SUREEKO SUOMI JUMALAN MIELEN MUKAAN?
Muutamia Raamatun kysymyksiä nykyisiin oloihin
Sovittanut
M. ROSENDAL.
Werner Söderström, Porvoo, 1891.
"Vartija, mitä yö kuluu?"
Jes. 21: 11.
On sydäntalvi isiemme maassa. Jäät salpaavat rannikkomme, kylmän
kahleissa ovat järvemme ja jokemme; lumihanget tukkivat tiet
erämaiden metsiin. Nyt on pohjolan pitkä, kuukausia kestävä yö.
Tuo ei ole outoa Suomen asukkaille. Herra, joka ohjaa kansojen
vaiheet, antoi meille tämän talvisen maan, täällä opettaaksensa
meitä ajattelemaan "mitä meidän rauhaamme sopii." Ei antanut Hän
meille aineellista rikkautta eikä kutsunut meitä maailman silmissä
loistaviin urotöihin: puutteen ja kärsimisten koulussa on hän Suomen
kansaa kasvattanut sitä tehtävää käsittämään ja toimittamaan, jonka
Hän, koko maailman kaikkivaltias hallitsija, sille uskoi. Olemmeko
olleet viisaita, olemmeko Herran tahdon mukaan työtä tehneet? -- -- --
Kun kristinuskon valo syttyi pakanamaailmassa, kaikui Herran
sanansaattajan suusta muiden, kansojen korkeaan päätehtävään
viittaavien todistusten kera tämäkin sana: "Jumala on eksytyksen
ajat sallinut, ja ilmoittaa kaikille ihmisille joka paikassa, että
he parannuksen tekisivät. Sillä hän on sen päivän säätänyt, jona hän
on maan piirin tuomitseva vanhurskaudessa, sen miehen kautta, jonka
hän on säätänyt, ja jokaiselle ilmoittaa uskon, siinä että hän hänen
kuolleista herätti." Pitkä oli Suomen kansan "eksytyksen aika" --
myöhään sai se tietää, että silläkin oli vanhurskas ja armollinen
Jumala. Muinaistutkija, joka sadun kuutamossa liikkuu pakanallisten
esi-isiemme haudoilla, kysyy tuolta "tietäjältä ijänikuiselta"
turhaan: "vartija, mitä yö kuluu." Ainoa vastaus, jonka hän saa, on
runon etäinen, eksyttävä kaiku. -- -- --
Katso, jo valkenee taivaan reuna: Wäinön lapset näkevät ristin-merkin
pystytetyn Aurajoen rannalle. Ihmetellen utelee Suomen heräävä kansa:
"vartija, mitä yö kuluu?" Sille vastataan: Jesus Kristus on "maailman
valkeus". Unelmain häälyvältä pohjalta siirtyy kansamme vähitellen
totuuden horjumattomalle kalliolle. Ei se sille väleen pääse, se
haparoi kauan, kauan tietämättömyyden pimeässä. Hitaasti kuluvat
umpeen keski-ajan pitkät vuosisadat koetuksineen, kärsimisineen.
"Vartija, mitä yö kuluu?" kysyy huoaten kristitty Suomi, kun
murtumatonna on pakanuuden valta sen sydänmaissa, ja alituiset sodat
uhkaavat vereen tukehuttaa sen vasta syttyneen tulevaisuudentoivon.
Epätoivoon uupua on monesti tuo pieni vartijajoukko Suomen
Siionin muureilla. Toisia kaatuu taistelussa, toiset luopuvat
paimenvirastaan, väsyneinä vaikeasta tehtävästään: pitkä on talvisen
pohjolan yö! Ken uskaltaa vakuuttaa, että Suomellekin on aamu
koittava? Miten himmeää on vielä totuuden valo, kuinka paljo pettävää
valevaloa siihen liittyy! -- Legendat valehtelivat, luulousko eksyi
eksymistään, etsiessään totuutta pimeässä, ja papit saarnasivat
"rauha, rauha", vaikkei rauhaa ollutkaan, vaan tuo aamua ennustava
valonkipinä ei kuitenkaan sammunut Suomen kansan sydämmessä, sillä
täällä kysyttiin katolisuuden pimeimpinäkin aikoina: "vartija, mitä
yö kuluu?"; ja jos useimmat vartijat vastasivatkin väärin, niin
löytyi kuitenkin siellä täällä niitäkin, jotka, uskollisina sille
totuudelle, jonka he olivat saaneet, ohjasivat kansan sen Herran
puoleen, joka todistaa: "avukses huuda minua hädässäsi, niin minä
tahdon auttaa sinua, ja sinun pitää kunnioittaman minua."
Herran käden kurittamana ja Hänen valmistavan armonsa opettamana
astui Suomen kansa vihdoin uuden ajan kynnykselle. Lutherin valtaava
herätyssaarna kaikui Euroopassa, vaatien kristikuntaa parannukseen ja
uskoon. Pieni, koetuksen koulussa kasvatettu Suomen kansa oli yksi
niitä, joille tämä saarna ei turhaan kaikunut. Uskonpuhdistuksen
uudistava voima pääsi vaikuttamaan Suomalaisten sydämmissä.
Lukemattomat eksytykset poistuivat esi-isiemme katsantotavasta,
monet ennakkoluulot haihtuivat, ja suuremmalla luottamuksella kuin
konsanaan ennen kysyi Suomi: "vartija, mitä yö kuluu?" Se sai
luotettavampia vastauksia kuin milloinkaan ennen, ja suuri oli sen
ilo, kun tuo jalo vartija, jonka nimi on lähtemättömästi piirretty
aikakirjoihimme, antoi sille Jumalan erehtymättömän sanan kansan
omalla kielellä, kehottaen sitä itse, erehtyvien ihmisten sanoihin
ehdottomasti luottamatta, etsimään vastausta tuohon painavaan,
monesti turhaan kertomaansa kysymykseen. Ja vastaus kuului: "meillä
on vahva profeetallinen sana, ja te teette hyvin, että siitä vaarin
otatte niinkuin kynttilästä, joka pimeissä valistaa, kunnes päivä
valkenee ja kointähti koittaa teidän sydämmissänne." Ja tämän sanan
valossa kirkastui jokaiselle ajattelevalle, Jumalan valtakuntaa
etsivälle isänmaanystävälle Suomen kansan päätehtävä. Se oli kutsuttu
ottamaan osaa totuuden suureen taisteluun pimeyden varjovaltoja
vastaan. Senkin heikot voimat olivat käytettävät Jumalan valtakunnan
kunniaksi, senkin halveksittu kieli oli "julistava Jumalan
ihmeellisiä tekoja." Oliko se kestävä taistelussa, oliko se oppiva
palvelemaan Herraa, kiittämään ja ylistämään Hänen pyhää nimeänsä?
Pimeä oli vielä Suomessa, ja oudolta, sanomattoman vaikealta tuntui
monesti Herran kuljetus. Siellä täällä säteili valoa, mutta väleen
se sammui jälleen. "Vartija mitä kuluu yö?" Vartija sanoi: "kun aamu
tulee, niin vielä yö on; jos te vielä kysytte, niin teidän pitää
vielä sitten palajaman ja taas kysymän". Kuni pieni alus riehuvissa
aalloissa taistelee Suomen kansan usko Jumalaan ajan myrskyisällä
merellä. Kustaa Vaasan perilliset kamppailevat keskenään kruunusta,
ja Suomi on monesti tämän ankaran taistelun näyttämönä. Jesuiittain
salavehkeet, mahtavien ja vallanhimoisten herrojen sorto, alituiset
sodat Venäjää vastaan, nälkävuodet ja muut onnettomuudet -- ken ne
kaikki luettelee! -- ovat syöstä epätoivoon rohkeimmankin toiveet
Suomen tulevaisuudesta.
