Kivijärvi olisi tahtonut viedä vetensä suoraan Suomenlahteen, mutta
Salpausselkä oli kiertänyt selkänsä joka puolelta sen eteen. Silloin
oli Kivijärvi lähtenyt viemään vesiään länteen, mutta Salpausselkä oli
kiiruhtanut edellä ja laittanut salpansa sielläkin eteen. Oli juostu
kuin kilpaa Kivijärven vesien yhä ohetessa ja viimein väsyessä kapeiksi
jokijärviksi.
Olisivathan Kivijärven vedet Jänköjärviä myöten yli pienen kannaksen
päässeet Saimaan ja Vuoksen kautta Laatokkaankin, mutta Kivijärvi ei
uskaltanut lähteä siihen suuntaan, sillä siellä oli edessä Imatra,
johon sen laineet olisivat pirstautuneet tuhansiksi pisaroiksi.
Kivijärvi ja Saimaa olivat samaa järveä, ennenkuin kapea kannas kohosi
veden alta niiden väliin, mutta Kivijärven vesi on vielä kirkkaampaa
kuin Saimaan. Kun aurinko kuumentaa järven pintaa ja tyynnyttää sen
jonakin kesäisenä päivänä peilikirkkaaksi, silloin kuultaa hiekkapohja
sen alta metrien syvältä. Aurinkoisena keskipäivänä näyttävät sen
kiviset rannatkin niin puhtailta, että tuntuu, kuin tuuli ja laineet
olisivat olleet kilpaa niitä valkaisemassa.
Lemin puolella on heinikkoisia järvenrantoja, lepikolta ja lainehtivia
viljapeltoja. Sen vesillä soutavat sunnuntaisin kirkkovenheet lahden
poukamaan, jonka pinnalla kirkonristi kimaltelee ja jonka rannoille
kuuluu aamukellojen soittoa. Mutta Luumäen kirkolle ei päästä venhein,
sillä Salpausselkä sulkee tien. Se kulkee aivan Kivijärven rantaan
kiinnipainautuneena ja jättää kirkon kauaksi toiselle rinteelleen.
Salpausselän harjalla kasvaa solakkaa mäntymetsää, mutta kuivien
kanervikkojen ja harmaiden poronjäkälien keskeltä. Suotkin näyttävät
kaatuneine puunrunkoineen yhtä karuilta kuin Lapissa. Tasaiselta
Helsingin ja Viipurin maantieltä, joka kulkee harjun selkää, näkee
metsässä jättiläiskiviä tuon tuostakin. Kivijärven saaret ja rannat
niinkuin pohjakin ovat kiviä täynnään.
Samoinkuin Lapin Inarissa on Kivijärvessäkin 99 saarta. Ne ovat niin
karuja, ettei kukaan ole uskaltanut mennä niihin asumaan, ei ainakaan
eteläisten vesien saariin, joita Salpausselkä on muovaillut mielensä
mukaan. Sorsatkaan eivät ole ryhtyneet Kivijärven etelärantoihin
pesimään. Mutta Lemin puolen vesissä ne uivat ja pesivät mielellään.
Salpausselän-puolisissa saarissa pesivät vain yksinäiset kalalokit,
jotka päivisin istuvat rantakivillä ja katselevat ahvenheinien
huojuntaa.
Yttsaaren ja Parkkisaaren välistä pistää Kivijärveen leveä ja lyhyt
niemi, jonka pää ohenee kapeaksi rantakivijonoksi. Niemen molemmin
puolin kiertävät kaarevat lahdenpoukamat, jotka sen kärjen taa
päästyään muuttuvat kauniiksi hiekkarannoiksi. Mutta rantakivijonon
päässä on pieni entinen venhesaari, jonka rannoilta hiekkarannat
näkyvät yht'aikaa. Tämän niemen, jonka lahdenpoukamat kaartavat
kuin linnun siivet ja jonka rantakivijonon kärjessä on Koppolniemen
pienoissaari, ovat sukupolvet ennen meitä nimenneet Kotkaniemeksi.
