Ps. 44: 10.
Vanha vuosi toiveineen ja koetuksineen on kulunut umpeen: uusi
on alkanut. -- -- Taisteluun oikeuden ja totuuden puolesta on
köyhä Suomikin jälleen koonnut sotavoimansa, edistääksensä sekin
ihmiskunnan pyrintöä päästä eteenpäin sivistyksen tiellä. Se tietää,
ettei yksikään kansa, joka ei ota osaa tähän taisteluun, ole
oikeutettu elämään, ja sentähden on sekin lähettänyt sotajoukkonsa
tuohon suureen sotaan pimeyden valtoja vastaan. Ollen viljelyksen
edustajana ikuisen kylmän rajalla, on kansamme monesti täytynyt
kokea, miten vaikea etuvartijajoukon asema on, etenkin silloin, kun
mainehikkaammat kansat, kadehtien sen uhrauksilla ja vaivalla saatuja
voittoja, tahi Herran muut sallimat koetukset häiriten keskeyttivät
sen ponnistuksia. Vaan eivät uupuneet sen voimat semmoisinakaan
aikoina. Herra oli sen linnana, kasvattaen sitä juuri kärsimisissä
suuria toimittamaan armaan isänmaan hyväksi. Vaan vaikeammaksi ja
vaarallisemmaksi kävi asema, kun eksytysten sumut pääsivät siltä
salaamaan, missä pelättävin vihollinen, synti, piiloutui. Hän tarjosi
monesti, tämä vihollinen, kätensä sovinnoksi, vaatien vain muutamia
myönnytyksiä, joihin muka mitään tappiota kärsimättä voisimme
suostua. Tämän maailman ruhtinas, jota vastaan sota juuri oli
käytävä, oli näitä ehdotuksia tekemässä, vaikka hän taitavasti salasi
itsensä, jotta eivät ihmiset häntä näkisi. Hän puki sanansa mitä
viehättävimpään muotoon, luvaten jos kuinka suuria voittoja niille,
jotka ottaisivat noudattaaksensa hänen ohjelmaansa.
Etenkin myötäkäymisen aikoina ovat ihmiset alttiit kuvaamaan
itselleen tulevaisuutta mitä onnellisimmaksi, ja siihen vaaraan
eksyi monesti Suomenkin kansa, vaikka sen muinaisuus ja Jumalan
sana olivat sitä varoittamassa luottamasta hetken petollisiin
lupauksiin. Vasta kun taivas pilviin peittyi ja kovat ajat tulivat,
alkoi pettynyt sotajoukko epäillä liittolaisiaan ja sitä johtajaa,
jonka ansaan se, asemaansa tutkimatta ja kysymättä neuvoa tuolta
suurelta kuninkaaltansa, oli kietoutunut. Semmoinen on nykyinenkin
hetki. Miten olemme siihen joutuneet? Kun etsimme vastausta tähän
kysymykseen, niin olkaamme ennen kaikkea rehellisiä. Evät auta tässä
tekosyyt eivätkä puolet myönnytykset! Puoli totuus on valetta, ja
totuutta vaatii meiltä nyt, jos milloinkaan, armas Suomi-äitimme, ja
tämän vaatimuksen takana on vanhurskas Jumala.
Olen viitannut kansamme korkeaan, Jumalan määräämään päätehtävään.