Keski-ajan pimeinä vuosisatoina, joina väki valta sääti lakeja
kansoille, oli Suomessa päässyt voitolle se kirkko, jonka
helmassa uskonpuhdistuksen siemen iti. Kun sitten vihdoin uusi
aika koitti, sai kansamme aarteista kalliimman: Jumalan sanan
omalla kielellään, vaan toivottoman pimeältä näytti jälleen
tulevaisuus, kun Juhana kuninkaan hankkeet saada suomalaisia
uudestaan taipumaan katolilaisuuteen näyttivät menestyvän. Oliko
Suomi menettänyt oikeutensa tehdä työtä Herran viljavainiolla,
eikö päässytkään Jumalan valtakunta, joka on "vanhurskaus, ilo ja
rauha Pyhässä Hengessä" lähestymään sen hurmeisia rantoja? Oliko
Suomalaisten kiitossävel puuttuva protestantisen kristikunnan yhä
täysi-äänisemmäksi kasvavasta Jumalan ylistyksestä? "Vartija, mitä
yö kuluu?" Nuijasodan verisestä melskeestä ei kuulu vastausta
tuohon painavaan kysymykseen -- ei tiedä yksikään valtiomies sanoa,
onko Suomi kestävä niitä kovia iskuja, joita se yhä vaikeimmiksi
käyneissä valtiollisissa olosuhteissaan kaikkialta saa. Mutta yön
pimeässä kaikuu kuitenkin, jos kohta hyvin heikkona, Suomen kansan
ylistyssävel sen omalla kielellä. Ensimmäinen suomalainen virsikirja
valmistui juuri näinä koetuksen vuosina todistukseksi, ettei Herra
vieläkään ollut hyljännyt pientä laumaansa täällä pohjan perillä. Hän
esti Suomen perikadon, kukisti valheen juonet ja löi sortajat maahan.
Lutherilainen uskonto pääsi voitolle, ja kärsimisten puhdistamana
astui Suomi 17 vuosisadan vaiherikasta aikaa kokemaan.
Omantunnon-vapauden painava kysymys on ratkaistava kristikunnassa.
Euroopan sydänmaissa riehuu taistelu, vaan sinne on saapunut
sotajoukkoja etäisestä pohjolastakin. Ruotsin suurin kuningas,
Kustaa II Adolf, johtaa protestantein yhteisiä sotavoimia. Hänen
sotajoukkonsa eturivissä vuodattavat Suomalaiset verensä taistelussa
pimeyden varjovaltaa vastaan. Lähtemättömästi on kertomus tästä
esi-isiemme jalosta taistelusta piirretty historian lehdille: vielä
tänä päivänä muistetaan sitä kunnioituksella koko protestantisessa
maailmassa. Mutta köyhää on maailman kunnioitus, itsekkäistä sen
kiitos, petollista sen turva! Jos isänmaamme tulevaisuus olisi
tuommoisista tukeista riippunut, olisi sen perikato ollut varma.
Suuret kansat jakoivat voiton saaliin. Suomi jäi yhtä köyhäksi
kuin ennenkin. -- -- Kun Bernhard Weimarista Lützenin tantereella
vaati kaatuneen sankarikuninkaan sotajoukkoa kostamaan hänen
kuolemaansa, piti hän puheen, mainiten nimeltä ne kansat, joiden
edustajia sotajoukon riveissä löytyi, eikä unohtanut hän silloin,
ratkaisevan vaaran hetkenä, Suomen kansan nimeä. "Ruotsalaiset,
Suomalaiset ja Saksalaiset! Teidän, meidän ja totuuden puolustaja
on kaatunut" - niin alotti hän puheensa. Muissakin tilaisuuksissa
kuului jo 30-vuotisen sodan aikana Suomalaisten nimi, käytettynä
eri kansan nimenä. Tuo lupasi Suomelle kansallista tulevaisuutta ja
historiallista mainetta. Joko koittaa päivä tälle köyhälle maalle,
joka kautta vuosisatojen on taistellut perikadon partailla, huokaeli
Suomi. Mutta lupaus oli ihmisten lupausta, ja maine tuo, josta
isänmaamme, vuodattaen verta lukemattomista haavoista, hetken unta
näki, oli tämän maailman pettävää kunniaa. Herra oli Suomen kansan
omakseen valinnut, ja Hänen todistuksensa kuului: "minun ajatukseni
ei ole teidän ajatuksenne, ja minun tieni ei ole teidän tienne."
Yhä selvemmin alkaa Suomen historiassa näkyä Jumalan käsialaa
varoitukseksi, nuhteeksi, tuomioksi, lohdutukseksi ja horjumattomaksi
toivoksi koetuksen koulussa kasvatettujen esi-isien lapsille.
Kansamme tulevaisuus oli varma, sen kansallisuus ja omatakeinen
kristillinen sivistys oli hyvässä turvassa, sillä Herra oli sen linna
-- mutta ehtona, pyhän Jumalan peruuttamattomana ehtona, oli, että
Suomi, tyytyen Hänen lihaa ja verta masentavaan kuljetukseensa, yhä
paremmin oppisi käsittämään ja noudattamaan Hänen tahtoansa. Samassa
määrässä kuin se olisi altis siihen, kelpaisi se edustamaan Hänen
valtakuntaansa maan päällä. Joka nöyrtyy Herran väkevän käden alle,
sen Hän korottaa -- ylpeä joutuu häpeään. Suomalaiset olivat Saksassa
nähneet protestantisuuden jaloimman sankarin polvilla rukoilevan apua
sotajoukkojen Jumalalta -- ja voittavan; he olivat kuulleet mahtavain
katolisten hurjat kerskaukset ja nähneet heidän sortuvan taistelussa.
Oliko kokemus tuo säilyvä kansamme muistossa?
Vielä riehui Saksassa 30:nen vuotinen sota, kun Suomalaisille
vihdoin tarjottiin tilaisuutta harjoittaa tieteellisiä opintoja
heidän omassa maassa. Turun yliopisto perustettiin. Se lupasi
kansallemme virittää valoa pimeässä. "Vartija, mitä yö kuluu?" Eikö
tuo ole koittavan aamun enteitä? Eikö se turvaa Suomen kansallista
tulevaisuutta, vai onko tämäkin lupaus pettävää kangastusta vain?
Luulojenko vallassa on Suomen kansa, riemutessaan yliopistonsa
vihkiäisissä? Ei. Jumalan käsi tarjoo sille tuon kalliin lahjan,
Hänen kaikkiviisas neuvonsa kutsuu Suomen asukkaita sivistyneen
kansan oikeuksia nauttimaan. Mutta ei Hän näitä oikeuksia tarjoo
viljeltäviksi ihmisten lihallisen, synnin turmeleman mielen mukaan.