Mäennyppylän takaa tulee eteen punainen portti, jonka luota paistavat
jo vastaan kartanon valkeat seinät. Portin ja maantien välissä kasvavat
isot männyt harvassa, mutta metsänä silti, ja niiden välissä kiertävät
leveät metsäpolut, jotka ovat tallautuneet koviksi ja juurikkaisiksi.
Portilta tulevat jo koivut ja kuuset vastaan näyttämään tietä pitkin
pihamaata Kotkaniemen pääovelle. Koivuja kasvaa myös kartanon
puutarharinteellä, jonka maat viettävät Kivijärveen. Rantapolun päässä
on pieni, leppien ja pihlajoiden rannasta erottama sauna, jonka siniset
savut kiertelevät Kivijärvelle joka lauantai-ilta ja kaartavat joskus
tuulen mukana kartanollekin. Silloin lehahtaa tuttu saunantuoksu
sieraimiin ja tuo mieleen vastat ja löylyt.
Ulkorakennukset ovat pihan metsänpuolisella sivulla aivankuin piiloon
pyrkimässä. Siellä ovat tallit, navetat ja halkovajat ja niiden takana
kanala, mutta etu vierellä on parihuoneinen pieni renkitupa. Samassa
rivissä seisoo kartanon kanssa pihan sivussa punainen metsähuvila kuin
valkean kartanon pieni tytär.
Kartanopihalta aukeaa Kivijärvelle ihana näköala. Edessä näkyy
Parkkisaari niemineen ja pienine tytärsaarineen, mutta kauempana on
Petäjäsaari ja sen takana Rapasalo. Koppolniemen kärjen kohdalla
on Yttsaari ja sen takana kaunis Sarviniemi, joka on kuin saari
kapeine, rantaan yhdistyvine venhekannaksineen. Sen päässä on ohut
hietikkoniemi, jonka suuntaa tuulet aina kääntelevät mielensä mukaan,
milloin sarveksi itään, milloin sarveksi länteen päin. Kotkaniemen
hiekkaiselta uimarannalta, saunan takaa, näkyy kapea Haapaniemi. Mutta
Sarviniemen ja Haapaniemen väliltä näkyy vain saaria loppumattomiin,
eikä Kivijärvi pääse leventelemään vesiään suuriksi seliksi. Edessä
oleva Kotkanselkäkin on avoimilla kohdillaan vain kilometrin, parin
levyinen, vaikka Kivijärvi itse on kaksikymmenkilometrinen kaikille
suunnille.
Kun Kivijärveltä nousevat synkät ukkospilvet ja aurinko luisuu
niiden mustaan reunaan, silloin valahtaa taivaalta ihmeen kaunis ja
sadunomainen valaistus yli Kotkaniemen. Koivujen pitkät oksat riippuvat
hopeanhohtoisina, ja Kivijärven pinta värähtelee sadetta odottaen.
Mutta kun pilvet ovat purkaneet vihansa, kimaltelevat sadepisarat
lehdissä ja odottelevat jälleen aurinkoa.
Kotkaniemen valkea kartano on kuin linna Salpausselällä, jonka
viereisiä rantoja Kivijärvi hyväilee ja jolle mäntymetsä huojuu
surujaan ja ilojaan. Se on kuin linna senkin takia, että sitä
ympäröivät kivet ja kalliot, joiden lomiin koivut ovat tunkeneet
juurensa syvälle Suomen multaan.
* * * * *
Olen nähnyt, kuinka kevät on tullut kauniiseen Kotkaniemeen ja tuonut
mukanaan valkeat yöt. Aamuisin ovat pihakoivut seisseet vihertävissä
silmikoissaan ja päivänpaisteessa levitelleet lehtiään. Pihalle on
aurinko yhtäkkiä nostanut matalan ruohon, ja kun sitä nyt katselen,
tuntuu kuin se olisi ollut siinä aina, jo ennenkuin lehdet tulivat
puihin. Päivät ovat pidenneet juhannukseksi ja alkaneet jälleen
kallistua syksyyn. Mutta sitä ennen on kesä keikkunut niityillä ja
metsissä ja saanut mansikat kypsymään.
