Muistojumalanpalveluksia Mr. Moodylle.
Eräässä suuressa kokouksessa, mikä pidettiin Philadelphian Templissä,
jossa pastori Russell H. Conwell toimii johtajana, avasi _piispa Cyrus
D. Foss_ kokouksen ja piti lyhyen rukouksen jälestä näin kuuluvan
puheen:
"Me emme ole kokoontuneet tänne tänä iltana sankarin kiitosta
korottamaan tai hänen mainettaan pasunoimaan. Jumala ja enkelit pitävät
siitä seikasta huolta, sillä jos taivaassa on ilo yhdestä syntisestä,
joka tekee parannuksen, minkälaisen tervehdyksen sitte rakas ystävämme
saikaan, hän joka epäilemättä on saarnannut evankeliumia monelle
miljoonalle ihmiselle ja ollut Jumalan aseena saattamaan monia tuhansia
ristin juurelle! Mikä enkelein ja pyhäin laulu, mikä kultaharppujen
yhteissoitto mahtoikaan taivaassa kaikua, kun hän tuli sinne! Me
olemme itse tähtemme täällä; me emme ole täällä hänen tähtensä, vaan
noutaaksemme uutta voimaa ajatellessamme, mitä hän Jumalan armon ja
niiden lahjain kautta, joita Jumala hänelle luonnosta oli suonut,
oli ja on. Epäilemättä on hyvä, että kristityltä eri tunnuskunnista
kirkollisiin käsityksiinsä katsomatta on tänne kokoontunut puhumaan
tästä rakastetusta ystävästä, tästä ihmeellisestä miehestä, joka
kuului kaikille kirkoille -- vieläpä, joka oli kristikunnan Atlantin
kummallakin puolen yhteinen omaisuus".
"Mitä hän oli? Toiset tulevat tänä iltana lausumaan muutamia sanoja
tämän kysymyksen vastaukseksi; minun täytyy puhua lyhyesti, kun minä
täten aloitan kokouksen. Minä toivon voivani neljässä minuutissa
lausua neljä seikkaa, jotka ovat sydämmelläni. Ensinkin, hän oli
suuri ihmisen esikuva. Kun Jumalalla on jokin suuri työ tehtävänä,
herättää hän siihen erityiset välikappaleet. Ja toisinaan on näissä
malli-ihmisissä, jotka saavat enimmän aikaan, vikoja -- minä otaksun
että kaikissa ihmisissä on vikoja -- mutta näiden ihmisten viat
tulevat silmiinpistävämmiksi heidän suuruutensa tähden, Lutherilla oli
vikansa, Wilhelm hiljaisella ja Cromwellilla omansa. Meidän ystävällä
oli mahdollisesti myös vikansa -- minä en niitä tunne -- mutta Jumala
loi hänet suuren mallin mukaan, soi hänelle suuren luonteen, ja minun
täytyy otaksua, että hän, joka epäilemättä on saarnannut evankeliumia
useammalle ihmiselle kuin yksikään toinen minä aikana tahansa elänyt
mies, (minä pyydän teitä kiinnittämään huomionne tähän väitteesen,
sillä minä luulen sen olevan oikean) että hän olisi voinut suorittaa
minkä muun tahansa kahdestakymmenestä muusta suuresta tehtävästä.
Jos hänen osakseen olisi tullut, ja hänen kehityksensä olisi häntä
siihen valmistanut, olisi hän voinut tulla suureksi kenraaliksi
kuten Wellington tai Grant; hän olisi voinut olla suuri puhuja
edustajahuoneessa. Hänen olisi ollut mahdollinen suorittaa mikä tahansa
kahdestakymmenestä suuresta tehtävästä, jos Jumalan neuvopäätös olisi
sen hänen eteensä asettanut".
