Vielä eilen liitelivät viimeiset koivunlehdet syystuulessa, pyörivät
pihalla aikansa ja lähtivät vihurin mukana kulkemaan Kivijärvelle,
jonka selällä vyöryivät laineet vaahtopäisinä, synkkinä ja
syksynharmaina. Toiset oli jo sade kaivanut hiekkaan kiinni, mutta
toiset lentelivät vielä vapaina, kunnes tarttuivat kosteaan maahan ja
jäivät liikkumattomina makaamaan siihen pitkäksi talveksi.
Kartanon vieressä seisova mäntymetsä huojui suuressa tuulessa ja
katseli järven vaahtopäitä, jotka kiitivät kilpaa vihureiden kanssa
ikäänkuin tahtoen nostaa järven käynnin viimeiseen hurjaan voimaansa.
Metsä yritti suojella laineitten selkää vihureilta, mutta yltyikin
itse huojumaan, jopa sellaisella voimalla, että rungot natisivat ja
vonkuivat kuin myrskysäällä. Mutta yöllä oli maa peittynyt valkoiseen
lumeen. Tuuli oli laannut, ja Kivijärvi odotti peilityynenä ohutta
jäistä peitettä.
Samana aamuna kuin talven ensi lumi oli tullut maahan — oli jo
marraskuun 24:s päivä —, seisoi Kotkaniemen portailla, kotinsa ovella,
Lappeen tuomiokunnan tuomari. Tuntui niin omituiselta seisoa siinä
keskellä tyyntä talvista maisemaa. Pimeän ja myrskyisen syksyn jälkeen
oli talvi tullut niin yhtäkkiä, niin vitivalkoisena, että lumi aivan
häikäisi silmiä.
Mutta tyven ja rauha olivat vain tyyntä ennen suurta myrskyä. Sen
aavisti kotinsa portailla seisova tuomari lähtiessään täyttämään
velvollisuuttaan. Hän sanoi vakavana jäähyväiset vaimolleen, nosti
rekeensä matkatavarat ja lähti ajamaan käräjille.
* * * * *
Käräjätalolla, Luumäen aseman lähellä, oli piha täynnä väkeä. Jo
aamulla aikaisin, ennen päivän koittamista, oli miehiä alkanut saapua.
Monet tulivat aina pitäjän syrjäkulmilta saakka. Ei käräjöimään eikä
todistamaan, vaan muuten vain kuulemaan ja näkemään, mitä tapahtuman
piti. Tieto oman tuomarin erottamisesta oli voimakkaasti tärisyttänyt
Luumäen miesten mieliä. Ja kun huhu oli kertonut kylillä, että tuomari
erottamisesta huolimatta tulisi itse istumaan käräjät, ei kukaan
tahtonut jäädä kotiin, vaan kiiruhti seuraamaan niiden kulkua.
Tuomarin saapuessa käräjätalolle oli väki jo menossa sisään. Miehet
pyyhkivät lumisia saappaitaan porstuan eteen asetettuihin vereksiin
havuihin. Mutta tuomarin noustessa reestä siirtyivät miehet syrjään,
antoivat tietä ja tulivat itse hiljalleen perässä.
Pian oli pienen talonpoikaistalon sali täpötäynnä väkeä. Lautamiehet
istuivat juhlallisina paikoilleen penkkiriveille ja tuomari asettui
tuolilleen pöydän taakse. Hänen apulaisensa, hovioikeudenauskultantit
Elias von Hertzen ja Yngve Svinhufvud, ryhtyivät jännittynein mielin
seuraamaan käräjäin istumista ja tapahtumain kehittymistä. Mutta
Elias Kiuru, käräjätalon isäntä, meni ulos pihalle pitämään silmällä
vangitsijoita, joiden aavistettiin saapuvan.
Ensimmäisenä päivänä oli käräjillä myös saapuvilla varatuomari Bertil
Brunou, viipurilainen asianajaja ja Svinhufvudin entinen apulainen,
mutta hän matkusti jo toisena päivänä takaisin Viipuriin odottamaan
oman asiansa esilletulemista.