Vaikka hyvin tiedän, että moni ylenkatseellisesti on hylkäävä
väitteeni "ahdasmielisen katsantotavan ja vanhojen ennakkoluulojen
tuotteena", en kuitenkaan epäile sitä julki lausua. Kansamme
päätehtävä on Jesuksen Kristuksen valtakunnan edistäminen, jotta
Hänen kunniansa, joka taivaat täyttää ja maailman ääriin ulottuu,
olisi tuttu ja tunnustettu täälläkin pohjan perillä. Kaikki
kansat, joille evankeliumin sanoma on julistettu, ovat kutsutut
tähän suureen tehtävään, ja pakanamaailmallekin tarjotaan päivä
päivältä yhä kuuluvammin sama verraton armo; vaan harvan kansan
aikakirjoissa on tämä Herran tarkoitus niin selvään luettavana,
kuin pienen Suomen kansan historiassa. Miten lohduttava totuus
kaikille niille isänmaanystäville, jotka vielä hengessä ja totuudessa
rukoilevat: "lähestyköön sinun valtakuntas", vaan samalla, kuinka
ankaran vakaalta se kuuluu tämän Jumalan valtakunnan salaisuuksille
vieraantuneen sukupolven korvissa, jos asiaa Jumalan sanan valossa
tarkastamme! Miten selvään näkyi ennen, kristinuskon ensi aikoina
Jumalan valtakunnan ja maailman välinen raja, -- ja miten vähän
näkyy sitä nyt enää! Aikamme kiitetty edistyminen, sen tiede ja
taide, sen armeliaisuus, vapaamielisyys, sanalla sanoen miltei kaikki
sen ilmiöt, jotka eivät pukeudu julki jumalattomuuden pukuun, ovat
muka kristinuskon kasvattamia hedelmiä, joiden tuottamaa siunausta
ainoastaan "ahdasmielisyys" on oikeutettu epäilemään. Kernaasti
myönnän, että kristinuskon vaikutus on jollain tavoin nähtävänä
kaikissa näissä ilmiöissä, vaan siitä ei suinkaan seuraa, että ne
Jumalan valtakuntaa todella edustavat. Joka rohkenee tämän kieltää,
hän on huonosti lukenut raamattuansa. Siinä löydämme kaikkialla
todistuksia Herran sanoihin: "minun valtakuntani ei ole tästä
maailmasta", siinä kuvataan Jesuksen opetuslasten elämä maan päällä
niin jyrkäksi itsensäkieltämiseksi, ettei mitään sijaa jää sille
katsantotavalle, joka myöntää kristitylle oikeuden tehdä myönnytyksiä
maailmalle ja mukaantua sen vaatimusten mukaan. Herra vaatii meitä
luopumaan kaikesta, joka estää meitä palvelemasta Häntä. "Älkäät
maailmaa rakastako eli niitä kuin maailmassa on; joka maailmaa
rakastaa ei hänessä ole Isän rakkaus" todistaa apostoli. Nämä sanat
terottavat meille tuota painavaa _joko -- tahi_, jota unohtamaan
kristikunta vanhoista ajoista asti on ollut niin altis. Seurauksena
on aina ollut nimikristillisyys, joka joko kevytmielisesti
julkisesti solmii tuhansia liittoja maailman kanssa tahi, noudattaen
ulkonaisessa suhteessa jossain määrin arvokkaampaa käytöstä,
säilyttää ja kartuttaa maailmaa sydämmessä. Se on ventovieras
raamatun kristinuskolle eikä aavistakaan, millainen Jumalan
valtakunta todellakin on ja mihin se alamaisiaan velvottaa. Jos sen
onnistuukin itseltänsä ja ihmisiltä salata oikean luonteensa, niin
ei voi se Herraa pettää eikä karttaa Hänen tuomiotansa. Hän todistaa
siitä: "minä tiedän sinun tekos, ettet sinä kylmä etkä palava ole: o,
joskas kylmä taikka palava olisit! Sentähden ettäs pensiä olet, ja et
kylmä etkä palava, rupean minä sinua minun suustani oksentamaan ulos".