"On vieläkin yksi seikka, josta minä olen täydesti vakuutettu,
nimittäin, että hän oli harvinaisen pyhitetty mies. Voi, miten monet
kristityt kuluttavat elämänsä kyselemällä, onko heidän velvollisuutensa
täyttäminen. Tämä kysymys ei milloinkaan hänen kääntymisensä jälestä
näyttänyt hänessä heräävän, niinkuin ei se Paavalissakaan herännyt.
Kerran kaikkiaan hän ratkaisi kysymyksen: 'Herra, mitä sinä tahdot,
että minun pitää tekemän?' ja tämän tehtyään, oli seuraava kysymys
vain: 'Mikä on velvollisuus?' Ja minusta näyttää, että tämä hyvä mies
aina ilolla ja riemulla meni velvollisuuttaan täyttämään ja ettei hän
milloinkaan kuluttanut aikaa kyselemällä, oliko velvollisuus täytettävä
tai ei. Ajattelemattomasta ja taitamattomasta lapsuudestaan asti,
jolloin hän, joka tapasi käydä T:ri Kirkin kirkossa Bostonissa, oli
löytänyt tien ristin juurelle, mutta tiesi siitä niin vähän, ettei
häntä koko vuoteen voitu hyväksyä seurakunnan jäseneksi; siitä ajasta,
kun tuo suuri liike kurjissa Chicagon syrjä-osissa alkoi -- alussa --
niin kömpelösti johdettuna -- ja sitten pitkin tietä, ilmestyi hänessä
henki, kokonaan Jumalalle, velvollisuudelle, Jeesukselle Kristukselle
ja evankeliumin levittämiselle pyhitetty. Minä luulen, että jos häntä
olisi herätetty keskellä yötä, kun hän päivän rasittavasta työstä oli
kokonaan uupunut, ja pyydetty johdattamaan syntistä Jeesuksen luo, niin
olisi salama leimahtanut hänen puoleksi avoimista silmistään, joka
olisi vienyt syntisen ristin juurelle. Hän oli kiireestä kantapäähän
olentonsa jokaista syytä myöden Jumalalle pyhitetty, niin minä uskon,
ja sille suurelle evankeliselle toimelle, johon Jumala hänet oli
kutsunut".
"Hän oli samalla mies, joka pitäytyi yhteen ainoaan kirjaan. Tämä oli
suuri piirre hänessä. Hän rakasti raamattua, hän uskoi raamattuun, hän
tunsi raamatun, niinkuin vain aniharvat oppivat tämän kirjan tuntemaan,
ja hän käytti sitä, käytti sitä luottamuksella, niinkuin Herrakin sitä
käytti, eikä luultavasti kertaakaan asettanut itselleen sitä kysymystä,
oliko Mooses kirjoittanut viisi Mooseksenkirjaa vaiko ei. Minä sanon,
että Moody, kuten Jeesuskin, käytti raamattua luottamuksella. Eikä hän
joutunut häpeään".
"Vieläkin sananen, ennenkuin minä jätän toisille tilaisuuden. Jumala
oli lahjoittanut hänelle harvinaisen johtajakyvyn. Hänen ruumiinsa
oli kestävä ja voimakas, hänen katseensa terävä ja läpitunkeva, hänen
tahtonsa jalo ja käskevä. Me muistamme, miten toisinaan, kun hän
kohotti kättään melkein näytti, kuin sotapäällikkö olisi kohottanut
miekkaansa, miten hänen äänensä kaikui kuin sotatorvi, ja miten hän
suuremmoisen huomiokykynsä kautta saattoi hallita suuren kuusi- tai
seitsentuhathenkisen kuulijakunnan. Se oli merkillistä jokaiselle, joka
inhimillistä luonnetta tutkii. Hän voi suuren työnsä toteuttamiseen
käyttää mitä erilaisimpien ihmisten suosiollista apua. Hän oli mestari
ihmisluonteen sävelikön kaikissa eri äänissä alusta loppuun saakka. Hän
oli meidän aikamme evankeelisen työskentelyn suuri johtaja".