Hän itse tahtoo määrätä Suomen sivistyksen suunnan ja laadun. Miten
hämärä on "Jumalan valtakuntaa ja Hänen vanhurskauttaan" etsivien
oppineiden käsitys sivistyksen suhteesta Herran sanaan, kuinka
pintapuolisesti, käsittävät hurskaatkin vielä Jesuksen painavat
sanat: "minun valtakuntani ei ole tästä maailmasta!" Ajan rientävät
hetket, tämän maailman vaihtelevat ilmiöt, ihmiselämän pyrinnöt ja
riennot -- kaikki on arvosteltava Jumalan sanan mukaan. Vaan tämä
sana viittaa kaikkialla näkyväisistä näkymättömiin, katoavaisista
katoamattomiin, maallisista taivaallisiin. Kaikki tiede, kaikki
sivistys on oikeutettua ainoastaan niihin määrin, kuin se kehittyy
tällä pyhän raamatun sanan viitottamalla tiellä. Jos se ei pyrikään
ylöspäin, vaan ihmisneron pettämänä hylkää sen käden, joka tarjoutuu
sitä kohti täydellisyyttä ohjaamaan, niin se eksymistään eksyy,
kunnes kypsyy vanhurskaan Jumalan tuomiolle. Jumalan pelko on kaiken
tosi sivistyksen juuri ja latva. Se kansa, joka tämän totuuden
käsittää ja sen mukaan kehittyy, on kutsuttu toimittamaan suuria
Hänen valtakuntansa palveluksessa maan päällä. Joka sen unohtaa,
on tuomittu perikatoon, miten mainehikkaalta ja sivistyneeltä se
sitten maailman silmissä näyttäneekään. Samoin kuin yksilöä, vaatii
Jumala jokaista kansaakin, jonka Hän kutsuu pimeydestä ihmeelliseen
valoonsa, toimimaan ijankaikkisuus silmämääränä. Löytyy ainoastaan
yksi katoamaton valtakunta: Jesuksen Kristuksen valtakunta. Se
kansa, joka, pyrkien mielivaltansa määräämään itsenäisyyteen ja
synnin vapauteen, sen turvista luopuu, se häviää, kukistuu ennen
pitkää. Sen tulevaisuutta ei turvaa aineellinen rikkaus, ei suuri
valta, ei kansallinen itsetietoisuus, ei kehittynyt sivistys -- ei
mikään voima: se on kuoleman oma. Historia on täynnä tätä totuutta
todistavia Jumalan tuomioita. Monesti viipyivät ne kauan, moni
Herrasta luopunut kansa kerskasi vuosisatoja voitoistaan, voimastaan,
mutta sen perikato joutui joutumistaan, kunnes aikakirjat eivät
siitä enää mitään kertoneet. Valevalon häikäsemänä, ei se pelännyt
pimeyttä, ei enää kysynytkään: "Vartija, mitä yö kuluu?" Sen
jumalattomuus kaivoi sille haudan todistukseksi, "ettei Jumala anna
itseään pilkata".
Olemme viitanneet Turun yliopistoon ja siihen käänteesen, jonka sen
perustaminen sai aikaan kansamme kehkeytymisessä. Maamme aineellinen
köyhyys, sen syrjäinen, kahden mahtavan valtakunnan välinen asema,
sen kansan omituinen, vakaa ja suruvoittoinen luonne, joka jo
muinaisuuden pimeässä neuvoi sitä kunnioittamaan viisautta aarteista
kalliimpana -- kaikki kehotti sitä etsimään niitä "tavaroita, joita
ei koi raiskaa eikä varkaat varasta." Se oli kutsuttu edistämään
Jumalan valtakuntaa, taistelemaan totuuden puolesta niillä voimilla,
jotka se Herralta oli saanut, sen armon turvissa, jonka Hän nöyrille
antaa. Voidaksensa täyttää tätä korkeaa tehtävää, tuli sen oppia yhä
tarkemmin erottamaan Jumalan valtakunnan ja maailman välistä rajaa,
kuolla synnille ja elää vanhurskaudelle. Eikä saavuteta tätä taitoa
kuin itsensäkieltämisen ja Herran pelvon tiellä. Oliko Suomen kansa
löytävä elämän tien ja oppiva sitä vaeltamaan? "Se tie on kaita ja
portti ahdas, joka vie elämään, ja harvat ovat, jotka sen löytävät."
Eksytyksen sumut ja synnin varjot salaavat siltä vielä tämän maailman
lukemattomat vaarat; yön kuutamossa näyttävät monet ilmiöt, joita
ei kukaan päivän kirkkaassa valossa enää ihaile, niin omituisen
viehättäviltä. "Vartija, mitä yö kuluu?"
Lutherilaisen kirkon turvissa alkoi Suomi työskennellä henkisen
elämän laajalla viljavainiolla. Työ oli vaikeaa ja hitaasti se
edistyi. Esi-isiemme raaka, sodan veriseen leikkiin harjaantunut
voima ei helposti taivu kristillisen sivistyksen kuuliaisuuteen.
Mutta viljelyksen voitot alkavat kuitenkin näkyä kaikilla
aloilla. Kouluja perustetaan, lukutaito pääsee yleisemmäksi,
kaupunkeja syntyy, kauppa ja teollisuus virkistyvät, raa'at tavat
muuttuvat ainakin jossain määrin hienommiksi. Ken ei ole altis
iloitsemaan, nähdessään sivistyksen heikon taimen juurtuvan kylmässä
isänmaassamme? Ja kuitenkin -- onpa tässä surunkin aihetta! Tuo
painava kysymys: onko Suomen kansasta tuleva kristitty kansa sanan
oikeassa merkityksessä, onko se kehittyvä yhä kelvollisemmaksi
työntekijäksi Herran viinimäessä, esiintyy esiintymistään
aikakirjojemme lehdillä jokaisen ajattelevan, Jumalan valtakuntaa ja
Hänen vanhurskauttaan etsivän isänmaanystävän luettavana. Varoittavan
painava kysymys tuo! Ei siinä kylliksi, että lutherilainen uskonto
ulkonaisesti on turvattu, että puhdasta, p. raamatun mukaista oppia
saarnataan kansalle. Tuo on vain Jumalan valtakunnan lähestymisen
ensimmäinen ehto, vaan tämän valtakunnan todellinen tuleminen
edellyttää paljo enemmän. Kristinusko on ennen kaikkea _uusi elämä_.
Onko _elämä_ koittava Suomen kansalle? Joka pelkkään tietoon turvaa,
haparoitsee vielä pimeässä. Se usko, jonka kulmakivenä on kuollut
puhdasoppisuus, rakentaa sannalle. -- -- Herran Hengen valaisemana
ja Hänen voimansa tukemana oli Luther toimittanut uskonpuhdistuksen
suuren työn. Jumalan sanan horjumattomalle kalliolle oli tuo jalo
huone rakennettu virittämään valoa kansoille. Kirkkaina loistivat
siellä "kynttilät," nuo Herran antamat, totuuden taistelussa
kasvatetut opettajat, ja lukemattomat eksyneet löysivät siellä
elämän tien. Jota kovempi ahdinko oli, sitä hartaammin siellä
rukoiltiin, jota nähtävämpi vaara, sitä likempänä Herra. Ei ollut
aika nukkua, voimallisten vihollisten uhatessa: rukouksissa
valvottiin, yhtynein voimin -- ne saatiin Herralta -- pidettiin
huolta siitä, ettei valo temppelissä päässyt sammumaan. Mutta kun
tuo suuri voitto oli voitettu, ja ulkonainen rauha saavutettu, alkoi
sotajoukko antautua kerskaavan suruttomuuden valtaan. Rukouksissa
taisteleva tosi usko kävi yhä harvinaisemmaksi, tiedostaan ja
puhdasoppisuudestaan kopeileva luulousko yhä yleisemmäksi. Menneiden
aikojen taisteluista puhuttiin paljo, esi-isien voitoista saneltiin,
kun ei enää jatkettu totuuden taistelua eikä uusia voittoja voitettu.
Turvattuna, mahtavana seisoi uskonpuhdistuksen rakentama "Jumalan
maja ihmisten keskellä;" sielunvihollinen ei enää yrittänytkään
väkivaltaisella rynnäköllä sitä valloittaa, mutta hän tuli salaa
yöllä sen kynttiläjalkoja siirtämään pois. Ja taitavasti, niinkuin
aina, hän menetteli. Jotta ihmiset eivät huomaisi hänen tekojaan
eivätkä alkaisi valittaa: "pimeys on meidän saavuttanut," sytytti
hän valevaloa kynttiläjalkojen autioiksi jääneille sijoille, kehui
suruttomien uskoa, -- lohdutti, nukutti!