Jokainen ihminen on suuremmassa tahi vähemmässä määrässä aikansa
orja. Tuo "yleinen mielipide", josta niin paljon puhutaan, painaa
leimansa Jesuksen tosi opetuslapsiinkin, eksyttäen heitäkin uhraamaan
tämän maailman katsantotavalle. Missä maailma julkisesti esiintyy
maailmana, koettamattakaan turmelustansa salata, siinä he kyllä
tietävät sitä karttaa, vaan kun se pukeutuu kristilliseen muotoon,
vaatien itselleen tämän nimen, silloin häälyy heidän käsityksensä ja
vielä enemmän heidän käytöksensä. "Yleinen mielipide" salaa heiltä
monesti Jumalan valtakunnan ja maailman välisen rajan, ja jos silmä
sen näkeekin, niin pettyy ainakin sydän tuon tuostakin. Muodostaen
tuotteensa ihmisten laatiman siveysopin mukaisiksi, vaatii maailma
Jesuksen tunnustajia niitä ehdottomasti oikeutettuina hyväksymään
ja nauttimaan. Tarkoitukseni ei voi olla tässä koettaa selvittää,
mitenkä kristityn eri tilaisuuksissa tulee maailmaa karttaa. Tahdon
ainoastaan muistuttaa apostolin sanoista: "kaikki mitä te teette
sanoilla eli töillä, se tehkäät Herran Jesuksen nimeen" sekä pyytää
jokaista, joka tahtoo hänen kehotustaan noudattaa, itse päättämään,
mukaantuuko kristittyjen katsantotapa, jommoisena se yleensä meidän
aikoinamme ilmaantuu, tämän kehotuksen mukaan. Eikä tässä ole
kysymyksessä ainoastaan tuo yksi apostolinen kehotus: sitä tukee,
terottaa koko raamattu alusta loppuun. Miten kaukana olemme noista
apostolisen aikakauden kristityistä, joita jumalallinen totuus
päivä päivältä sai vapauttaa maailmasta! Heidän "kanssakäymisensä
oli todellakin taivaassa" -- meidän ajatuksemme viihtyvät niin
kernaasti näissä maailmallisissa, synnin turmelemissa olosuhteissa.
Jumalan majan esikartanoihin, vieläpä sen kaikkein pyhimpäänkin
on luulousko maailman torilta siirtänyt monta epäjumalaa, joita
kristitty muka on oikeutettu ihailemaan, kun hän vain niiden kera
palvelee Herraa ainakin pyhä- ja juhlapäivinä. Kirkosta teaatteriin,
raamatunselityksestä soittajaisiin, rippikoulusta tanssisaliin --
miten lyhyt, mukava matka! Ja jos joku vakaa ääni joskus todistaisi:
tuossa on Jumalan valtakunnan ja maailman välinen raja, ja omatunto
kuiskaisi: sen ylitse et voi vahingoittumatta päästä, niin heti
on "yleinen mielipide" altis rakentamaan jos kuinka monta pientä
siltaa tuon epäilevän askeleita turvaamaan. Jesuksen lempeydestä,
Hänen anteeksiantavasta rakkaudestaan puhutaan paljon, vaan Hänen
pyhyydestään sitä vähemmin. Sitä kernaasti muistetaan, miten Hän
vaeltaessaan täällä maan päällä aina auttoi niitä, jotka Häneltä
apua rukoilivat, vaan ei sitä peruuttamatonta ehtoa, johon Hänen
apunsa siunaus aina liittyi. Häntä muistetaan synnin sovittajana,
velan maksajana, vaan ei synnistä vapahtajana, sillä ei tahdota
tietää tuosta jokapäiväisen kuolettamisen tiestä, jota vaeltamaan
Hän ehdottomasti velvoittaa. Nimikristittyjen vapahtaja on
mielikuvituksen kuvaama luultu vapahtaja, vaan ei Hän, jolle "taivas
aukeni ja ääni taivaasta todisti: tämä on minun rakas poikani, johon
minä mielistyin." -- -- --
"Jesus Kristus on sama eilen ja tänäpänä ja niin ijankaikkisesti."
