Tunti sitten oli auto pysähtynyt vankilan oven eteen. Oli seisottu
jossakin ahtaassa kansliassa tarkastettavana ja tutkittavana. Paperit
oli otettu pois, vieläpä vyöltä puukkokin, jota ei koskaan ollut
tarvinnut toiselle antaa. Se oli uskollisesti heilunut kupeella
vuodesta toiseen ikäänkuin uhman merkkinä. Nyt oli sekin otettu pois.
* * * * *
Sinä iltana valvottiin Kotkaniemessä myöhään eikä nukuttu yölläkään.
Koko illan olivat puhelimet soineet Viipuriin. Oli touhuttu ja pakattu.
Ellen-rouvan tuli jo aikaisin seuraavana aamuna matkustaa Viipuriin.
Niin oli sovittu pankinjohtaja Lundsonin kanssa, jonka kodin turviin
tuomarin puoliso kutsuttiin.
Oli vielä pimeä, kun reki vierähti Kotkaniemen portailta talviseen
pimeään, sama reki, joka päivää, kahta aikaisemmin oli kuljettanut
käräjätalolle Luumäen tuomaria. Nyt istui samassa reessä hänen vaimonsa
oudoin aavistuksin. Edessä oli synkkä tie, mutta vielä synkempi oli
itse elämä.
Asemalla, junaan noustessa, näkyi laiturilla tuttuja kasvoja,
joilla kuvastui vakava osanoton ilme. Mutta junassa istui vieraita,
tuntemattomia ihmisiä, jotka välinpitämättöminä, melkein ynseästi,
katsoivat uutta matkustajaa. Juna vihelsi niinkuin ennenkin, lähti
nytkähdellen liikkeelle ja vauhtiin päästyään kiiti hyvää kyytiä
kohti tuntematonta. Vain muutamille asemille se pysähteli hetkeksi
viheltämään ja ajoi suoraan Viipuriin.
Yksinäisiä jalankulkijoita kiiruhti Viipurin katukäytävillä, ja aseman
edustalla kuului kimeä sanomalehtipojan ääni. Elämä tuntui sykkivän
Viipurissa samassa tahdissa kuin ennenkin. Aamun sanomalehdissä oli
kyllä uutinen Svinhufvudin vangitsemisesta, mutta se oli lyhyt ja
asiallinen. Koko maan sanomalehdistö kertoi tapahtuman vain lyhyin
uutisin, uskaltamatta sanallakaan sanoa mielipidettään sen johdosta.
Tuntui kuin noissa sanomalehtiuutisissa olisi kaikkein elävimmin
kuvastunut kansan ahdistus. Ne eivät voineet julkaista uutista edes
suurin, sanovin otsikoin, puhumattakaan vastalauseista. Julkisen
sanan piti vaieta silloinkin, kun oli kysymyksessä kansan pyhimpien
oikeuksien puoltaminen.
Mutta Suomen kansa oli oppinut lukemaan rivien välistä. Kädet
puristuivat nyrkkiin, kun tuli tieto eduskunnan monivuotisen puhemiehen
vangitsemisesta, ja viimeisetkin velvollisuussiteet Venäjään katkesivat.
* * * * *
Kun Lappeen tuomiokunnan tuomari aamulla rauhattoman päivän ja yön
jälkeen istui koppinsa vuoteen vieressä, kuului käytävällä askelten
kaiku. Vartija avasi oven ja kehoitti vankia seuraamaan mukana
kansliaan. Siellä oli tuomarin puoliso jo odottamassa. Outo väristys
kävi läpi molempien ruumiin. Eilen omassa kodissa ja tänään vieraassa
vankilassa. Katseet puhuivat ja sanat vaikenivat.