Lain määräysten mukaan aloitettiin käräjät nytkin lyhyellä
jumalanpalveluksella. Luumäen pastori O.V. Päiviö nousi seisomaan
ja saarnaamaan. Hän muistutti mieliin velvollisuutta toimia aina
omantunnon mukaan, silloinkin, kun velvollisuuden täyttäminen saattaisi
tuntua raskaalta. Lopuksi hän luki rukouksen pyytäen Jumalaa siunaamaan
ja oikein säätämään ne tuomiot, jotka alkavilla käräjillä tulisivat
langetettaviksi. Rukouksen loputtua laulettiin virsi, johon käräjäväki
hartaasti yhtyi. Sen päätyttyä julisti tuomari käräjät alkaneiksi.
Mutta sitä ennen hän kysyi lautamiehiltä, tahtoivatko he istua käräjiä
hänen kanssaan siitä huolimatta, että hänet oli erotettu, vastasivat
myöntävästi.
* * * * *
Seisottiin pihamaalla ja pidettiin käräjätaukoa. Miehet tarinoivat
piiput hampaissa. Keskusteltiin ja odotettiin. Asemalta kuului
Viipurin junan vihellys. Laiturille pysähdyttyhän puuskutteli se siinä
rauhattomana hetken ja jatkoi jälleen matkaansa. Kohta näkyi tiellä
sanantuoja. Ryssät eivät vieläkään olleet tulleet. Jo toista päivää
oli käräjiä pidetty, käyty joka junalla tiedustamassa, odotettu ja
aavistettu, mutta mitään ei ollut tapahtunut. Arveltiin ryssien jo ehkä
jättävän asian sikseen.
Vähitellen siirryttiin sisään ja ryhdyttiin jatkamaan käräjien
istumista. Alkoi jo hämärtää.
Mutta yhtäkkiä, neljännentoista asian ollessa esillä, juoksi sisään
Elias Kiuru ja ilmoitti:
— Nyt ne tulivat!
Kymmenet katseet suuntautuivat maantielle. Väkijoukon päitten takaa
näkyi auto poliiseineen. Hetken päästä seisoivat vangitsijat jo ovella.
— Viipurin läänin kuvernöörin määräyksestä keskeytämme käräjät
ja pidätämme teidät, ilmoitti Viipurin poliisimestarin apulainen
Grigorjeff röyhkeästi ja lakkia päästään nostamatta.
— Näyttäkää paperinne!
— Tässä ne ovat, mutta nouskaa seisomaan, kun puhuttelette meitä!
— Minä olen istuva tuomari enkä teidän edessänne: nouse seisomaan,
silloin kun istun oikeutta.
Nyt yrittivät poliisikonstaapelit käydä jo käsin kiinni Svinhufvudiin,
mutta hänen torjuva katseensa; sai heidät peräytymään. Silloin
Grigorjeff ilmoitti:
— Saatte tunnin aikaa järjestääksenne paperinne, jotka teidän tulee
jättää tänne!
Käräjätuvassa oli koko keskustelun ajan vallinnut painostava
hiljaisuus. Luettuaan vangitsemismääräyksensä tuomari nousi,
ulkonaisesti täysin tyynenä, ja lähti laittamaan matkatavaroitaan
kuntoon. Kun kaikki oli valmista, sulkivat poliisit käräjähuoneen ovet
ja sinetöivät ne.
* * * * *
Käräjien istumisesta ja vangitsemisestaan Svinhufvud kertoo:
— Taisi olla tiistaipäivä, kun aloin istua Luumäen syyskäräjiä.