"Mutta hän on mennyt ikuiseen kunniaan. Minä tahtoisin vielä paljon
enemmän sanoa, mutta minun täytyy jättää tilaa toisille. Minä käsitän
että ohjelman mukaan nyt on Hon. John Wanamakerin vuoro".
_Mr. John Wanamaker_ vastasi seuraavasti:
"Herra puheenjohtaja; minun tulisi olla ohjelmassa viimeinen sen
sijaan että olen ensimmäinen. On myrskyinen ilta seistä avoimen haudan
äärellä. Näyttää melkein siltä kuin koko maan kyyneleet olisivat
tulleet Philadelphiaan muodostamaan muistojumalanpalvelukselle sopivan
pohjan. Minä tuskin tiedän, miten parhaiten puhuisin tai koittaisin
puhua tänä iltana. Ajatukseni voidaan jakaa kolmeen lukuun -- en
niitä kaikkia voi esittää -- joista ensimmäinen käsittää ne muistot,
jotka vievät poikavuosiini, jolloin Mr. Moody juuri oli lapsesta
nuorukaiseksi kehittymisen kohdalla, ja jolloin minä ensi kerran
kohtasin hänet; sitte seuraa noiden kahden tunnin historia hautauksen
jälkeen Northfieldissa, ja vihdoin kolmas luku, käsittäen ne opetukset,
joita sellaisesta elämästä voidaan saada. Olisi kenties paras pitäytyä
yhteen ainoaan, sillä sanomalehdet ovat niin täynnä niitä tapauksia,
joita Amerikan kansa monta vuotta tämän perästä on säilyttävä tuoreessa
muistissa, tapauksia hänen elämästään, joka todellakin oli elämää.
Hänessä ei koskaan mikään osa näyttänyt olevan puolinukuksissa. Jos
mitään Mr. Moody rakasti, niin hän rakasti elämää. Ja hän oli itse
ruumistunut elämä fyysillisessä, tiedollisessa ja hengellisessä
merkityksessä. Ja senvuoksi teitä kenties enimmin huvittaisi viivähtää
muutaman hiljaisen hetken siinä yksinkertaisessa kodissa, jossa hän
rauhallisessa huoneessaan laskeutui levolle, kasvot käännettyinä
auringonlaskua kohti, ja nukkui".
"Ei kenkään, joka vaan joskus kävi Northfieldissa, voinut lähteä sieltä
viemättä muassaan syvää vaikutusta tästä suloisesta kodista. Oli kuin
jotakin innostavaa elämää olisi sen kunnaiden päällä levännyt. Mutta
kuinka paljon valtavampaa olikaan tulla sinne sinä päivänä, jona kaikki
liikkeet olivat suljetut, ja jolloin ihmiset, ne nimittäin, jotka
eivät mahtuneet kirkkoon, surullisin kasvoin seisoskelivat parvittain
kylässä ja maantiellä, ja jolloin tuo suuri kirkko, johon ei edes
kaikki oppilaatkaan mahtuneet, heidän hyväntahtoisuutensa kautta oli
avattu kansalle, joka läheltä ja kaukaa oli saapunut saadakseen istua
vainajan läheisyydessä. Olisi turha koettaa luoda teille selvä kuva
tästä iltapäivästä -- kokous alkoi itse teossa kello puoli yksitoista
aamupäivällä, josta ajasta k:lo 2,30 saakka, jolloin varsinainen
jumalanpalvelus alkoi, kansaa yhtenään tulvaili edes takaisin luomassa
viimeistä katsettaan vanhan ystävämme olentoon. Olisi samoin melkein
mahdotonta koettaa kokonaisuudeksi liittää puoli tusinaa johtavaa
ajatusta niissä hehkuvissa ylistyspuheissa, joita pidettiin. Teidän
tulee hankkia ne itsellenne, kun se pieni vihkonen ilmestyy, jossa
seikkaperäisesti kerrotaan kaikki ne rakkautta uhkuvat, totiset sanat,
joita lausuttiin. Minä vain koetan luoda teille heikon kuvan tästä
tilaisuudesta. Minä en saata unhoittaa sitä vaikutusta, minkä tämä
hetki teki, ei vaan yhteen tai muutamaan tämän miehenläheisimpään
ystävään, vaan koko kansaan. Siinä maatessaan, pienellä vuoteellaan,
jolle hän oli sijoitettu, näytti melkein kuin hän vielä olisi elänyt".