Kaikki vaihtelee, muuttuu, "maa ja taivaskin hukkuvat", vaan Hänen
sanansa eivät huku, Hän ei muutu. Ja niinkuin Hän lihansa päivinä,
pyhää vihaa säteilevin silmin, ruoska kädessä ajoi ostajat ja
myyjät ulos Isänsä huoneesta, niin on Hän maan päällä taistelevasta
valtakunnastaan erottava kaikki, jotka eivät siihen kuulu. "Hän
perkaa riihensä ja kokoo nisunsa aittaansa, mutta ruumenet polttaa
hän sammumattomalla tulella." Tuon tuostakin ilmaisevat Hänen
tuomionsa, että Hän ajassa jo valmistaa sitä suurta seulomispäivää,
jona lopullinen ja täydellinen erottaminen tapahtuu, ja Jumalan
valtakunnan ja maailman välinen raja aukeaa tuona pohjattomana
juopana, jonka ylitse ei kukaan ijankaikkisesti pääse. Yksityisten
ihmisten niinkuin kansojenkin elämässä on tuommoisia erityisiä
seulomisaikoja. Suomenkin kansan historia tietää semmoisista ajoista
kertoa, ja jos me, koetusten alaisten isien säästetyt lapset, emme
niistä paljo ole tietäneet, niin vaatii Herra jokaista Suomen
kansalaista nyt kokemaan, millainen Hän on, kun Hän kansoja synnistä
nuhtelee ja rankaisee.
"Katso, hän nousee niinkuin pilvi, ja hänen vaununsa niinkuin
tuulispää, hänen hevosensa ovat nopiammat kotkaa. Voi meitä! sillä
me hävitetään." Tämä onnettoman Israelin valitus Herran salliman
vaaran lähestyessä kuuluu nykyään Suomessakin. Kaikki ihmisvoima
ja viisaus, joihin ennen on luotettu, alkavat suruttomainkin
silmissä paljastaa mitättömyytensä, kaikki maalliset tukeet ja
turvat horjuvat! Jumalatonkin vapisee, sillä hänkin aavistaa,
että tuon isänmaata uhkaavan onnettomuuden takana on vanhurskaan
Jumalan viha. "Miksi et lähde meidän sotajoukkomme kanssa?"
valittaa vapiseva Suomi, kun taivas yhä synkistyy, ja sotajoukon
urhoollisuus horjuu. Vaan millainen on sotajoukko ja kummoiset sen
aseet? "Minä olen Herra sinun Jumalas -- -- en niinä anna kunniaani
epäjumalille" kuuluu Herran todistus, eikä auta Hän sitä, joka ei
ole altis tätä myöntämään. Omanko valtakuntansa alamaisia vain Hän
tuossa valittavassa joukossa näkee, joka nyt täällä pohjan perillä
vaaran hetkenä Häntä, kuningasten kuningasta ja herrojen Herraa,
johtajakseen pyytää? Noita nöyriä, jaloja uskonsankareitako, jotka
myötäkäymisen päivinä Hänen valtakuntaansa uskollisesti palvelivat
ja nyt, taistelun kiihtyessä, turvallisesti rukoilevat Häneltä
apua? "Vanhurskauden rintaraudallako," "uskon kilvellä," "autuuden
rautalakilla," "hengen miekalla," -- niilläkö aseilla aikoo tämä
joukko lähteä Suomee puolustamaan? Painava kysymys tuo, sillä siitä
riippuu, rupeeko Herra, joka on sodassa voittamaton, sen johtajaksi
vai eikö.
"Jos Herra on kanssamme, kuka silloin voi meitä vastaan olla?"
-- Niin jos, mutta onko Hän todellakin kanssamme? Kyllä täällä
Suomessakin viimme aikoina on huudettu: "tuolla on Kristus ja
täällä", ja hyvin moni on, Herran varoituksista huolimatta, uskonut
tuon vakuutuksen todeksi, vaan onko kansamme vieläkin altis siihen
luottamaan, kun todellisuus puhuu meille vakaata kieltänsä.