Muistuttaen ortodoksismin varjopuolista, emme suinkaan saa sen
hyviä hedelmiä halveksien tuomita. Silloin vakaantui lutherilainen
tunnustus, tiede oppi kunnioittamaan kirkkoa äitinään, perhe,
yhteiskunta, valtio nöyrtyivät noudattamaan uskonnon vaatimuksia,
tunnustuskirjat rakensivat salpoja lahkolaisuuden mielivallalle,
vaatien raittiutta, järjestystä, vakavuutta. Etenkin häirityn,
alituisten sotien hävittämän Suomen sivistystyölle oli tämä
arvaamattoman suuresta merkityksestä. Kaiken inhimillisen turmeluksen
uhallakin näemme näissäkin vaiheissa armon Jumalan käden. Mutta
elämän Henki poistui poistumistaan kristikunnasta, kuoleman yö
loi varjonsa kaikkialle. Jos joku siellä täällä vielä epäillen
kyseli: "vartija, mitä yö kuluu?" ja jos muutamat valveilla
olevat vartijat saarnasivatkin parannusta ja puhuivat varottavia
sanoja "puhdasoppisuuden aikakauden" suruttomalle kansalle, niin
oli tuo muka "lain orjuutta", "kerettiläisyyttä", jota jokaisen
"oikeauskoisen" mitä huolellisimmin tulisi karttaa. Että "taivaan
valtakunta kärsi väkivaltaa" uskonpuhdistuksen emämaissakin, todistaa
muiden kera Juhana Arndtin elämäkerta. Hänen täytyi paljon kärsiä
totuuden puolesta: uskonpuhdistuksen kirkko oli yksissä valtion ja
sivistyneitten kanssa solminut liiton tuommoista, kristikunnan unta
häiritsevää saarnaa vastaan!
Samankaltaisiksi kuin muualla muuttuivat ortodoksismin aikakaudella
Suomenkin kirkon olot. Ja kirkon tilasta riippui kansamme
tulevaisuus. "Vartija, mitä yö kuluu?" kysyttiin täälläkin vielä,
vaan useimmat vartijat vastasivat: "rauha, rauha", ja ne, jotka
puhuivat muuta, joutuivat epäluulon ja sorron alaisiksi. Suomi
kehittyy, monet epäkohdat poistetaan sen yhteiskunnallisista
oloista, varallisuus karttuu, sivistys edistyy -- mutta pimeämpi
kuin konsanaan ennen on tulevaisuuden taivas. Ja ennenkuin 17
vuosisata kuluu umpeen, näkyy yön pimeässä Jumalan kostava käsi. Hän
lyö vanhurskaudessa, ja lyö kovasti. Nälkävuodet, jonka vertaisia
leivän puutteesen harjaantunut kansamme ei milloinkaan ole kokenut,
kysyvät sen voimia toivottomuuteen asti -- ja kuoleman enkeli iskee
Herran käskystä armottoman kovaan sen harvalukuisiin riveihin. Tuskin
alkaa Suomi vähän tointua näistä kärsimisistä, ennenkuin "ison
vihan" kauhut kätkee sen tulevaisuuden vielä synkemmän epätoivon
pimeään. Joka ei usko Jumalaan, hän ei voi selittää, kuinka kansamme
kukistumatta kesti nuo äärettömät koetukset, joiden alaisena se 18
vuosisadan alussa oli. Se on historiallinen arvoitus, johon tämän
maailman viisaat, eivät keksi selitystä.
Oi, että oppisimme Jumalan sanan valossa lukemaan Suomen kansan
merkillistä historiaa! Kirkastumistaan silloin meille kirkastuisivat
Herran viisaat neuvot armaan isänmaamme tulevaisuudesta. Me oppisimme
epäilemään itseämme ja luottamaan Häneen, joka vanhurskaudessa
monesti löi, vaan ei milloinkaan hyljännyt tätä köyhää kansaa, jonka
huulilta vielä näiden viimmeisten aikojen syysmyrskyissä Herran
kunnian kiitos ja ylistys on kaikuva puhtaampana ja todellisempana
kuin ennen, jos vain nöyrrymme Hänen edessänsä, teemme parannusta
ja annamme sijaa Hänen käsittämättömälle armolleen. Suuri tehtävä
tuo! Oudoksuisimmeko että Hän meitä siihen valmistaa koetusten ja
kärsimisten koulussa? Joka epäilee, hän tutkikoon Jumalan sanan
valossa kansamme vaiheita menneinä aikoina. Niistä tässä vielä
sananen.
Työläästi tointui Suomen kansa "ison vihan" iskemistä vammoista,
mutta se tointui kuitenkin. Kuoleman esikartanoista palautti
Herra sen elävien joukkoon ihmeitä tekevän armonsa kiitokseksi ja
ylistykseksi. Hän vuodatti lohdutuksen öljyä sen syviin haavoihin,
loi siihen uutta elinvoimaa, kehottaen sitä uuteen työhön ja uuteen
taisteluun totuuden puolesta. Jo pilkotti jälleen toivon tähti
pilvien lomasta Suomen tulevaisuuden taivaalla. Se ei valehdellut:
totuuden Jumala itse oli sen sytyttänyt poistamaan epätoivon
pimeän esi-isiemme sydämmistä. Oliko Suomi nyt muistava, että
Jumala on pyhä, vanhurskas, oliko se paremmin kuin ennen kiittävä
Hänen käsittämätöntä armoaan? "Vartija, mitä yö kuluu?" --"Yö on
mennyt, nyt on kirkas päivä" huutaa kerskaten "valistusaikakauden"
kevytmielinen sukukunta, ja tuon jumalattoman huudon kaiku kuuluu
siellä täällä Suomessakin, ennustaen uusia vanhurskaan Jumalan
sallimia kärsimisiä isänmaallemme ja sen kansalle. Jälleen
hävittävät sodat toukojamme ja vasta elpynyttä sivistystämme, kun
viholliset hyökkäävät maahan, ja hallitus häälyy sinne tänne omaa
etuansa valvovien puolueitten orjana. Levoton on aika, ihmiset
alkavat aavistaa, että ratkaiseva hetki on tulossa. Ja se joutuu
tämä hetki vanhurskaan Jumalan hetkenä: etäältä kuuluu jo Ranskan
vallankumouksen ja Napoleonin sotien myrsky! Mutta ennenkuin
isku kohtaa Suomea, valmistaa Hän, joka ohjaa kansojen vaiheet,
esi-isiämme sitä vastaanottamaan. Ihmeellisesti edistyi isänmaamme
18 vuosisadan vaiheissa, vaikka ne monesti tuntuivat sille hyvin
vaikeilta. Se ei ole sattumusta vain, kuten maailma väittää, että
Porthan juuri siihen aikaan esiintyy herättämään Suomalaisten
kansallisuudentunnetta ja että isänmaallinen sivistystyö silloin
alkaa kyntää vakojaan henkisen elämämme viljavainioon. Sitä auraa
ei ennen oltu käytetty, ja sentähden oli maa niin viljelemätöntä.