* * * * *
Sinä kesänä, jolloin maailmansota syttyi, asui Kotkaniemen kartanossa
Lappeen tuomiokunnan tuomari _Pehr Evind Svinhufvud_. Tämän sodan
aattona taivas kuumotti öisinkin ilmivalkeana. Ja kun tähdet
ilmestyivät yläilmoihin, oli maailmansota jo aloittanut hirmuisen
leikkinsä ihmiskohtaloilla.
Kotkaniemen isäntä oli jo muutama vuosi sitten täyttänyt 50 vuotta.
Näin hän oli saavuttanut uuden merkkipylvään sillä ihmeellisellä
tiellä, jota me ihmiset sanomme elämäksi, mutta jonka suuntaa me emme
tiedä emmekä voi kartasta katsoa. Sen kahden puolen oli Suomessa
eletty taistelun aikoja. Vuodesta toiseen oli Svinhufvud istunut
puhemiehenä eduskunnassa, joka silloin johti puolustustamme Venäjää
vastaan. Mutta maailmansodan aattona oli hän tuomarinpöytänsä takana
tuomiokunnassaan, johon silloin kuuluivat Valkealan, Luumäen, Lappeen,
Lemin, Taipalsaaren, Savitaipaleen ja Suomenniemen pitäjät.
Svinhufvud oli valinnut asuinpaikakseen Luumäen pitäjän, josta hän osti
Kotkaniemen kartanon vuonna 1908. Sen oli rakennuttanut ja paikan sille
valinnut Lappeen tuomiokunnan edellinen tuomari, laamanni Alfred Thomé.
Tämä asui ensin 10 vuotta Lauritsalassa, mutta kun olo siellä kävi
levottomaksi kasvavan liikenteen takia, päätti hän muuttaa johonkin
sopivaan ja kauniiseen paikkaan tuomiokunnassaan. Pitkän etsiskelyn
jälkeen hän päätyi Luumäen Kotkaniemeen, johon pari vuotta ennen tämän
vuosisadan alkua rakennutti itselleen kartanon.
Kotkaniemen maita viljeli maailmansodan ensi vuonna isäntärenki Reetu
Virtanen. Hän nousi varhain aamuisin ja kiiruhti pellolle palaten vasta
iltamyöhällä. Hänen haltuunsa sai rauhassa uskoa viljelykset, sillä hän
hoiti niitä niin tunnollisesti, kuin ne olisivat olleet hänen omiaan.
Talouspuolella askaroi uskollinen Alma Kottelin, joka oli tullut taloon
jo vuotta ennen Kotkaniemen ostamista. Hänestä oli vuosien mittaan
tullut kuin perheen oma jäsen.
* * * * *
Juhannusaattona ennen maailmansotaa, auringon uppoutuessa Kivijärven
kalvoon ja kokkotulien syttyessä sen rannoille, luisui Kotkaniemen
hiekkarannalta juhannusvenhe järvenselälle saariin ja saarten taa.
Ellen Svinhufvud, Kotkaniemen kartanon rouva, näki ympärillään tyynen
Kivijärven, jonka pintaan ei kuvastunut ainuttakaan pilvenhattaraa,
hän näki venheessä oman perheensä kesän ja koivujen keskellä ja kuuli
juhannuskokoilta iloista laulua. Vain Kotkaniemen isäntä oli poissa.
Hän oli kaukana Saksanmaalla, Nauheimissa, kylpemässä ja hoitamassa
terveyttään sen taudiniskun jälkeen, joka jo keväällä oli häntä
kohdannut. Vasta juhannuksen jälkeen odotettiin häntä kotiin saapuvaksi.