Sotasyksy tuli itätuulen mukana. Kivijärven päällä ajelehtivat
viikkokausin harmaat pilvet ja satoivat tihuttivat alinomaa. Päivät
pakenivat ja yöt pitenivät.
Soivarin Manu ajoi postimiehenä polkupyörällään ja sadetakkinsa
turvissa asemalle melkein joka päivä ja tuli Kotkaniemeen
säännöllisesti samaan aikaan. Sanomalehtiä ja kirjeitä tuli aina,
mutta Manusta ne näyttivät niin samanlaisilta ja yksitoikkoisilta
kuin itse sateet ja syksy. Ihmetteli hän kuitenkin, että juna toi
joskus useampiakin kirjeitä Kotkaniemeen ilman postimerkkiä. Olisihan
sentään kuulunut tavallisiin kirjeisiin pieni merkki maksuksi Manunkin
vaivoista, kun sai kaikki syyssateetkin pujotella pyörällään maantien
lätäköiden lomitse toisten postien kanssa. Nyt ne sensijaan kulkea
keljuttelivat ilmaiseksi junissakin.
Kun Svinhufvud kerran — oli jo lokakuun 7:s päivä — palasi matkalta
kotiinsa, oli hänen työpöydällään yksi noita postimerkittömiä kirjeitä,
joita Manu aina katseli niin vierovin silmin. Sen sisällyksen luettuaan
hän ajatteli heti:
— Nyt se katkesi!
Kirjeessä pyysi prokuraattori K. Kasanskij lyhennysotetta eräästä
kihlakunnanoikeuden pöytäkirjasta, venäläinen mies, joka vastoin
lakejamme oli asetettu niitten korkeimmaksi valvojaksi meillä.
Svinhufvudin kohtalokasta kielteistä päätöstä olla lähettämättä
mainittua lyhennysotetta seurasi pitkä odotusten kuukausi, jonka
kuluessa mitä erilaisimmat mahdollisuudet tulevasta ryssäntuomiosta
risteilivät päässä. Virastaerottaminen tuntui miltei varmalta, mutta
raahaaminen Venäjän vankiloihinkaan ei tuntunut sekään mahdottomalta.
Kotkaniemi oli siis uhattu ja isännän virka vaarassa.
Kerran ennenkin olivat ryssät riistäneet viran Svinhufvudilta. Se
tapahtui siihen aikaan, kun Suomea hallitsi venäläinen satraappi
Bobrikoff. Taistelussaan hänen sortomääräyksiänsä vastaan kaatui
Turun hovioikeuskin, jossa Svinhufvud silloin oli asessorina. Mutta
Bobrikoff sai surmansa ja oikeus pääsi voitolle. Tuosta ensimmäisestä
viranmenetyksestä oli nyt kulunut jo enemmän kuin vuosikymmen, ja sen
aikana oli taivaalle kasaantunut taasen mustia pilviä. Silloin oli
ollut Bobrikoff, mutta nyt oli Seyn. Vain nimissä oli ero, vaikka
Bobrikoff olikin pontevampi ja vaarallisempi kuin Seyn.
Viekööt viran, hävittäkööt kodin, raahatkoot vaikka vankiloihinkin,
mutta nöyrästi alistuen ei Suomi sentään koskaan luovu oikeuksistaan,
sillä olihan nyt kysymys koko kansan elämästä. Kun Venäjä saisi
riistetyksi meiltä isiemme lait, tulisi se uudelleen ja veisi meiltä
äidinkielemmekin. Tuomarien velvollisuus oli osoittaa kansalle
uhkaava vaara ja näyttää sille esimerkillään, miten Suomen oikeuksia
oli puolustettava. Sykähti kuitenkin oudosti sydämessä ajatellessa,
etteivät vaimo ja omaiset aavistaneet mitään. He istuivat siinä pöydän
ääressä lampun valossa yhtä rauhallisina ja iloisina kuin ennenkin.
Kuukausi kului kiireisessä työn touhussa. Varsinkin Lemin
kirkkoherranvirkatalon katselmus vei aikaa paljon. Muistui mieleen,
kuinka elokuussa katselmusta toimitettaessa oli seisottu pappilan
pihalla ja odotettu auringonpimennystä. Keskellä kirkkainta päivää
pimenivät pellot ja niityt, ja Kivijärvikin peittyi hämärään. Tuntui
kuin tuo auringonpimennys olisi ennustanut elämänkin auringon
pimenemistä.
