Vanki oli yksin. Vaikka päivä alkoi jo hämärtyä, näkyi vankilan pihalla
vielä miehiä kävelyllä. Oli näet sunnuntai, ja vangeillekin tahdottiin
silloin antaa enemmän vapautta. Katsellessa noita muita vankeja, joiden
kasvoissa kuvastui rikollisuus, muistui Lappeen tuomiokunnan tuomarin
mieleen toinen päivä vankilassa. Silloin oli hänellekin tarjottu
tilaisuus mennä kävelemään vankilan pihalle yhdessä muiden vankien
kanssa. Mutta hän oli vain kiittänyt huomaavaisuudesta ja kieltäytynyt,
sillä eihän hän, joka oli ollut noiden toisten tuomari, voinut mennä
sinne.
— Voi olla vielä vanhoja kundeja!
* * * * *
Vihkiäisillallisten jälkeen, joissa oli vallinnut painostava mieliala,
Ellen-rouva on nukkunut rauhattomasti. Tosin ei hänellä enää kahteen
viikkoon ole ollut rauhallista yötä, mutta nyt tuntuu uni kokonaan
paenneen. On kuin hän yhä vain seisoisi vankilan isossa salissa ja
näkisi harmaapukuisten salapoliisien vaanivan kaikkialla ympärillä.
Mutta aamupuoleen, kun väsymys jo on uuvuttanut viimeiset voimat,
Ellen-rouva vaipuu hetkeksi horroksiin. Lundsonin ruokasalin seinäkello
lyö kuusi, mutta ne lyönnit hän kuulee vain puolella korvalla. Ne
tuntuvat tulevan jostakin hyvin kaukaa ja jäävät hetkeksi korviin
kumajamaan.
Kuului vihlova, kimeä soitto. Mutta ennenkuin Ellen-rouva ehti tajuta,
että oltiinkin pimeässä Viipurissa eikä Luumäellä, oli puhelin jo
pärähtänyt viimeisen kerran. Pimeässä eteishuoneessa kuului hetken ajan
kyselevä ääni, mutta soittaja oli poissa. Pahoin aavistuksin palasi
Ellen-rouva huoneeseensa. Kuka oli soittanut näin aikaisin aamulla?
Kellohan oli vasta puoli seitsemän, ja ulkona oli pilkkopimeä. Hän
kiersi sähkölampun palamaan. Valkeaan kattoon livahti musta varjo,
mutta lattialle ja vuoteelle piirtyivät keltaiset valojuovat.
Jälleen kuului puhelinsoitto eteisestä.
Walter von Gerichin puolesta, jonka oli täytynyt kiiruhtaa vankilaan,
ilmoitettiin puhelimessa vain lyhyesti:
— Nyt ne lähtevät viemään häntä! Juna lähtee kello puoli kahdeksalta,
mutta siihen ette enää ehdi! Matkustakaa seuraavassa junassa Pietariin!
* * * * *
Vankilan portin edustalta — kello oli vasta vähän yli 7 aamulla —
vieri auto ulos pimeään kaupunkiin. Vain siellä täällä tuli joku
yksinäinen jalankulkija vastaan. Katulyhdyt, jotka himmennettyinä
valaisivat pimeitä katuja, vaikuttivat unisilta, niinkuin yksinäiset
työhönsä kiiruhtavat ihmisetkin. Poliisiupseeri v. Grossin ja muutamien
vartijoiden saattamana kuljetettiin karkoitettu junaan, jossa hänelle
oli varattu kokonainen vaunu. Kun vankilan portailta lähdettiin, oli
Walter von Gerich pyrkinyt mukaan autoon karkoitettua saattamaan,
mutta komissaari v. Gross oli työntänyt hänet pois Silloin Gerich
juoksi rataa pitkin nopeasti asemalle ja tapasi aivan viime hetkessä
Svinhufvudin. Kiireessä hän sai ilmoitetuksi vain seuraavat sanat:
— Tulen vaimosi kanssa seuraavassa junassa!