Herra, joka oli kutsunut Suomen kansan valtakuntansa palvelukseen,
antoi sen löytää tämän aseen, jotta se sitä käyttäisi Hänen
kunniakseen. -- -- Ja ennen kaikkea ei se ole "sattumusta" vain,
että juuri näihin aikoihin Jumalan valtakunta lähestyy isänmaatamme
voimallisemmin kuin milloinkaan ennen. Suomen suuri herännäisyyden
aika on tulossa: sen enteet ovat nähtävinä jo 18 vuosisadan
vaiheissa. Tämän pohjoisen Siionin särjetyiltä muureilta alkaa kuulua
heränneitten paimenten, totuuden Hengen tukema parannussaarna,
ja Helluntaipäivän ihmeestä puhutaan Savon erämaissa. _Herra_
hallitsee, Hän armahtaa, auttaa! -- -- Isku kohtaa Suomea. Se
katkasee tuon 700 vuotta kestäneen Suomen ja Ruotsin välisen liiton.
Lukemattomat sydämmet särkyvät, kun epätoivoon synkkään peittyy
isänmaan tulevaisuus. "Vartija, mitä yö kuluu?"--Vaienneet ovat
vartijain äänet, kaatuneet sankarit! Rohkeimmankin toivo raukeaa.
Mutta armon Jumala varjelee tuota orvoksi jäänyttä, vieraan herran
palvelukseen joutunutta köyhää Suomen kansaa. Se ei sorrukaan orjan
asemaan: jalo ruhtinas lupaa sille tulevaisuuden, ja kuningasten
kuningas siunaa tämän lupauksen. Vaan kolkon oudolta näyttää vielä
kauan. Epäillen, peläten astuu Suomi tulevaisuutta kohti. -- Jalot
isänmaanystävät puhuvat kehottavia sanoja, Kalevalan runot kootaan,
Runebergin kannel soi, Suomen kansallisuudentunne herää uuteen eloon
ja taivas kirkastuu vähitellen. Kuluu muutamia vuosia, ja isänmaamme
tulevaisuus näyttää paljoa onnellisemmalta kuin milloinkaan ennen.
Nuo jalot kansalaisetko, jotka tuona tärkeänä käänteen aikana
uhrasivat voimansa isänmaan palveluksessa, Suomen kansan oma
murtumaton voimako -- nekö pelastivat Suomen perikadosta? Siihen
tapaan puhuu monesti nykyinen, Jumalasta luopunut sukupolvi, vaan
tämä puhe on pettävää ja vaarallista: se kokoo yhä synkempiä pilviä
isänmaamme taivaalle. Jos Jumalan sanan valossa tutkimme kansamme
vaiheita, saamme toisen vastauksen tähän painavaan kysymykseen. Ja
tämä vastaus kuuluu: esi-isiemme suuri, uskollinen Jumala armahti
tätä kansaa, sillä se heräsi synnin unesta ja sen huulilta alkoi
kuulua särjettyjen sydänten kiitos ja ylistys. Kertomus Suomen
herännäisyydestä on kauniin lehti kansamme historiassa. Se luo
ihmeellistä valoa menneiden aikojen vaiheisin, ylönluonnollisen
toivon säteitä isänmaamme tulevaisuuteen silloinkin, kun tämä
tulevaisuus kätkeytyy epätoivon pimeään. Kysymys on vain siinä,
käsitämmekö, tahi oikeammin, tahdommeko käsittää tämän merkillisen
lehden pyhiä totuuksia. Harvan, tuskin minkään kansan kirkkohistoria
tietää uskonpuhdistuksen aikojen jälkeen kertoa niin valtaavan
suuresta uskonnollisesta liikkeestä, kuin Suomen herännäisyys oli.
Pyhän Hengen tuuli liikutti silloin miltei jokaista taloa ja mökkiä
koko maassa, tuo voimallinen herätyshuuto: "tehkäät parannus, sillä
taivaan valtakunta on lähestynyt" kaikui pohjasta etelään, idästä
länteen, vaatien Suomen kansaa päättämään, tahtoiko se ehdottomasti
antautua sen Herran omaksi, joka sen vaiheita kautta vuosisatojen
oli vanhurskaudessa ja armossa ohjannut, vai toista herraa
palvella. Harvat olivat ne, joihin tämä herätyshuuto ei jollain
tavoin koskenut. -- -- Ei ole totuuden vakaa saarna, joka ketään
säälimättä paljastaa maailman turhuuden ja synnin, vielä milloinkaan
iskenyt ihmisten sydämmiin, herättämättä vastustusta, vihaa, ja
tämän kohtalon alaiseksi joutui se kyllä Suomessakin. Mutta kaiken
inhimillisen turmeluksen uhallakin heräsivät silloin lukemattomat
synnin unesta elävää Jumalaa hengessä ja totuudessa palvelemaan. He
antautuivat taisteluun sen valtakunnan puolesta, jonka perustukset
eivät konsanaan horju. Sen edistäminen ja levittäminen Suomessa
oli heidän isänmaanrakkautensa ydin ja voima. Ja tämä voima oli
kukistamaton, sillä se oli totuuden, oli Herran voima. Tyytyen
Jesuksen todistukseen "maailmassa on teillä tuska, mutta olkaat
hyvässä turvassa minä voitin maailman" loi Suomen herännyt kansa
vakaan katseen tulevaisuuteen. Niin kauan kuin se omia voimiaan
epäili, ei ollut sillä syytä epäillä Herraa. "Kun se oli heikko, niin
oli se väkevä."
"Etsikäät ensin Jumalan valtakuntaa ja hänen vanhurskauttaan, niin
kaikki nämä teille annetaan." Näin kuuluu Herran lupaus. Se lupaus
pysyy. Kuningasten Kuningas ei ole milloinkaan hallitsijavalaansa
rikkonut. Tämän horjumattoman totuuden sai Suomikin kokea.
Todistuksena on isänmaamme ennen aavistamaton edistys viimmekuluneina
vuosikymmeninä. Tästä tietää jokainen sivistynyt Suomen mies ja
nainen paljon kertoa, vaan onko jokainen heistä myöskin altis
raamatun hengessä tunnustamaan: "Herralta on tämä tullut ja on
ihmeellistä meidän silmiemme edessä?" Myöntävä vastaus olisi totuuden
ja Jumalan pilkkaa. Yhä harvemmalta Herra enää kunnian sai onnen ja
myötäkäymisen päivinä. Tuo vakaa parannussaarna alkoi vähitellen
lannistua, kun nuo suuret johtajat olivat muuttaneet "Herran lepoon"
eivätkä lapset enää vaeltaneet "isien säädyissä." Unelmain valtaan
antautui Suomi, laskien voittojaan tämän maailman pettävän laskutavan
mukaan ja kuvaten tulevaisuuttansa jos kuinka toivorikkaaksi. Ei
Jumalan valtakunnan tuleminen enää ollut sen pääpyrintönä, ei enää
kysytty: "Vartija, mitä yö kuluu?" Kevytmielisen lapsen tavoin
unohti nuori Suomi isien vakaat varoitukset ja tuhlasi maailman
palveluksessa heiltä saadun kalliin perinnön. Mieltyen itseensä ja
omasta voimastaan kerskaten, unohti se tuon peruuttamattoman ehdon,
josta neljännen käskyn siunaus riippuu. Vanhurskaan Jumalan sallimat
katovuodet hillitsivät kyllä hetkeksi sen syntistä riemua, mutta kun
koetuksen aika oli ohitse, antautui se törkeämpään jumalanpilkkaan
kuin konsanaan ennen. Lyöden tuuleen ne varoittavat äänet, jotka,
kuuliaisina totuuden Hengelle, vielä siellä täällä todistivat
"synnistä, vanhurskaudesta ja tuomiosta," ei se enää pelännyt Jumalan
vihaa, vaan kokosi syntiä synnille. Onko esi-isien armollinen
Jumala jättävä luopuneet lapset eksytyksen pimeään? Onko Hän ottava
valtakuntansa meiltä pois ja antava sen muille, joilta Hän saa
paremman hedelmän? "Vartija, mitä kuluu yö" kuu kevytmielisimmänkin
täytyy myöntää, että synkät pilvet jälleen peittävät tulevaisuutemme
taivaan?