"Epäilemättä johtuivat hänen sanansa mieleemme -- niiden meistä,
jotka kuulimme häntä hänen viimeisellä käynnillään Philadelphiassa
-- kun hän lausui: 'He tulevat teille kertomaan, että D. L. Moody on
kuollut, mutta älkää uskoko sitä; hän on aina elävä, hän on oleva
ikuisesti olemassa'. Saattoi tuskin muuta luullakaan, kuin että hän
nukkui. Hänessä näkyi sama elävä väri, ei ainoatakaan ryppyä löytynyt
hänen kasvoillaan, ja tuntui kuin sama mahti, jolla hän hallitsi
suuria seurakuntia, vieläkin olisi hänestä lähtenyt, kun hän siinä
lepäsi kansan edessä. Kun nuo kalliit sanat olivat lausutut, ja hämärä
peittänyt paikan, läksi hautajaissaatto rakennuksen ulkopuolelle,
jossa kolmekymmentäkaksi Mount Hermonin ylioppilasta sitä odotti.
Arkku kannettiin kukilla koristetun lavan poikki paareille, ja sitten
kantoivat nämä nuoret pojat, kuusitoista kummallakin puolen, ääneti
kuollutta, jota pitkä jono nyyhkiviä ihmisiä seurasi, Round Top'ille,
sille paikalle, jota hän niin suuresti rakasti".
"Oi, miten hän tätä maata rakasti! Hän tapasikin usein lausua: 'Maa on
hyvä paikka. Minun on ollut sangen hyvä täällä, mutta tämän perästä on
oleva vielä paljo parempi'. Erittäin hauska oli nähdä, miten hän oli
kotiinsa kiintynyt. Usein hän sanoi syksysin: 'Minun täytyy kiirehtää
kotiin. Minä tahdon nähdä ruskean maan, ennenkuin lumi levittää lehtien
päälle vaippansa'. Niin oli hänen viime käynnilläänkin Philadelphiassa.
Kokouksen jälestä Witherspaon Hallissa, jossa hän otti evankeelisiin
jumalanpalveluksiin osaa, riensi hän kouluja katsomaan ja palasi
alussa marraskuuta kaupunkiin takaisin. Muutamat hänen ystävistään
toivoivat, että hän syksymyöhällä viipyisi kaupungissa, mutta hänen
täytyi matkustaa seurakuntien luo Länteen. Matkalla hän poikkesi
Philadelphiassa ilmoittaakseen sen suuren toivon, joka hänen sydämensä
täytti, sanoakseen ystäville: 'Minä toivon, että ennenkuin kuolen,
Jumala käyttäisi minua käännyttämään yhden ainoan suuren syntisen'.
Miten Elia lausui? 'Minun täytyy mennä Gilgaliin ja sitte Jerikoon ja
sitte Jordanin läpi'."
"Minä menin kotiin sinä iltana, kun hän oli Philadelphiassa ja lausui
edellä mainitun toivomuksen, ja sanoin muutamille ystäville, jotka
asuivat talossani: 'Mr. Moody näytti innokkaammalta kuin koskaan.