Odotettiin, että tietysti viranomaiset lähettävät jonkun ottamaan minut
kiinni tai ainakin estämään käräjien pidon. Ensimmäisenä päivänä ei
kuulunut yhtään mitään. Seuraava päivä kului samoin puoleenpäivään
asti. Aamulla kävivät apulaiseni kurkistamassa jokaista junaa, joka
tuli Viipurista, varsinkin päiväjunaa, joka tuli kolmen tai neljän
aikaan, mutta tuli sana, etteivät poliisit vieläkään tulleet. Silloin
aloitettiin kaikessa rauhassa iltaistunto ja ajateltiin, ettei tänään
ole mitään hätää. Mutta yht'äkkiä tulivat poliisit biilillä. Niitä oli
kaksi poliisiupseeria, Grigorjeff oli toisen nimi ja toisen v. Gross,
ja niillä oli kolme pitkää poliisia matkassa. Ne tulivat keskellä
istuntoa — oli juuri todistajain kuulustelu jossakin jutussa —, ja
siihen loppui käräjien pito minun puoleltani. Todistajat jäivät suu
auki seisomaan ja ihmettelemään, että mitä tässä nyt tapahtuu. Minä
arvasin poliisien asian ja kysyin, keitä tulijat ovat. Ne vastasivat,
että minut piti vangita ja viedä Viipurin lääninvankilaan. Pyysin
kuitenkin näyttämään papereita. Ne olivat Seynin ja Viipurin läänin
kuvernöörin laittamia. Vastasin silloin:
»En voi ruveta herrojen kanssa tappelemaan! Viekää mihin viette, mutta
laitonta se on!»
Ne antoivat minulle yhden tunnin aikaa ja sanoivat, että tuomiokunnan
paperit pitää jättää entiselleen, mutta omat tavarat saa järjestää
matkakuntoon.
* * * * *
Tunti on jo kulunut. Käräjäväki on tungeksinut pihamaalle ja maantielle
auton vierelle. Ympäröivistä kylistä ovat naiset ja lapsetkin tulleet
katsomaan.
Yngve Svinhufvud oli juuri sinä hetkenä poissa käräjätalolta,
kun poliisit saapuivat. Hän oli kiiruhtanut asemalle vuorostaan
tiedustelemaan, joko vangitsijat nyt saapuvat. Hänen palatessaan oli jo
isä vangittu, auto maantiellä ja piha pelästynyttä väkeä täynnä.
Jo saapuu Svinhufvud mustaan talviturkkiin pukeutuneena ja matkalaukku
käsissä. Pihalla odottaa väkijoukko, jonka rivit ovat taajentumistaan
taajentuneet, ja väistää hänelle tietä. Miesten kädet puristuvat
nyrkkiin, ja päät paljastuvat. Sanattomin katsein he seuraavat hänen
askeliaan luoden kantapäillä seuraaviin poliiseihin katseen, joka saa
näiden kasvot kalpenemaan.
Juuri kun Svinhufvud astuu poliisin saattamana portailta pihan poikki
autoa kohden, tulee häntä vastaan varatuomari Martti Eklund, hänen
entinen apulaisensa, joka on saapunut hetki sitten junassa Kouvolasta
käsin ajamaan asioitaan Luumäen käräjille. Nähdessään hänet sanoo
Svinhufvud:
— No, Martti, taisitpa nyt tulla liian myöhään!
Svinhufvudin astuessa autoon katkaisee Martti Eklund hiljaisuuden.
Hän nousee väkijoukon keskelle, koroittaa äänensä ja ryhtyy pitämään
puhetta. Mutta tuskin on hän ehtinyt sanoa ensimmäiset sanansa, kun
poliisi keskeyttää hänet.
— Enkö minä saa edes _puhua_!
— Ette!
Mutta vielä ei ole suuttumuksen myrsky vaimennettu. Aidan vierellä
nousee puhumaan toinen mies, yksi Luumäen isännistä, mutta kaatuu
maantieviereen poliisin nyrkin iskusta. Samassa vierähtää auto
liikkeelle hämärtävään kylään, mutta lumivalkeata tietä pitkin.
Eläköönhuuto, Suomen oikeudelle ja sen puolustajalle kohotettu, nousee
talviseen hämärään. Se on loukatun kansan vastalause väkivaltaa vastaan.
Käräjätalon pihalla on jälleen hiljaista. Valot syttyvät kylän mataliin
taloihin ja näkyvät surullisina pimeässä yössä.
* * * * *
Siellä, missä Kotkaniemeen erkaneva kartanotie yhtyy Viipurin
maantiehen, seisoo talvisessa kylmässä tuomarin vaimo, Ellen-rouva,
odottaen joka minuutti aseman suunnalta saapuvaa autoa. Puhelimitse
oli Kotkaniemeen hetki sitten ilmoitettu tuomarin vangitsemisesta, ja
heti oli juostu tien mutkaan katsomaan ja hyvästiä sanomaan. Vieressä
seisovat männyt heittivät synkän varjon maantielle. Edessä häämötti
hiljainen Toikkalan kylä harmaine rakennuksineen.