Uskallammeko syntejämme tunnustamatta ja tyytymättöminä Herran
kuljetukseen vaatia Häntä lähtemään turmeltunutta sotajoukkoamme
johtamaan? Niihin määrin on moni eksynyt luulojen valtaan, että hän
ihastuksella on kuunnellut pelastusarmeijankin riemuhuutoja, pitäen
niitäkin uskonnollisen elämän virkistymisen todistuksina. Uskaltaako
hän, Jumalan rangaistuksen lähestyessä, kulkea eteenpäin vain
samalla tiellä? Eikö vaikene jumalankieltäjän pilkka Herran vihan
päivänäkään? Eikö asetu kevytmielisyys, eikö nöyrry ylpeys, kun koko
Suomi odottaen valittaa: "miksi et lähde meidän sotajoukkomme kanssa?"
Taistelu on alkanut, vaan Herra viipyy. Hän näkee Suomen sotajoukon,
mutta Hän ei ota sitä johdattaakseen. Se ei kelpaa Hänelle. Ei Hän
arvostele sitä ihmisten tavan mukaan. Maailma sanoo sitä pieneksi,
vaan Hän todistaa Suomelle, niinkuin Gideonille muinoin: "ylön paljon
on väkeä sinun kanssas". Hän tahtoo sotajoukosta erotetuiksi kaikki,
joiden povessa ei ole sitä urhoollisuutta, jota Hän sotajoukoltansa
vaatii, ja jotka eivät ole alttiit taistelemaan niillä aseilla, joita
Hän antaa. Vaan löytyy Hänen armostaan Suomessa vielä niitäkin,
joiden kanssa Hän lähtee sotaan. Oi, että he ymmärtäisivät Herran
tarkoituksen, luopuisivat kaikista muista tukeista, turvaisivat yksin
Häneen ja uskollisesti taistelisivat isänmaan puolesta niin, kuin Hän
opettaa. Se taito on vaikea, vaan Hän antaa senkin kaikille, jotka
sitä uskossa etsivät.
Anna, Herra, ylhäältä viisautta ja voimaa pienelle Suomen
sotajoukolle. Kokoo sen hajonneet rivit ja lähde sen kanssa sotaan!
Silloin moni niistäkin isänmaanystävistä, jotka eivät vielä kelpaa
tämmöistä sotaa käymään ja jotka Sinä senvuoksi käsket "menemään
sijallensa," heräisivät hekin synnin unesta Sinua palvelemaan ja
Sinun voimallasi taistelemaan armaan isänmaan puolesta!
"Näin sanoo Herra, Herra
Israelin Pyhä: kääntymisellä ja
hiljaisuudella te tulette autetuiksi,
hiljaisuudessa ja toivossa
te väkeviksi tulette."
Jes. 30: 15.
"Kenen edessä sinä puhut, ja kenen edessä henkes käy ulos?"
Job. k. 26: 4.
Jo maailmallinenkin katsantotapa vaatii meitä kunnioituksella
kohtelemaan kaikkia, jotka toisessa tahi toisessa suhteessa ovat
meitä arvokkaammat. Lasten tulee kunnioittaa vanhempiaan, nuorten
vanhoja, oppilasten opettajiaan, alamaisten ruhtinastaan j.n.e.