Toivossaan että Philadelphiassa syntyisi herätys ja hehkuvassa
vakavuudessaan muistutti hän profeetta Eliasta. Hän halusi että
asetettaisiin niin, että hän voisi yhdeksi talveksi tulla tähän
kaupunkiin, josta hän toivoi suurta siunausta".
"Ja nyt, rakkaat ystävät, vain hetkinen vielä, sillä minä näen,
että löytyy niin monta muuta, jotka aikovat puhua. Kun hetki tuli,
jolloin minun piti tuolle pienelle, haudan ympäri polvistuneelle
perheelle jättää jäähyväiset, taivuin minä heidän kehoituksistaan
jäämään seuraavaan aamuun. Siitä, mitä sittemmin lausuttiin, tahdon
minä toistaa vaan sen, mikä teille voi olla muistoksi vanhasta
ystävästänne ja kehoitukseksi hänen uskollisen elämänsä triumfista,
nimittäin muutamia sanoja, joita se vaimo lausui, jonka avulla tämän
miehen elämä tuli niin erinomaiseksi -- rouva Moody itse. Hän, hänen
poikansa ja hänen ainoa tyttärensä istuivat perhelieden ympärillä
ja kertoivat, mitä viimeisinä tunteina oli tapahtunut, kuinka isä
uudelleen ja uudelleen oli sanonut: 'Ei ole vaikea lähteä, ellei juuri
teidän tähtenne, sillä täällä ei löydy mitään pimeätä laaksoa'. Tässä
ajatuksessa piilee jotakin erinomaisen lohdullista. Monet kyselevät,
tunnemmeko niitä, jotka aikasemmin ovat muuttaneet. Ja tämän rakkaan
miehen suotiin nähdä lapset ja lapsenlapset ja päästä niiden luo
takaisin. Minä olen näkevinäni rouva Moodyn kirkkaat kasvot, kun hän
kysyi: 'Uskotteko että Jumala soi hänelle tämän siunauksen, jotta hänen
olisi helppo palata?' ja Will sanoi: 'Isämme kuoli kolmasti -- hän
palasi takaisin kahdesti kertomaan meille, ettei ollut vaikea kuolla'."
"Rakkaat ystävät, Jumala ei unohda niitä, jotka häneen ovat luottaneet;
löytyneekö mitään kaikesta siitä suuresta, mitä niiden miesten elämässä
on tapahtunut, joista arvokas piispa tänä iltana on puhunut, jota
voitaisiin verrata siihen, mitä alusta loppuun saakka tälle suurelle
vanhalle sotilaalle Mestarin henkikaartissa hänen elinkautisessa
taistelussaan suuren päällikkönsä eteen suotiin? Minä toivon, että
viette mukananne kuvan tästä pienestä yksinkertaisesta kodista, jossa
vallitsee ilo jälellejääneen perheen luottamuksen vuoksi ja senvuoksi,
mitä heidän tämän ihanan elämän laskussa suotiin nähdä, jota tänään
muistelemme".
"Tahdon vielä kerran palata siihen tapahtumaan, josta olen kertonut
(ja sillä lopetan, vaikka minä kuten piispakin olen sanonut vaan
pienen osan siitä, mitä minun oli sydämelläni). Ajatukseni ovat
niin usein kääntyneet siihen takaisin, että päivä päivältä olen
mielikuvituksessani kävellyt Round Topille, johon panimme hänet.
Venedigin vanhassa tuomiokirkossa on alttarin takana muutamia
alabasterpylväitä, ajan hampaan kuluttamia ja, kuten kirkossa
vallitsevassa synkässä puolihämärässä näyttää, erityisempää huomiota
ansaitsemattomia; mutta kun joku sytyttää vahakynttilät niiden takana,
loistavat ne kuin kristalli monivärisinä ja kilpailevat loistossa
aamun valon tai ihanan auringonlaskun kanssa. Mr. Moody oli suuren
alabasterpylvään kaltainen, jolla kenties itsessään ei ollut mitään
erityisesti puoleensavetävää, mutta joka näkymättömän käden voimasta
tuli niin ihanaksi ja kunnioitusta herättäväksi, että olemme täynnä
ihmettelyä katsellessamme sitä. Jospa olisimme ymmärtäneet, että
George Whitefield jälleen eli, että meillä oli uusi John Wesley!