Jo kuului auton surinaa pimeästä metsästä. Lyhdyt valaisivat tien
mutkaa. Mutta tuskin oli auto ilmestynyt kohdalle, kun se jo oli
kadonnut samaan hämärään, josta oli tullutkin. Vain sen ääriviivat
olivat erottuneet öistä kylää vastaan.
Ei ollut autossa istunut tuomarikaan nähnyt tien mutkassa värisevää
vaimoaan, ei edes aavistanut, että sanoma vangitsemisesta oli jo tullut
tämän korviin.
* * * * *
Jo näkyvät Lappeenrannasta hämärät tulet. Pimeällä maantiellä erottuvat
poliisien kasvot valoja vastaan. Heidän vierellään istuva Lappeen
tuomiokunnan tuomari, jonka he väkivalloin ovat raastaneet virastaan
ja kodistaan, ei ole vaihtanut sanaakaan heidän kanssaan. Koko matkan
on vallinnut syvä hiljaisuus, jonka on katkaissut vain tien käänteissä
kuuluva auton törähdys. Entistä synkempään pimeään katoaa jälleen
maantie. Mutta ennenkuin Viipurin tulet alkavat näkyä, pysähtyy
auto yht'äkkiä pimeässä metsässä. Siihen tullutta vikaa ryhdytään
kiireellä korjaamaan, mutta sillä aikaa kuin autoa korjataan, palelevat
poliisiupseerit miehineen ohuissa pukimissaan, hyppivät lumisella
tiellä, paukuttavat käsiään ja palelevat sittenkin.
Hetken kuluttua auto jatkoi matkaansa. Taivaalla näkyivät heikkoina
Viipurin valojen kajastukset. Maantiellä kiiruhti vastaan yksinäinen
reki, väisti tiensyrjään ja jäi ihmetellen katsomaan mustaa autoa.
Kohta piirtyivät eteen Viipurin linnan jäyhät muurit. Ne seisoivat
synkkinä vartiopaikallaan, ja niiden piirteissä kuvastui vuosisatojen
kärsimys. Ne olivat nähneet miespolven toisensa jälkeen elävän ja
taistelevan Suomen puolesta, ja ne olivat itse suojelleet Karjalaa ja
koko Suomea.
Tuntui kuin Viipurin linnan muurit seisoisivat tänä iltana ylpeinä
vartiopaikallaan, sillä ne ovat jälleen nähneet uuden sukupolven
puolustavan Suomen kunniaa. Ja vaikka linnan tornit kohoavat synkkinä
öiselle taivaalle, satojen valojen ympäriltä sammuttua, piirtyvät
niiden varjot kuitenkin, himmeinäkin, yhtä taipumattomina ja jäykkinä
kuin vuosisadat sitten Suomenlahden väräjävään pintaan. Valot ovat
sammuneet ympäriltä, mutta eivät kansan sydämistä. Siellä värähtelee
vielä toivo isänmaan vapaudesta.
* * * * *
Samaan aikaan kuin auto vieri Salpausselän maantietä Viipuria kohden,
oltiin kaupungissa kiireisessä toiminnassa. Pankinjohtaja Lundsonille
oli puhelimitse ilmoitettu Svinhufvudin vangitsemisesta, ja hän
oli heti tiedon saatuaan järjestänyt vahdit kaupungin tärkeimpiin
paikkoihin, jotta voitaisiin saada selville, minne vanki viedään.
Ensimmäiset vahdit olivat valleilla venäläisten kasarmien kohdalla,
jonne arveltiin vangitsijain yrittävän piilottaa Svinhufvudin. Toiset
vahdit olivat linnan sillalla ja kolmannet asemalla, koska pidettiin
mahdollisena, että vangitsijat toisivatkin Svinhufvudin junaan joltakin
väliasemalta ja johtaisivat siten etsijät harhaan.
Vartijoina olivat monet Lundsonin hyvät ystävät, kuten varatuomarit
Severin Avellan ja Edvard Hällfors sekä toimittaja Mikko Puhakka.