Pakanamaailmankin lainsäädäntö terotti tätä jumalalliseen lakiin
perustuvaa katsantotapaa. Jos esim. Spartan kuninkaan poika ei
kunnioittaen tervehtinyt harmaapäistä kerjäläistä, niin hän
rangaistiin kuolemalla. Kristinusko kirkasti tämän jumalallisen lain
omassatunnossa piileilevän aavistuksen kansoille, vaatien heitä
tässäkin suhteessa laatimaan lakinsa Jumalan sanan erehtymättömien
ohjeiden mukaan. Ihmisen oma, itsekkäinen tahto on maallisissakin
olosuhteissa oppiva taipumaan korkeamman tahdon alle, jotta se
harjaantuisi täyttämään kuuliaisuuden suurta käskyä, jota paitse
ei mikään maallinenkaan yhdistys voi siunauksella toimia ja koossa
pysyä. "Kunnioita isääs ja äitiäs, ettäs menestyisit ja kauan
eläisit maan päällä" kuuluu kautta vuosisatojen Kaikkivaltiaan
käsky. Missä itsekkäisyys ei taipunut sen vaatimusten mukaan,
siinä levisi vastustamattomasti pahuus, tuottaen onnettomuutta ja
valmistaen perikatoa. Meidän aikamme on paljon rikkonut neljättäkin
käskyä vastaan. Arveluttavan moni perhe laiminlyö yhä julkisemmin
kalliimman velvollisuutensa: lasten kasvattamisen "kurituksessa
ja Herran nuhteessa." Seuraus on nähtävänä monessa paikoin täällä
Suomessakin. Ei enää kunnioiteta isää ja äitiä, kuten menneinä
aikoina: huolimattomuus, tottelemattomuus, ylpeys ovat miltei
esteettömästi saaneet karkoittaa tämän hyveen lukemattomien lasten
sydämmistä. Kummastelisimmeko, että neljännen käskyn lupaama siunaus
alkaa puuttua isiemme maassa?
Mutta tällä synnillä on toinenkin, vielä arveluttavampi seuraus.
Joka ei vanhempiaan kunnioita, hän ei myöskään opi kunnioittamaan
Jumalaa. Apostoli todistaa: "koska meillä on ollut lihalliset isät
kurittajina, niin me olemme niitä kavahtaneet: eikö meidän siis
paljo enemmän pidä hengelliselle Isälle alamaiset oleman, että me
eläisimme?" Mutta jolleivät "lihalliset isät ole meitä kurittaneet",
ellemme ole oppineet heitä "kavahtamaan", niin emme aavistakaan, mitä
tuon painavan raamatunlauseen jälkimmäinen osa merkitsee. Silloin
olemme vain vieraantumistamme vieraantuneet sillekin kuuliaisuudelle,
jolla meidän tulee kunnioittaa "Jesuksen Kristuksen Isää, joka
kaikkien oikea Isä on, kuin taivaissa ja maan päällä lapsiksi
kutsutaan." Kodin höltyneelle kurille on yhä laimeammaksi käynyt
saarnakin monessa paikoin kättä tarjoomassa. Seuraukset ilmaantuvat
kaikkialla. Ne painavat leimansa kristikunnan koko uskonnolliseen
katsantotapaan. Jumalan kunnia ja pyhyys, jolta seraafitkin
siivillään kasvonsa peittävät, käypi yhä tuntemattomammaksi, yhä
leveämmäksi tekee luulousko tien taivaaseen. Tuo "vapiseminen Herran
edessä", josta raamattu niin monesti kertoo, on muka "lain orjuutta".
"Jumalan lasten" -- niin sanotaan -- ei sitä tarvitse kokea.
Oikeako on väite tuo? Jo vanha testamentti opettaa meille tässä
suhteessa paljon. Ja jollei profeetain esimerkki kelpaa, "he kun
elivät vanhan liiton aikana", niin voidaanko vääräksi todistaa esim.
Paavali Apostolin kehotusta Filippiläisille "laittakaat pelvolla ja
vapistuksella, että te autuaiksi tulisitte"? Ne sanat ovat lausutut
uuden testamentin kristityille, jotka paremmalla oikeudella kuin me
olisivat voineet kerskata armontilastaan, ellei Jumalan kunnia, joka
täytti heidän sydämmensä pelvolla ja ylistyksellä, olisi estänyt
heitä eksymästä tuohon suuntaan. Evankelista Johanneskin, joka, jos
kukaan, oli Jumalan lapsi, "lankesi hänen jalkainsa eteen, niinkuin
kuollut", kirkastetun Vapahtajan ilmestyessä hänelle Patmoksen
saarella. -- -- -- _Jumala on pyhä_, niinkuin kirjoitettu on: "Sinä
olet pyhä, joka asut Israelin kiitoksessa."
