkakin karkoitettuina ja matkalla
Siperiaan, mutta sittenkin yhdessä.
Pietarin valot näkyivät hetken ja katosivat pimeään. Sieltä täältä
vilkkui kuitenkin vastaan toisia valoja. Ne olivat Inkerin kylien
tulia, aivankuin viimeisiä jäähyväisiä siltä kansalta, joka vielä puhui
suomenkieltä.