Lundson itse hoiti vartijain järjestelyä ja puhelinta. Kaikista näistä
järjestelyistä huolimatta ei Svinhufvudin tuloa kaupunkiin huomattu,
sillä vangitsijat olivat valinneet näkymättömän tien. Kaikkein vähimmin
aavisti Svinhufvud itse, että hänen ystävänsä Viipurissa vartioivat
häntä.
* * * * *
Svinhufvudin ryhtyessä istumaan Luumäen käräjiä yritettiin Viipurin
lääninhallituksesta soittaa pitäjän nimismiehelle ja tiedustella asiain
kulkua. Siitä huolimatta, että yritystä uusittiin viiteen eri kertaan,
ei yhteyttä Luumäelle saatu. Puhelimen ilmoitettiin olevan epäkunnossa.
Seuraavana aamuna soitti kuitenkin Luumäen nimismiehen rouva
lääninhallitukseen ja ilmoitti miehensä sairastuneen. Tämä oli tietysti
tekosyy, sillä nimismies ei tahtonut ryhtyä vangitsemaan Svinhufvudia,
vaan tekeytyi hänen neuvostaan mieluummin sairaaksi. Kun rouvalta
tiedusteltiin, kuka istui Luumäen käräjiä, sanoi hän, ettei hän sitä
tiennyt. Silloin päättivät viranomaiset tiedustella asiaa erään
yksityishenkilön välityksellä. Tämä pääsikin puhelinyhteyteen Luumäen
kanssa ja sai tietää, että:
— Kyllä se on se vanha ukko itse, joka istuu käräjiä!
»Saatuani nämä tiedot» -— niin kertoo vääristellen Viipurin
läänin kuvernööri Anatol Aleksandroffin laatimassa salaisessa
venäjänkielisessä kirjelmässä kenraalikuvernöörille — »minä heti
määräsin Viipurin kaupungin apulaispoliisimestarin kapteeni
Grigorjeffin matkustamaan Luumäelle, jonne tämä komissaari von
Grossin ja kolmen konstaapelin seurassa saapui kello neljän jälkeen
iltapäivällä. Käräjiä pidettiin parhaillaan, ja puheenjohtajana istui
Svinhufvud tuomarinpöydän takana. Poliisin astuessa oikeussaliin
vaikeni hän ja kalpeni huomattavasti. Yleisö sitävastoin ei ollut
poliisin tulosta sanottavasti milläänkään. Julistettuaan kovalla
äänellä istunnon päättyneeksi kapteeni Grigorjeff astui Svinhufvudin
luo ja julkiluki määräyksen hänen vangitsemisestaan. Svinhufvud halusi
antautua kapteenin kanssa joihinkin keskusteluihin, mutta tämän
ilmoitettua, ettei hän voi ottaa kuullakseen mitään selittelyjä,
Svinhufvud yritti ruveta pitämään puhetta läsnäoleville, minkä kapteeni
Grigorjeff kuitenkin keskeytti heti alkuunsa. Nähdessään, ettei hänen
onnistuisi puhua yleisölle, Svinhufvud kääntyi jälleen Grigorjeffin
puoleen ja pyysi lupaa saada muuttaa pukua, mikä hänelle myös
sallittiin. On merkille pantava, että Svinhufvudilla, joka asuu 3—4
km:n [todellisuudessa 6 km:n] päässä oikeuspaikalta olevalla tilallaan,
oli viereisessä huoneessa pito- ja liinavaatteita y.m. sisältävä
matkalaukku, jonka hän otti mukaansa autoon. Ajateltavissa on, että
Svinhufvud oli varustautunut kaikkien tapausten varalta. Mitään
vihamielisyyttä ei kokoontuneen yleisön taholta havaittu; vasta sitten
kun auto ja siinä ollut pidätetty lähti liikkeelle, kuultiin muutamia
'eläköön'-huutoja.»
* * * * *
Jossakin hyvin kaukana leimahtelevat taivaalla kirkkaat salamat,
ja valtaisa tykkien jyrinä kantaa penikulmien päähän. Ne ovat
koston salamoita, mutta ne eivät näy Suomen taivaalle. Ne ovat
vapauteen pyrkivän poljetun oikeuden jyskettä, mutta ne eivät kuulu
Viipurinlinnan porteille. Eivät ainakaan vielä tänä yönä.