Monessa suhteessa hän oli Wesleyn kaltainen, yksinkertaisuudessaan,
ihmeteltävässä huomiokyvyssään ja erinomaisessa kyvyssään ottaa
erikoiskohdat huomioon. Hänestä olisi minun mielipiteeni mukaan tullut
mitä etevin liikemies, jos Jumalan tahto olisi ollut johdattaa häntä
liikealalle. Tuskin tulimme huomanneeksi, ennenkuin katsoimme ylös
hänen kasvoihinsa, että olimme suuremmoisen luonteen majesteetin
edessä. Joku on sanonut, ettemme enään milloinkaan saa nähdä hänen
vertaansa".
"Inhimilliseltä kannalta katsoen on D. L. Moodya yhtä mahdoton korvata
kuin Abraham Lincolniakin. Nämä kaksi miestä ovat, kuten T:ri Cuyler
maanantaina lausui, Amerikan kansalle, vieläpä koko maailmalle
esiintyvät kahtena vuosisatamme suurimpana luonteena. Ei ainoakaan
meistä voi tänä iltana hänen jalkainsa juureen kantaa kunnioitusta,
joka on toivomuksiemme ja kokeidemme vertainen, koska hän oli niin
suureksi siunaukseksi jokaiselle, jolla oli onni tuntea hänet".
_Pastori Wan C. Webb_, Jumaluusopin tohtori, Evankeelisen Alliansin
sihteeri, jonka pääjohdolla kokous pidettiin, luki nyt muutamia monista
tähän tilaisuuteen saapuneista kirjeistä. Niitä olivat lähettäneet
tohtorit Charles Wood ja Henry C. Mc Cook, piispa Whitaker, Mr. Lewis
H. Redner ja pastori Russell H. Conwell. Viimeksi mainittu kirjoitti
seuraavasti:
"Olkaa hyvä ja ilmoittakaa kokoukselle, jonka Allianssi on kutsunut
kokoon osoittamaan kunnioitustaan Mr. Moodyn muistolle, todellisen
mielipahani siitä, että minä jo ennen Mr. Moodyn kuolemaa annetun
lupauksen perustuksella käydä eräässä kaukaisessa kaupungissa, olen
pakoitettu olemaan poissa. Mainitkaa myös, olkaa hyvä, että minulle
olisi kallis etu saada ottaa osaa mihin veljien kokoonkutsumaan
kokoukseen tahansa, jonka tarkoituksena on kunnioituksen osoittaminen
tämän pyhän miehen luonteelle, arvonanto hänen työlleen ja
kiitollisuuden ilmituominen hänen ystävyydestään. Jumalan voima lepäsi
hänen päällään. Hänen tekonsa on pysyvä ajassa ja ikuisuudessa".
_Mr. Ira D. Sankey_, Mr. Moodyn monivuotinen työkumppani,
esiinhuudettiin. Hänen puheensa kuului näin:
"Minä olen vastikään saapunut suuresta Northfieldin koulujen ja
Chicagon raamattu-opiston valtuutettujen kokouksesta. Me kokoonnuimme
tänään New-York Cityssä keskustelemaan ehdotuksestamme muistorahaston
kokoomisesta Mr. Moodyn vaikutuksen jatkamiseksi. Tämä seikka on
yksi tärkeimpiä huolia, mikä nyt näiden laitosten valtuutetuilla
on. Valtuutetut valitsivat puolestaan lukuisan ja vaikutusvaltaisen
komitean, käsittäen muutamia etevimpiä nimiä kaikkien suurempien
kaupunkien rahamaailmassa. Huomispäivän sanomalehdet varmaankin
lähemmin kertovat tästä kokouksesta. Se alkoi kello kymmenen ja jatkui
vielä, kun minun tänne matkustaakseni täytyi jättää se. Minä toivon,
ja uskon myöskin, että tämä valtuutettujen toimenpide on johtava
muistorahaston kokoomiseen, joka on kylliksi suuri, jotta voidaan
kolmea Mr. Moodyn perustamaa koulua jatkaa, nimittäin Northfieldin
seminaaria, Mount Hermonin poikakoulua ja Chicagon raamattu-opistoa.
