Oli marraskuun 28:s päivä. Vanki istui vuoteensa reunalla ja tutki
edessä olevaa ranskankielistä Venäjän historiaa. Siinä kerrottiin,
kuinka Venäjän kansa oli kolmatta sataa vuotta kantanut orjan
kahleita. Tataariheimo oli hallinnut suurta kansaa, jolla ei ollut
voimaa karistaa päältään vierasta iestä. Kun valta vihdoin oli tullut
kansan omille miehille, oli Venäjän kehityksessä alkanut uusi kausi.
Vieraita heimoja orjuutettiin, niiden joukossa monia suomensukuisia
kansoja, jotka, jos olisivat olleet yksimielisiä, olisivat ehkä
voineet selviytyä voittajina taistelussa. Nyt oli heidät lyöty maahan,
monet heimot olivat jo kuolleet, ja niiden viimeiset rippeet asuivat
hajallaan yli laajan pohjoisen Venäjän. Vanha syrjääninoita Pam oli jo
yli 600 vuotta sitten sanonut kansalleen, että Moskovasta ei meille voi
tulla mitään hyvää, mutta hänen sanojaan ei uskottu. Seurauksena oli,
että Venäjä oli voittanut ensin kaukaisemmat heimokansat ja tullut nyt
Suomen porteille. Nevan rannalle oli Pietari-tsaari Isonvihan aikana
rakentanut pääkaupunkinsakin. Sataa vuotta myöhemmin Venäjä valloitti
Suomen kokonaisuudessaan, mutta ei sentään koskenut Ruotsin lakeihin
ja suomenkieleen. Nyt sensijaan oli Venäjä tullut Suomen koteihinkin
ja pyrkinyt salakavalasti kuin varas viemään kansalta oikeuden ja
äidinkielenkin turvan.
* * * * *
Kun ovi jälleen avautui ja vartija tuli hakemaan vankia kansliaan, oli
Svinhufvud yhä edelleen kirjansa ääressä ja ajatuksiinsa vaipuneena.
Todellisuus karkoitti pian mietteet. Edessä seisoi Viipurin kaupungin
poliisimestari, joka ryssiä kumartelemalla oli kohonnut asemaansa.
Vangin astuessa sisään istui poliisimestari pöytänsä ääressä vakavan
näköisenä.
— Kenraalikuvernööri on määrännyt teidät karkoitettavaksi Tomskiin!
— Määrätkää vain, karkoittakaa vain, yhtä laitonta on kaikki!
Poliisimestari ilmoitti edelleen, että vanki sai kolme päivää aikaa
järjestääkseen asioitaan, minkä jälkeen oli lähdettävä matkalle.
Keskustelu päättyi siihen. Svinhufvudin kohtalo oli ratkaistu.
* * * * *
Maan sanomalehdissä oli lyhyt uutinen Svinhufvudin karkoittamisesta.
Niinpä Helsingin Sanomat kertoi vain seuraavaa:
»Viime lauantaina ilmoitettiin Viipurin lääninvankilaan viedylle
Lappeen tuomiokunnan tuomarille, asessori P E. Svinhufvudille, että
kenraalikuvernööri oli määrännyt hänet karkoitettavaksi Tomskin
kuvernementtiin Siperiassa sodan ajaksi.»
Ennenkuin yllämainittu uutinen tuli julkisuuteen, oli
kenraalikuvernööri pitänyt hyvää huolta yleisen mielipiteen
valmistelemisesta vastaanottamaan karkoitustietoa. Edellisen päivän
sanomalehdissä oli nimittäin julkaistu kenraalikuvernöörin selitys
vangitsemisen johdosta, mutta siinä oli esitetty vain Kasanskijn ja
Svinhufvudin välinen kirjeenvaihto, ei muuta. Kenraalikuvernöörin
erottamis- ja karkoittamispäätösten perusteluista ei mainittu sanaakaan.
* * * * *
Samana päivänä kuin Viipurin poliisimestari ilmoitti Svinhufvudille
karkoittamisesta, kävi Ellen-rouva tervehtimässä miestään. Tuskin oli
hän saanut tietää surusanomasta, kun hän jo ilmoitti olevansa valmis
seuraamaan mukana. Niin oli päättänyt tehdä Alma Hasselblattkin,
Vaasan pormestarin puoliso, jonka miehen venäläiset jo muutamia
kuukausia aikaisemmin olivat raastaneet Siperiaan. Etappitietä oli Ivar
Hasselblatt saanut matkustaa kaukaiseen Taraan Omskin kuvernementissa.