* * * * *
Rukoillen apua Herralta, olen tämän talvisen yön pimeässä siitä
sanasta, joka on "meidän jalkaimme kynttilä ja valkeus meidän
tiellämme," etsinyt vastausta tuohon painavaan kysymykseen: "vartija,
mitä yö kuluu?" Paljon tätä nykyä Suomen oloista sanellaan ja
kirjoitetaan, ja hyvin tiedän, etteivät minun heikot sanani ansaitse
päästä kauas kuulumaan. Rohkenen kuitenkin ne julkaista, koska niillä
en muuta tarkoita, kuin kehottaa jokaista isänmaanystävää, joka
näinä koetuksien aikoina on altis turvaamaan esi-isien uskolliseen
Jumalaan, Häneltä ainoalta etsimään apua armaalle isänmaallemme.
Ei Hän meitä vielä ole hyljännyt, vaikka Hän meiltä armonsa
vanhurskaudessa salaa. Todistuksia ei puutu, vaikka pimeä on synnin
yö. Mainitsen tässä ainoastaan yhden tämmöisen todistuksen, joka
teki syvän vaikutuksen etenkin meihin Pohjois-Suomen asukkaisin,
vaatien meitä kiittämään ja ylistämään Herraa. Joka oli tilaisuudessa
omin silmin näkemään ja omin korvin kuulemaan Kuopion hiippakunnan
papiston esiintymistä sen kokouksessa Oulussa viimme Syyskuussa,
hänen täytyi ajatella: Jumala on meille vielä armollinen! En
mainitse nimiä, sillä en tarkoita ihmisten kunniaa, vaan Herran.
Ajatellessamme esi-isien taistelua totuuden puolesta, ja etenkin
muistellessamme tuota suurta herännäisyyden aikaa, on meillä kyllä
syytä valittaa: "auta Herra, sillä pyhät ovat vähentyneet ja
uskolliset ovat harvat ihmisten lasten seassa," mutta Herra ei ole
vähentynyt, "Hänen armonsa on joka aamu uusi." Tämän kirjoittaja
ei omasta kokemuksesta tiedä todistaa, millainen tuo Herran armon
ihmeellinen aika, jota hän tarkoittaa, oli; hän on vain täällä
pohjan perillä katsellut noita sen isänmaan peltoon kyntämiä syviä
vakoja. Niiden ääressä -- ne eivät ole vielä kasvaneet aivan umpeen!
-- ja lähellä noiden jalojen, Pyhän Hengen valaisemien opettajien
hautoja, syttyy sammuvakin toivo uudelleen! Viitaten Herran armoon
isänmaatamme kohtaan menneinä aikoina ja Hänen horjumattomiin
lupauksiinsa, uskallan julkaista nämä rivit. Armon Jumala suokoon
niille siunauksensa!
"Luuletkos että Kaikkivaltias pelkää sinua rangaista, ja käydä
oikeudelle kanssas?"
Job. k. 22: 4.
Ylpeys on turmeltuneen ihmisen perussynti. Sentähden ei kukaan
luonnostaan ole altis kuulemaan semmoista puhetta, joka paljastaa
hänen rikoksensa ja nuhtelee häntä synnistä. Jollei Jumalan Henki saa
häntä nöyryyttää, niin karttaa, vihaa hän jokaista, joka uskaltaa
hänelle tuohon tapaan puhua. Hän kuuntelee kernaammin imartelijan
halpaa kiitosta, vaikka hän ylenkatsoo häntä ja tietää hänen
valehtelevan, kuin totuuden vakaita sanoja, jos nämä vain jollain
tavoin loukkaavat hänen itserakkauttaan. Miten käsittämätön on synnin
syvyys! Ja semmoiset kuin yksityiset, ovat kansatkin. Kuinka monesti
on meidänkin isänmaan alttarilla suitsutettu ylpeyden epäjumalalle!
-- Miten oudolta kuuluisi esim. noissa riemastuneissa laulu- ja
soittojuhlissa, joita Suomessa viimme aikoina on niin paljon
vietetty, puhe tämmöinen: ei ole aika riemuten laulella, kun olemme
syntiä tehneet Herran edessä, tunnustakaamme itsemme syyllisiksi
ja vuodattakaamme katumuksen kyyneleitä? Miltei mielipuolena
pidettäisiin semmoista puhujaa, eikä hän saisi monta sanaa sanotuksi,
ennenkuin "juhlavieraat" kilvan hänen keskeyttäisivät. Miksi?
Sentähdenkö, että hän puhuisi perättömiä, viskaisi valheellisia
syytöksiä kuulijakuntansa silmiin? Ei, vaan sentähden, että hän
lausuisi masentavan totuuden, jota ei ylpeys siedä kuulla. -- --
Kirkossa sopii vanhan tavan vuoksi joskus julki jumalattomankin
huulin tunnustaa: "me olemme syntiä tehneet isäimme kanssa," vaan
niin ajattelee suruton maailma -- ei semmoinen mieli saa häiritä
iloamme, kun isänmaan rakkaus saa sydämmemme sykkimään ja kanteleemme
soimaan. Ja mitä pahaa on Suomen kansa tehnyt, mitä syytä katumukseen
sillä on? Katukoon se, joka on rikkonut. Suomi ei ole rikkonut!
Tähän tapaan ajattelevat tämän maailman suruttomat lapset. He ovat
unohtaneet, että kansankin tila, sen pyrinnöt ja riennot ovat
arvosteltavat Jumalan, eikä ihmisten mielen mukaan. --
"-- Te tulette vihattavaksi kaikilta minun nimeni tähden" ennusti
ristin Herra opetuslapsilleen. Kaikkina aikoina ovat nämä sanat
toteutuneet. Sentähden onkin tuo suolainen totuus outo vieras maan
päällä. Koettaen puolustaa itseään jos millaisilla tekosyillä,
pukeutui kristittyjen saarna tuon tuostakin maailmaa miellyttävään
pukuun, jotta se ei herättäisi vihaa. Jos se riisui yltään tuon
kirjavan puvun, joutui se aina sorron ja vainon alaiseksi. Mutta
ihmispelko poistaa jumalanpelon, ja se kansa, joka ei pelkää
Jumalaa, on suuressa vaarassa. Ken uskaltaa esiintyä todistamaan:
Suomen kansaan tuo viittaus ei sovellu? Eikö meidän päinvastoin
täydy myöntää, että parannussaarna monessa paikoin on miltei
kokonaan vaiennut, että maailman ystävyys ja ihmispelko on poistanut
jumalanpelon? Eikä koske tämä surkea totuus ainoastaan paimenviran
edustajia: se soveltuu valitettavasti arveluttavan yleisesti
sanankuulijoihinkin -- niihinkin, joille Jesus on rakas ja jotka
tahtovat olla Hänen tosi opetuslapsiaan. Herramme vakuuttaa: "joka
minun tunnustaa ihmisten edessä, sen tunnustan myös minä minun Isäni
edessä, joka on taivaissa, mutta joka minun kieltää ihmisten edessä,
hänen minä myös kiellän Isäni edessä." Ken meistä rohkenee väittää
noudattaneensa tämän painavan kehotuksen? Ja kuitenkin siitä riippuu
niin äärettömän paljo! Mutta kun "suola näin on menettänyt makunsa,"
niin on meitä uhkaamassa Jumalan sanan ennustus. Se kuuluu: "aika
on että tuomion pitää Jumalan huoneesta alkaman. Mutta jos se ensin
meistä alkaa, minkä lopun ne saavat, jotka eivät Jumalan evankeliumia
usko?" Niin -- millainen on loppu oleva? Totisesti: meillä on syytä
vihdoinkin tehdä parannus, perinpohjainen parannus! -- -- --
"Kuka on Herra, jonka ääntä meidän kuulla tulee", huutaa Faraon
tapaan moni meidän aikanamme jo täällä Suomessakin, semminkin jos
parannuksesta puhutaan. Nuo "vapaat aatteet", joiden turmiollinen
vaikutus on nähtävänä kaikkialla kristikunnassa, ovat saaneet
kannattajia täälläkin. Miltei yhtä turhaa on nimikristittyjen
lukemattomalle joukolle puhua parannuksesta. He ovat "autuaita
Jumalan lapsia," ei heille muka lakia saa saarnata. Täytyykö, asiain
näin ollen, raamatun vaatimuksen, että "Kristuksen nimeen pitää
saarnattaman parannusta ja syntein anteeksi antamusta kaikissa
kansoissa," mukaantua enemmistön katsantotavan mukaan? Onko ajanhenki
pakottava parannussaarnaajat vaikenemaan? Pieni on enää niiden luku,
jotka ihmisiä pelkäämättä uskaltavat saarnata parannusta niin, kuin
Herran sana ja esimerkki sitä saarnaamaan vaativat. Ovatko nuo harvat
kestävät taistelussaan ajanhenkeä vastaan vai onko heidänkin ääni
vaikeneva? Jos niin kävisi, jos kaikki suola menettäisi makunsa,
niin yhteiskunta mätänisi. Silloin toteuisi meille tuomioksi tämäkin
Herran ennustus: "missä raato on, siihen kotkat kokoontuvat." --
"Herra armahda meitä, sillä me olemme sangen viheliäisiksi tulleet!"