* * * * *
Sinä vuonna, jolloin Lappeen tuomiokunnan tuomari tuotiin vankina
Viipuriin, oli lääninvankilan päällikkönä Arvid Stråhlman. Hänen
apulaisenaan oli nuori Walter von Gerich, jonka mieltä laiton
vangitseminen vavahdutti niinkuin koko Suomen kansaakin. Hän koetti
parhaansa mukaan lievittää sitä loukkausta, joka oli kohdannut hänen
maanmiestänsä. Jo seuraavana päivänä siirrettiin vanki hänen toimestaan
yksinäisestä kopistaan tilavaan ja valoisaan sairaalahuoneeseen.
Hänen avullaan pääsi Ellen-rouva joka päivä, toisinaan kahdestikin,
tervehtimään miestään. Ja monet tuttavatkin saivat käydä tapaamassa
vangittua tuomaria, niiden joukossa pankinjohtaja Lundson ja vanha
hovioikeudenneuvos G.W. Homén. Vankilassa käyneiden joukossa olivat
myös tohtorit von Numers ja Granberg, jotka tutkivat hänen terveyttään
ja myöhemmin hankkivat hänelle runsaasti lääketarpeita.
* * * * *
Matkastaan Viipuriin ja sielläolostaan Svinhufvud kertoo:
— Käräjätalosta lähdettiin matkalle avonaisella autolla, ja minä
tarkenin siinä hyvin, kun minulla oli turkkini ja karvalakkini, mutta
poliiseja paleli koko lailla, sillä niillä oli liian vähän vaatetta.
Kun ajettiin Kotkaniemen tienristeyksen sivu, ei tiellä näkynyt
eikä kuulunut mitään. Matka meni koko hyvin muuten, mutta tiellä
Lappeenrannan ja Viipurin välillä joutui auto epäkuntoon, ja siinä
viivyttäessä poliisit palelivat ja voivottelivat pakkasta.
Vihdoin päästiin perille Viipuriin, ja siellä otettiin ystävällisesti
vastaan. Ensimmäisen yön minä makasin kopissa, en muista missä
kerroksessa, mutta seuraavana aamuna vietiin minut lääkärien
määräyksestä sairaalaan. Se oli iso huone, jossa oli neljä sänkyä,
mutta minä sain asua siellä yksin. Siellä olikin erinomaisen hyvä olla.
Ruoat tuotiin kaupungilta, eikä siellä ollut mitään hätää. Ja sinne sai
vähitellen tulla tervehtimäänkin. Vaimoni pääsi jo heti alusta.
Hyvä mies vankilassa oli luutnantti Walter von Gerich, josta oli paljon
apua. Ståhlman oli vähän arempi ja pysytteli enemmän syrjässä, mutta
Gerich järjesti kaikki hyvin. Hän kävi useamman kerran päivässä minua
tervehtimässä, ja me juttelimme asioista hyvin paljon.
* * * * *
Eräänä marraskuun harmaana päivänä avautui lääninvankilassa jälleen
sen huoneen ovi, jossa asui Lappeen tuomiokunnan tuomari. Sisään astui
vanha tuttu, silloinen ratsumestari Hannes Ignatius. Hänellä oli paljon
mielenkiintoista kerrottavaa. Ulkomailta juuri palanneena oli hänellä
Ruotsin lehtiä mukanaan. Niissä kerrottiin jostakin muustakin kuin
ryssien voitoista, joista kotimaan lehdet olivat olleet uutisia täynnä.
Ruotsissa ei sotasensuuri pakottanut sanomalehtiä selittämään tappioita
voitoiksi, vaan antoi esittää tosiasiat sellaisinaan. Ja ne olivat
ryssille vähemmän mieluisia. Marraskuun lopulla oli itärintamalla,
Kutnon ja Lipnon luona, käyty ankaria taisteluja. Hindenburg oli
antanut venäläisille vahvasti selkään ottaen vangiksi kokonaisia
rykmenttejä. Tieto saksalaisten voitoista oli vangille iloinen uutinen.
Maailmansota saattaisi ehkä murtaa Venäjän vallan ja antaa Suomelle
vapauden.