Kernaasti myönnämme, että erotus vanhan ja uuden testamentin ajan
välillä on äärettömän suuri. Suuri ylimmäispappi Jesus Kristus on
ijankaikkisesti kelpaavalla uhrillaan valmistanut meille oikeuden
lapsina lähestyä Jumalaa, "jonka istuin on taivaissa", kutsua Isäksi
Häntä, "jonka ainoan nimi on Herra". Semmoisena ei vanhan liiton
kansa Häntä tuntenut. Velka oli vielä maksamatta, sillä "mahdoton
oli härkäin ja kauristen verellä syntiä ottaa pois", ja temppelin
esirippu oli ihmisiä aina muistuttamassa, miten ääretön juopa pyhän
Jumalan ja syntisen ihmisen välillä on. Toivossa vain loivat he
silmänsä siihen autuaalliseen aikaan, jolloin he, "vapahdettuina
vihollistensa käsistä", saisivat Häntä lapsina "pelkäämättä
palvella". Vaan eivät odottaneet nuo Pyhän Hengen valaisemat
vanhan liiton hurskaat silti semmoista aikaa, jolloin kaikki pelko
olisi poistuva ihmisten sydämmistä, niin että voisivat Jumalaa
vertaisenansa lähestyä ja puhutella. Tämä käsitys on kyllä sittemmin
tuon tuostakin pyrkinyt vallalle Herran seurakunnassa, ja semminkin
meidän aikamme uskonnollinen katsantotapa on monessa paikoin
suistunut siihen suuntaan, vaan ei ole totuuden Henki milloinkaan
niin todistanut. Apostoli kyllä lausuu: "ei pelko ole rakkaudessa,
vaan täydellinen rakkaus ajaa pois pelvon, sillä pelvolla on vaiva;
mutta joka pelkää, ei hän ole täydellinen rakkaudessa", vaan tässä
on huomattava, että apostoli tarkoittaa _orjan_ pelkoa eikä lapsen.
Orja pelkää ja pakenee; lapsi likenemistään likenee sitä Jumalaa,
joka todistaa: "ei yksikään ihminen, joka minun näkee taida elää",
ja pyhä pelko valtaa hänen sydämmensä elämänsä onnellisimpinakin
hetkinä, vaikka hän onkin varma siitä, että "Jesuksen Kristuksen
Jumalan Pojan veri puhdistaa hänen kaikista hänen synneistänsä" ja
että taivaallinen Isä tämän ainoan Poikansa tähden tunnustaa hänen
omaksensa. Jota täydellisemmäksi Jesuksen tunnustajan rakkaus käypi,
sitä enemmän vapautuu myöskin tuo lapsellinen pelko siihen synnin
vuoksi liittyvästä tuskasta, antaen hänen jo täällä muukalaisuuden
maassa tuntea sen autuuden esimakua, jolloin hän saa kuulla "äänen
istuimelta sanovan": "kiittäkäät meidän Jumalatamme kaikki hänen
palvelijansa ja jotka häntä _pelkäätte_, sekä pienet että suuret"
ja hän ottaa osaa tuohon voittoisan seurakunnan pyhään ylistykseen:
"halleluja! sillä Herra kaikkivaltias on valtakunnan omistanut."