Mutta jos ihmiset pelkäävätkin paljastaa maailman syntejä, niin
löytyy yksi, joka ei pelkää: Hän, josta kirjoitettu on: "luuletkos
että Kaikkivaltias pelkää sinua rangaista, ja käydä oikeudelle sinun
kanssas?" Ei Hän kysy, milloinka meillä on sovelias aika tulla Hänen
oikeutensa eteen, milloinka paraiten kestämme rangaistusta. Hän
määrää hetken, kysymättä neuvoa keneltäkään, säätää rangaistuksen,
ketään pelkäämättä. Ja mitä syytä meillä Suomalaisilla on olettaa,
että Hän tekisi poikkeuksen meidän suhteen? Eikö tuommoinen ajatus
päinvastoin ole mieletön, kun kertomus Herran vanhurskaista
tuomioista niin lähtemättömästi on piirretty historiamme lehdille?
Jos myötäkäymisen hetkinä olemme eksyneet tuohon tapaan ajattelemaan
raskaana painaa tämä synti vanhurskaan Jumalan vaa'alla! -- niin
älkäämme toki niihin määrin kevytmielisiä olko, että lyömme Hänen
varoituksensa tuuleen silloinkin, kun Hänen sallimuksestaan
tulevaisuuden taivas on pilviin peittynyt eikä yksikään meistä tiedä,
milloinka se jälleen valkenee! Nöyrtykäämme Herran eteen! Sitä Hän
meiltä odottaa, sillä Hän on pyhä, vanhurskas. Jumalan tuomiot ovat
luettavina koko ihmiskunnan historiassa. Ei yksikään kansa voinut
niitä karttaa, ja ne, jotka eivät niistä taipuneet, joutuivat
perikatoon. Ei Israelkaan, tuo Herran valittu kansa, saanut ylpeillen
kerskata, ja kun eivät Kaikkivaltiaan rangaistukset saaneet sitä
parannukseen nöyryttää, niin turmeluksen tulva hävitti lupauksen maan
ja viskasi sen paatuneet lapset vaahtona pakanamaailmaan. Auttakoon
Herra Suomen kansaa parannusta tekemään, ennenkuin katumuksemme on
myöhäistä!
"... jokainen suu
pitää tukittaman, ja kaiken
maailman pitää Jumalan edessä
vikapään oleman."
Room. 3: 19.
"Miksis peität kasvos ja unohdat meidän raadollisuutemme ja
ahdistuksemme?"
Ps. 44: 25.
Ei viihdy ilo nykyään Suomessa: alakuloisuus vallitsee kaikkialla.
Nykyinen ahdinko painaa leimansa iloisimmankin katseesen, vaatien
kevytmielisintäkin hetken miettimään armaan isänmaan kohtaloa.
Kohoavatko ihmisten ajatukset vihdoinkin sen Herran puoleen, joka
hallitsee kansojen, niinkuin jokaisen yksityisenkin vaiheet? Harvat
ovat myötäkäymisen päivinä alttiit muistamaan kaikkien hyvien
lahjojen antajaa, ja mitä etenkin niihin etuihin tulee, joita
Suomi viimme aikoina on nauttinut, niin ei ole monikaan ihmetellen
ajatellut: mitenkä köyhän Suomemme tulevaisuus noin toivorikkaana
meille hymyilee? Kerran kuulin lapsena kerrottavan J. W. Snellmanin
vastanneen eräälle sanomalehtimiehelle, joka kerskaten oli sanellut
niitä näitä isänmaamme "luonnollisista oikeuksista." Hän kirjoitti:
"niin, luonnollisia kyllä ajattelemattoman mielestä: härkä, joka
käypi lihavalla apilas-laitumella ei ensinkään ihmettele, miten tuo
oivallinen apilas kasvaa." Itse asiaa en silloin ymmärtänyt, vaan
selvään muistan, että ajattelin: "härkä ei tiedä mitään Jumalasta,
joka kasvun antaa." Tämä muisto lapsuudenajan onnellisilta päiviltä
johtui äsken mieleeni, ajatellessani isänmaani nykyistä asemaa ja
sovittaessani siihen salmistan sanat: "älkäät olko niinkuin orhiit
ja muulit, joilla ei ymmärrystä ole, joille pitää suitset ja ohjat
suuhun pantaman, ellei he lähene sinua." -- -- Niin -- siinä juuri on
onnettomuutemme, että unohdamme Herran, kun meidän hyvin käy, pidämme
Hänen suuria armonlahjojaan ihan "luonnollisina". Me unohdamme,
että Herra, joka antoi, on myös oikeutettu ottamaan lahjansa meiltä
pois. Vaan armollinen on Hän meitä kohtaan silloinkin, kun Hän
pakottaa meitä toisin ajattelemaan. Nykyinen hetki on tuommoinen
Herran pakottamisen hetki. Tunnustaako Suomi sen siksi, tunteeko
se "etsikkoaikansa?" Kuuluuko huokaus "miksis peität kasvos ja
unohdat meidän raadollisuutemme ja ahdistuksemme" päivän touhinasta
ja yön hiljaisuudesta kansalaistemme sydämmistä? Tuo kevytmielinen
nautintohimo, joka viimme aikoihin asti on ollut niin kekseliäs
aikaansaamaan uusia huvituksia, toisen toista pirteämmän, vaikka
maamme on köyhä ja menneiden aikojen opetukset, puhumattakaan
Jumalan sanan neuvoista ja varoituksista, kehottavat varovaisuuteen,
vakavuuteen myötäkäymisenkin hetkinä, on kyllä vähän asettunut, vaan
ei ilmaise tämä vielä sitä parannusta, joka Herralle kelpaa. Kun
esim. Suomen pääkaupunki, josta on todistettu, että se väkilukunsa ja
varojensa suhteen huvittelee enemmän kuin mikään Euroopan kaupunki,
yhdeksi päiväksi keskeyttää julkiset huvinsa, niin ei tuo vielä
ole tosi katumuksen alkuakaan. Kevytmielisinkin luopuu hetkeksi
aivotuista huveistaan, kun vaara uhkaa hänen kotiansa, kiittämätönkin
lapsi käy alakuloiseksi, nähdessään äitinsä surevan. Se on maailman
katsantotapaa, vaan Herran Henki tähtää syvempään, paljo syvempään!