Kun vartijat olivat asettuneet paikoilleen, vihelsi juna ja lähti,
mutta ikkunoiden eteen vedettiin verhot. Juna läheni lähenemistään
Suomen ja Venäjän rajaa. Jossakin viimeisillä asemilla hakivat
vartijamiehet vangille voileipiä. Minuutit kuluivat hitaasti, kunnes
juna vihdoin pysähtyi Valkeasaareen, Rajajoen toiselle puolelle.
Suomi oli jäänyt taakse, eikä karkoitetulle oltu suotu tilaisuutta
sanoa edes katsein hyvästiä omalle maalleen. Mutta sydän sanoi hyvästit
salaa. Karkoitettu näki läpi vaunun verhojenkin edessään isänmaan
yhtenä suurena kokonaisuutena. Hän näki Suomen saaret ja järvet, näki
viljapellot ja kylänraitit. Hän muisti kotiveräjän ja pihakoivun,
muisti allien ja kurkien tulon, kun ne keväällä taivaankorkealla
kiiruhtivat yli Kivijärven Vienan-Karjalaan. Allit pysähtyivät
muutamiksi keväisiksi päiviksi saarten rantoihin rallattelemaan, mutta
kurjet eivät jääneet. Niiden siipien suhina kuului vain kotiportaille
tyyninä kevätiltoina.
Mutta junan kiitäessä Pietaria kohden kiiti sen edellä suuren Venäjän
pääkaupungin kuvernöörille sähkösanoma, jossa ilmoitettiin, että
Svinhufvud saapuu, samanlainen sähkösanoma kiiti yhdenaikaisesti myös
Helsinkiin kenraalikuvernöörille, ja se kertoi seuraavaa:
»Tänään aamupikajunassa lähetettiin Pietariin Svinhufvud
poliisikomissaarion, etsivän konstaapelin ja santarmialiupseerin
saattamana. Pietarin kuvernöörille on ennakolta ilmoitettu
sähkösanomalla. Svinhufvudin lähdöstä ei ollut kellään tietoa, eikä
kukaan ollut asemalla saattamassa.»
* * * * *
Viipurista-lähdöstään Svinhufvud kertoo:
-— Heti seuraavana maanantaina häitten jälkeen, jotka olivat
sunnuntaina, tuli käsky aikaisin aamulla: pian vaatteisiin, puolen
tunnin perästä lähdetään! Minä menin puoli kahdeksan junassa ja vaimoni
ja rouva Hasselblatt yhdeksän aikaan.
* * * * *
Niiden vieraiden joukossa, jotka Viipurissa kävivät tervehtimässä
Lappeen tuomiokunnan tuomaria, oli myös hänen vävynsä, insinööri
Sommar. Kun vävy kysyi appiukoltaan, mitä tämä ajatteli tuomiostaan,
oli Svinhufvud vastannut:
— En luullut, että kävisi näin. Ajattelin, että lähettäisivät Krestyyn
tai sotatuomioistuimen tuomittavaksi johonkin muuhun vankilaan.
Vielä oli vävy kysellyt, luuliko appi pääsevänsä takaisin kotiin.
Siihen oli Svinhufvud vastannut samoin sanoin kuin Ignatiuksellekin:
— Kyllä — Jumalan ja — jatkaen hymähtäen — Hindenburgin avulla!
Svinhufvudin kasvoilla ei pieninkään ilme ollut osoittanut
mielenliikutusta, mutta omaiset sanoivat hänelle kuitenkin hyvästi,
niinkuin sanotaan sille, jota ei enää koskaan odoteta kotiin
palaavaksi. Svinhufvudin vanha äiti, joka asui Helsingissä, ei
kuitenkaan ollut yhtä toivoton kuin muut. Hän luotti lujasti siihen,
että poika vielä kerran palaa kotimaahan. Vanhuuden takia hän ei
lähtenyt poikaansa tervehtimään Viipurin lääninvankilaan, samoinkuin ei
Svinhufvudin sisarkaan, Mathilda, jonka terveys oli heikko. Molemmat
kuitenkin luottivat lujasti tulevaisuuteen.