Joka seurustelee Jumalan kanssa raamatun opetuksen mukaan, rukoillen
Isää "hengessä ja totuudessa", hänellä on ainakin heikko aavistus
tuosta taivasten täydellisestä "pelvosta", jota paitse ei autuus
olisikaan autuutta tämän korkean sanan oikeassa merkityksessä. Hän
on jo täällä kyynelten laaksossa sitä tuntenut, vaikka se synnin
vuoksi vielä on monen vaivan väijymänä. Hän koki sitä jo silloin,
kun hänen uskonsa ensin syntyi parannuksen kovalla vuoteella, ja
hän on sittemmin sen autuutta maistanut monen Jumalan armon hänelle
suoman juhlapäivän hiljaisina hetkinä. Semmoisina hetkinä kirkastui
hänelle se totuus, että _Jumala on pyhä_. Monesti koetti maailman
hälinä ja tuo oma turmeltunut sydän poistaa tämän jumalanpelon hänen
sydämmestään, monesti oli hän sortua lapsen asemasta vapisevan
orjan pelkoon, vaan "Herran kärsivällisyyden sana" säilyi kuitenkin
hänessä, "kunnes päivä jälleen valkeni ja kointähti koitti hänen
sydämmessään."
"Herran salaisuus on niillä, jotka häntä pelkäävät." Luulousko ei
siitä mitään tiedä. Vaan miten yleinen on juuri luulousko nykyään
Suomessakin! Miltei ylenkatseellisesti puhuu moni "orjallisesta;
pelosta", vaikkei hän sitäkään ole kokenut, vielä vähemmän
"lapsellista pelkoa", josta hän kerskaten sanelee. Tosi usko
tunnetaan hedelmistään, ja näistä hedelmistä on nöyryys yksi. Onko
sitä esim. noiden "valmisten Jumalan lasten" rukouksissa, kun he,
syntiänsä tuntematta ja tunnustamatta, "lapsellisesti" puhelevat
pyhän Jumalan kanssa mitä suruttomuus ja kevytmielinen tapa neuvovat,
ajattelemattakaan "kenen edessä he puhuvat ja kenen edessä heidän
henkensä käy ulos?" Myötäkäymisen päivinä voi ihminen kyllä tyytyä
tuommoiseen luulouskoonkin, kiittää Herraa huulillansa ja ylistää
suullansa, vaikka sydän olisikin kaukana Hänestä, mutta kun Jumalan
rangaistukset ovat häntä painamassa, kun todellisuuden tuuli poistaa
luulojen sumut, silloin luulousko ei enää kestä. Pyhä Jumala on
toinen, kuin tuo mielikuvituksen muodostama epäjumala, jonka
suosiosta kääntymättömät ihmiset niin monesti kerskaavat. Hänen
edessänsä vaikenee kevytmielinen rukoilija, Häntä pelkää vapisevan
orjan tavoin nimikristittyjen heikko joukko, kun Hän vanhurskaudessa
itsensä ilmoittaa.
"Katso, Herran silmät katsovat niitä, jotka häntä pelkäävät,"
Olkoon tämä kaikkien niiden lohdutus, jotka eivät tahdo muista
jumalista tietää, kuin Hänestä ainoasta, Israelin Pyhästä. Näinäkin
koetuksien aikoina, joina Hän meiltä kasvonsa salaa, kuulee Hän
kaikkein niiden rukoukset, jotka Häneltä tosi uskossa apua odottavat,
Häneen turvatkoon köyhä Suomi nytkin, niinkuin se teki menneinä
aikoina! Odottakaamme katuvaisen syntisen mielellä Hänen korotetun
käsivartensa vanhurskasta iskua, tunnustaen: "me saamme mitä meidän
pahat tekomme ansainneet ovat." Jos niin teemme, niin Hänen Henkensä,
jonka tuulahdus vieläkin kuuluu isiemme maassa, kirkastaa meille
senkin totuuden, ettei Hän katuvaista kansaa kuoliaaksi lyö, sillä:
"niin totta kuin minä elän sanoo Herra, Herra: ei minulle kelpaa
jumalattoman kuolema, vaan että hän kääntyis pahalta tieltänsä ja
eläis."