Tämän talviyön pimeässä näkyy tuon tuostakin Jumalan vanhurskauden
välke? Ken herää sitä näkemään ja ken on altis käsittämään sen
tarkoitusta? Kaikkialla kuuluu huolestuttavia sanomia Suomen
tulevaisuudesta: ken huomaa, että niiden takana on pyhä Jumala?
Ei se, joka puhuu vain ihmisjärjen laatiman valtioviisauden
vaatimuksista, eikä sekään, joka ikäänkuin halusta laskee
suustansa jos kuinka liioteltuja sanoja Suomen vaikeasta asemasta.
Päivä päivältä näemme yhä selvemmin, että ihmisjärki tässä on
kykenemätön auttamaan. Ylhäältä täytyy meidän viisautta saada, sitä
viisautta, jota Herra vuodattaa nöyriin, särjettyihin sydämmiin.
Eikä tuo kevytmielinen, isänmaan tilaa jos kuinka toivottomaksi
kuvaava puhe, jonka edustajaksi moni pintapuolinen raukka, pukien
välinpitämättömyytensä ja tylsyytensä teeskennellyn isänmaanrakkauden
vaippaan, on antautunut, tulevaisuuttamme turvaa. Senmielinen
liioitteleminen on jo maailmalliseltakin kannalta moitittava. Hyvä
lapsi toivoo viimmeiseen asti rakkaan äitinsä tautivuoteen ääressä.
Ja mihin joutuu tuo nimikristittyjen kerskaava, "suuri" usko, joka
muka ei milloinkaan horju, kun Herran vanhurskaus yön pimeässä
puhuu Siinain kieltä? Oi, miten kaikki inhimillinen taito ja voima
tässä paljastaa mitättömyytensä, kurjuutensa! Ja kuitenkin: kuinka
hitaat olemme siitä luopumaan, miten harvat huokaelevat oikeassa
mielessä Herran puoleen: "miksis peität kasvos ja unohdat meidän
raadollisuutemme ja ahdistuksemme?" -- -- --
Mutta vaikka turmelus onkin suuri, julki jumalattomuus voimallinen
ja luulousko yleinen, niin kuuluu kuitenkin ainakin nyt, kun Herra
meiltä armonsa kasvot salaa, monen Suomalaisen sydämmestä tuo oikea,
Pyhän Hengen opettama huokaus surevan Suomen puolesta. Se etsii,
tuo huokaus, kaupunkien hälinästä tietä Hänen luoksensa, joka on
murheellisten lohduttaja, hengellisesti vaivaisten lääkäri, se
nousee erämaan mökeistä Hänen, ijankaikkisen Armahtajan puoleen!
Ajan turmeluksen uhallakaan ei ole täällä vieläkään unohtunut se
valtioviisaus, jonka nimi on rukous. Meidän uskollisuutemme ei ole
sitä varjellut, vaan Herran käsittämätön armo. Siitä kiittäkäämme
ja ylistäkäämme Hänen suurta nimeä! Vaan ei kaikki kiitos Hänelle
kelpaa, ja tämä totuus on muistettava etenkin nyt, kun Hän meitä
synnistä nuhtelee ja rankaisee. Kiitoksemme ei saa muuta tarkoittaa
kuin Hänen kunniaa. Kaikki luultu hyvyytemme, salaisinkin ajatus
että meillä muka on jotain omaa, johon Hän voisi mieltyä ja
jonka tähden Hän tahtoisi meitä armahtaa -- kaikki semmoinen on
Hänelle kauhistus. Meidän täytyy noiden valheellisten luulojemme
hämärästä astua valkeuteen Hänen kasvojensa eteen -- sinne, missä
jumalallinen totuus yksin on tuomarina. Jos niin teemme, jos raamatun
valossa tilaamme tarkastamme: totisesti, emme silloin ole alttiit
hyveistämme kerskaten puhumaan. Me kysymme silloin hämmästyksellä
itsekukin: mikä on _minun_ osuuteni kansani turmeluksessa, kuinka
raskaana painaa _minunkin_ syntieni tähden Jumalan viha isänmaatani?
Syyllisiä Jumalan edessä eivät ole ainoastaan johtavat henkilöt,
jotka suuremmassa määrässä kuin muut ovat olleet määräämässä
yleistä katsantotapaa ja kansan kehitystä, vaan vähäpätöisimmätkin
kansalaiset. Tässä on kyllä muistettava p. raamatun sana: "jolle
paljo annettu on, häneltä paljo vaaditaan," vaan älköön kukaan, sen
turviin paeten, ajatelko: vastatkoot johtajat, minä sain vähän, ei
Jumala minua, vähäpätöistä, tilille vaadi, kun Hän Suomea rankaisee.
Joka Pyhän Hengen valossa tutkii velvollisuuksiaan isänmaata kohtaan,
hän tunnustaa haikein sydämmin lausuneensa monta sanaa, tehneensä
monta tekoa, jotka ovat olleet arvaamattomaksi vahingoksi, ja siten
kartuttaneensa tuota yleistä turmelusta, jota hän kaikkialla näkee.
Synneillään on jokainen, miten pieni hän sitten onkaan, lisännyt
tuota yleistä syntivelkaa, joka raskaana painaa vanhurskaan Jumalan
vaa'alla ja josta Hän nyt vaatii meitä tilille. Joka Herran armosta
pääsee tähän suuntaan ajattelemaan, hänen sydämmestään nousee
taivasta kohti huokaus: "miksis peität kasvos, ja unohdat meidän
raadollisuutemme ja ahdistuksemme," ja jota paremmin hän ennen on
tähän katsantotapaan perehtynyt, sitä puhtaampana ja Pyhän Hengen
kuljetukseen tyytyväisempänä hän etsii Herran armoa silloinkin, kun
synkät pilvet sen salaavat. Semmoinen rukoilija tietää, että "kaikki
Herran tiet ovat armo ja totuus niille, jotka häntä pelkäävät" --
siis kurituksen ja rangaistuksenkin lihaa ja verta masentava tie.
Ja kun hän ajattelee kansansa menneitä vaiheita, kirkastuu hänelle
kirkastumistaan muiden kera tämäkin p. raamatun todistus: "jos te
kurituksen kärsitte, niin Jumala taritsee teille itsensä niinkuin
lapsillensa", sillä tällä tiellähän esi-isätkin voittivat. Mutta tämä
valtioviisaus on luulouskolle käsittämätön salaisuus ja sentähden se
joutuu häpeään ainakin koetuksen hetkinä?
Hän, jonka armosta Suomessa vielä kuuluu katuvaisten syntisten
huokaus näinäkin synkkinä aikoina, on voimallinen herättämään julki
jumalattomatkin synnin unesta rukoilemaan apua isänmaallemme ja sen
kansalle. Olkoon tämä lohdutuksemme, kun valitamme, että huokaus
Herran puoleen ei kuulu kuin sieltä täältä vain! -- -- -- Vuodata,
armon Jumala, Suomen asukkaisin se rukouksen henki, joka totuudessa
rukoilee "miksis peität kasvos ja unohdat meidän raadollisuutemme ja
ahdistuksemme!"
"Minä olen vihassani
vähäksi silmänräpäykseksi minun
kasvoni kätkenyt sinulta; mutta minä
tahdon armahtaa sinua ijankaikkisessa
armossa, sanoo Herra,
sinun lunastajas."
Jes. 54: 8.