Puoliso oli tahtonut heti seurata miestään, mutta ei ollut löytänyt
häntä. Vasta kuukausien kuluttua saapui Siperiasta kirje, joka kertoi
kauheasta matkasta halki Venäjän lakeuksien. Silloin päätti Alma
Hasselblatt matkustaa miehensä luokse. Tässä tarkoituksessa hän oli nyt
saapunut Viipuriin ja pyytänyt saada yhtyä samaan matkaan Ellen ja P.E.
Svinhufvudin kanssa.
Walter von Gerich oli heti tarjoutunut matkaan saattamaan, mutta
hänelle ei annettu lupaa siihen. Syy saattajanhankkimis-ajatukseen
oli se, että Ellen-rouva ei osannut lainkaan venättä eikä hän olisi
voinut yksin matkustaa Venäjällä. Epätietoista myös oli, saisiko hän
matkustaa yhdessä miehensä kanssa vai erikseenkö, ja ilman saattajaa ei
kuitenkaan uskallettu toimittaa häntä matkalle.
* * * * *
Ensimmäisistä päivistään Viipurissa Svinhufvud kertoo:
— Olin siellä ollut muistaakseni pari kolme päivää, kun Pekonen
kutsui minut ylös kansliaan ja sanoi, että kenraalikuvernööri oli
karkoittanut minut Tomskiin. Sitten Pekonen kysyi, tahtoisinko kopion
karkoitusmääräyksestä. Vastasin, etten siitä välitä; karkoittaminen oli
yhtä laitonta kuin virastaerottaminenkin. Pekonen ilmoitti vielä, että
sain kolme päivää järjestää asioitani, olematta kuitenkaan oikeutettu
poistumaan vankilasta, ja että ihmisiä sai tulla vankilaan minua
tapaamaan.
Kun tuli tieto karkoittamisesta, sanoi vaimoni, että hän lähtee
matkaan. Seuraamme päätti yhtyä myös rouva Hasselblatt. Hänen miehensä,
pormestari Hasselblatt, vietiin syyskuussa Siperiaan, ja hän sai
matkustaa »etappitietä» kaikenlaisten rikollisten kanssa vankilasta
vankilaan. Hän sai kärsiä parisen kuukautta, sillä vasta marraskuussa
hän tuli perille Taraan. Rouva oli nyt tullut Vaasasta ja tahtoi
seurata meitä Omskiin saakka.
Minulla oli vankilassa mukanani ranskankielinen A. Rambaud'n
kirjoittama Venäjän historia. Se oli sangen mielenkiintoinen, sillä
sen avulla saattoi jonkin verran tutustua Venäjän kansan vaiheisiin ja
kirjaviin oloihin. Hannes Ignatius tarjosi jotakin muutakin luettavaa,
mutta minä arvelin, etten tarvitse. Tuon Venäjän historian olin kyllä
lukenut aikaisemmin käännöksenä, mutta nyt olin ostanut ranskalaisen
alkuperäisen ja vähän myöhemmän painoksen.
* * * * *
Rauhaton päivä on jälleen hiljennyt illaksi. Valkeat lumikentät, jotka
vielä eilen levittäytyivät yli seutujen, ovat päivän aikana ehtineet
sulaa. Ilma on lämmennyt, ja syksyinen, musta maankuori on pilkistänyt
uudelleen esiin. Tuuli, joka oli jo mennyt talveksi metsiin nukkumaan,
on herännyt pimenevään syksyiseen ilmaan ja vinkuu rauhattomana
nurkissa.