* * * * *
Kasanskijn lähettämästä kirjeestä ja vastauksestaan siihen Svinhufvud
kertoo:
— Syksyllä lokakuun alkupuolella tuli Kasanskijlta, silloiselta
prokuraattorilta, kirjelmä, jossa hän pyysi minulta kopiota eräässä
rikosjutussa tehdystä päätöksestä. Jutun oli ratkaissut apulaiseni
Fieandt Kouvolassa, ja päätös oli oikea, mutta rangaistusten
yhdistämisestä tuli kysymys. Asianomainen oli tehnyt useampia
kolttosia, mutta oli kannellut, ettei yhdistetty rangaistus ollut
oikea. Jos prokuraattorina olisi ollut suomalainen mies, olisi kaikki
mennyt hyvin. Mutta nyt oli paperin alla itse Kasanskijn nimi. Minä
huomasin heti, että riita tässä tulee. Tiesin myöskin, että viralliset
kiireet ovat verraten hitaita. Kuukauden sisään kun vastaan, niin se
riittää, sillä sitä ennen ne eivät uudista pyyntöä. Mutta jos eivät
kuukauden päiviin saa vastausta, silloin ne tavallisesti kysyvät,
mistä syystä vastaus viipyy. Ajattelin, että odotan sen kuukauden
jokseenkin tarkkaan. Minulla oli näet sillä välin valmistettavana eräät
käräjäpaperit ja vähän muitakin vanhoja asioita. Lemin kirkkoherran
virkatalon katselmus, joka oli pidetty jo elokuussa, piti niinikään
saada pois käsistä. Tein ahkerasti työtä ja sain kuukauden sisään
paperini jokseenkin kuntoon. Vasta senjälkeen lähetin Kasanskijlle
vastauksen, jossa ilmoitin, että hän ei ole oikea prokuraattori ja että
niin ollen en voi hänelle lähettää mitään papereita. Kirje meni, ja
kesti yli kaksi viikkoa, ennenkuin rupesi mitään kuulumaan. Ehdin jo
kirjoittaa Bonsdorffille ja kysyä asiain kulkua.
* * * * *
Kotkaniemen sivurakennuksen ullakolta risaisesta paperikasasta löydän
14 vuotta myöhemmin pakan kirjeitä, joiden päälle on tarttunut
paksulta tomua ja joiden välissä ratisee sahajauhoja. Tuon kirjepakan
huoneeseeni ja ryhdyn selailemaan sen sisällystä. Isosta virkakuoresta
löydän Kasanskijn 6.10.1914 lähettämän kirjeen. Luen sen riveiltä
seuraavat hänen allekirjoittamansa sanat:
»Esiintulleesta syystä pyydän Herra Tuomaria ensi tilassa tänne
lähettämään sellaisen virallisesti oikeaksi vahvistetun lyhennysotteen
Valkealan pitäjän käräjäkunnan kihlakunnanoikeuden istunnossa 11
päivänä tammikuuta 1913 pidetystä pöytäkirjasta, talollisenpoikaa
Aleksej Julianoff Osipoffia koskevassa jutussa, että siitä ilmenee
kihlakunnanoikeuden jutussa silloin antama päätös.»
Tähän prokuraattori Kasanskijn virkakirjeeseen Svinhufvud lähetti
kolmea viikkoa myöhemmin, 31.10.1914, prokuraattorinvirastoon seuraavan
vastauksen:
»Virkakirjeessä tämän kuun 6 päivältä on Prokuraattorinviran haltija K.
Kasanskij pyytänyt minua lähettämään hänelle lyhennysotteen Valkealan
pitäjän käräjäkunnan 11 päivänä tammikuuta 1913 pitämästä pöytäkirjasta
eräässä asiassa.
Koska kuitenkin Prokuraattorin viran haltijaa K. Kasanskija Venäjän
keisarikunnan kansalaisena ei ole voitu vastoin säännöksiä 21 päivänä
elokuuta 1772 annetussa hallitusmuodossa ja sen 4 ja 10 §§:ssä sekä
21 päivänä helmikuuta ja 3 päivänä huhtikuuta 1789 annetun Yhdistys-
ja vakuuskirjan 1 kohdassa lain mukaisesti nimittää Suomen Senaatin
Prokuraattoriksi, vaan hänen nimityksensä ilmeisesti on tapahtunut lain
voimaa kaipaavan venäläisen n.s. yhdenvertaisuuslain nojalla, ei häntä
voida pitää laillisena Prokuraattorina Suomessa. Siitä syystä en katso
olevani oikeutettu lähettämään pyydettyä lyhennysotetta, josta täten
saan prokuraattorinvirastolle ilmoittaa.»