Vuoteensa vieressä istuu Lappeen tuomiokunnan tuomari, joka saman
päivän aamuna on saanut tiedon karkoitusmääräyksestään. Ajatukset
liukuvat jonnekin kauas Siperian aroille, suureen tuntemattomaan, mutta
aivan huomaamatta ne palaavat jälleen kotiin Kotkaniemeen. Muistuu
mieleen pöydän ääressä istuva perhe, jonka kasvoille lampunvalo jakaa
valoja ja varjoja. Muistuu Kotkaniemen ihana hiekkaranta ja Kivijärven
kymmenet saaret. Vielä muistuvat mieleen pihakoivut ja niiden vieressä
seisova solakka mäntymetsä. Ja vanha Osmokin muistuu mieleen. Tuntuu
kuin se seisoisi siinä edessä häntäänsä heilutellen ja hyppien. Sen
ilolla ei ole rajaa, sillä nyt mennään metsään.
— No — no — Osmo — oleppas nyt — oleppas nyt — kyllä sitä kohta jo
mennään!
Mutta siihen katkesikin muistojen tie. Edessä pilkottivat pienestä
ikkunasta vankilan vastapäiset synkät muurit. Ja jossakin niiden
sivuseinillä erottui rautaristikoitakin.
* * * * *
Mutta ennenkuin yö tuli, kumartui vanki uudelleen kirjan ääreen. Hänen
edessään ei ollut enää Venäjän historia, vaan suomalainen lakikirja.
Siihenhän ne olivat kirjoitetut isien pyhät lait, joita nyt oli
häväisty ja joiden puolustajat oli teljetty vankiloihin.
Näin kertoo Svinhufvud itse tästä lakikirjasta, jonka hän oli ottanut
mukaansa kaukaiselle matkalle:
— Se oli tavallinen lakikirja, 1734 vuoden lakikirja, se on selvä,
mikäs se muuten olisi ollut. Se on sentään suurenmoinen, kun sitä
saa rauhassa lukea ja vertailla ja pääsee syventymään ja perehtymään
siihen. Siitä voi juristi lukea kuinka paljon hyvänsä, ja aina siitä
lähtee uutta irti. Jos tuli ikävä, ei tarvinnut muuta kuin ottaa se
käsille vain, kyllä siinä aina sai ajan kulumaan.
* * * * *
Samaan aikaan kuin Svinhufvud tutki lakikirjaansa, kiiti yöjunassa
Suomen pääkaupunkia kohden kirjelmä, jossa Viipurin läänin kuvernööri
kertoi kenraalikuvernöörille toimenpiteistään. Kirje oli salainen ja
venäjänkielinen, Anatol Aleksandroffin käsialaa, ja siinä sanottiin
m.m.:
»Eilispäivänä toimittivat santarmieverstiluutnantti Peti ja
poliisilaitoksen etsivän osaston komissaari Heinjärvi etsivien
avustamina huolellisen kotietsinnän Svinhufvudin maatilalla, jolloin
otettiin talteen hänen yksityinen kirjeenvaihtonsa. Etsinnän tuloksista
en voi vielä ilmoittaa mitään, sillä everstiluutnantti Peti ja herra
Heinjärvi palasivat viime yönä vasta kolmannella tunnilla matkaltaan
eivätkä näin ollen ole ehtineet vielä käydä läpi kirjeenvaihtoa
kokonaisuudessaan.
Svinhufvudin agitatorinen ja hallitukselle vihamielinen toiminta on
siksi tunnettu Teidän Ylhäisyydellenne, ettei minun tarvitse siihen
lisätä mitään. Päätöksellänne on hänet määrätty karkoitettavaksi
Tomskin kuvernementtiin niin kauaksi aikaa, kuin sotatilaa Suomessa
kestää. Sodan loputtua lakkautetaan sotatila ja Svinhufvud palaa
Suomeen sekä kiukustuneena toimenpiteistä, joihin nykyjään on hänen
suhteensa ryhdytty, rupeaa tietenkin jatkamaan hallituksenvastaista
toimintaansa vielä laajemmassa määrässä kuin tähän saakka.
Tämän estämiseksi, ettekö, Teidän Ylhäisyytenne, katsoisi
tarkoituksenmukaiseksi niiden julkeiden rikkomusten vuoksi, jotka
Svinhufvud viime aikoina on itselleen sallinut, lähettää häntä koskevat
asiakirjat Sisäasiainministeriön Erikoiselle neuvottelukomitealle,
joka on oikeutettu karkoittamaan, ellen väärin muista, enintään viiden
vuoden ajaksi. Olen vahvasti vakuutettu, ettei Suomelle siitä ole muuta
kuin hyötyä.»