Nämä laitokset olivat erittäin Mr. Moodyn sydämmellä, kuten kaikki
tiedätte ja olette tänä iltana kuulleet".
"Ennenkuin laulamme yhden Mr. Moodyn lempilauluja, tahtoisin minä
lausua sanan tai pari Northfieldin kouluista, niin että kun kehoitus
avunantoon Philadelphian kansalaisille täten koko maallekin saapuu, he
olisivat valmistuneemmat toimintaan, kun he tietävät, mitä nämä koulut
ovat, mitä ne tarkoittavat, ja miten ne ovat syntyneet".
"Kotiintulomme perästä vanhalta mantereelta ja kun Mr. Moody muutaman
kuukauden ajan piti kokouksia kotiseudullaan, nähtiin hänen eräänä
kesäpäivänä ajavan kääseissään (pienet, yhdenvedettävät ajoneuvot,
joilla hän kotipaikallaan tapasi ajella) eräälle niistä vuorista,
jotka sijaitsevat hänen kotinsa takana. Kun hän oli päässyt lähelle
vuoren huippua, ajoi hän pienen maatalon ohi, johon kuului vaan muutama
acres maata. Koko sen ympäristö tällä alastomalla kalliolla todisti
köyhyyttä. Hän löysi sieltä perheen, jonka hän oli tuntenut, kun hän
poikana tapasi kiipeillä kallioilla kotinsa läheisyydessä. Hän sitoi
hevosensa aitaan ja meni sisälle".
"Hän löysi isän sairasvuoteella makaamassa, ja toisessa osassa taloa
makasi äiti, hänkin kovin sairaana. Tervehdittyään hän istuutui
puhelemaan hetkeksi, jonka perästä vanhuksien molemmat tyttäret
tulivat sisään, kantaen suuren kimpun pajun-oksia, joita he olivat
Connecticutlaaksosta koonneet. He istuutuivat ja rupesivat työhönsä
pajukorien tekoon. Mr. Moody, jota nuorten naisten työ huvitti,
sanoi heille: 'Mikä on teidän elämänne päämaali -- mihin te aijotte
kääntyä?' 'Mr. Moody, me haluaisimme mielellämme päästä sivistyksestä
osalliseksi, jos meillä olisi siihen tilaisuus. Me olemme kyllä
saaneet tavallisen koulusivistyksen, mutta jos pääsisimme korkeammasta
sivistyksestä osalliseksi, niin opettajattarina mahdollisesti voisimme
hankkia varoja köyhäin vanhempaimme ylläpitämiseksi. Asiain näin ollen,
Mr. Moody, kuluu koko aikamme tähän työhön, jolla vaan sen verran
tienaamme, että voimme pitää perheen koossa'."
"Mr. Moody mietti hetkisen ja sanoi sitten: 'Rukoilkaamme!' Ja
polvistuen tuon vanhan isäraukan vuoteen ääreen, nojaten käsivarttaan
sängynlaitaa vasten hän rukoili, että Jumala aukaisisi tien, jolla tämä
perhe tulisi autetuksi. Rukouksen loputtua jätti hän heille hyvästi,
meni ulos, istuutui kääseihinsä ja ajoi vuorta ales".
"Eräänä päivänä muutamia kuukausia tämän perästä kertoi hän tämän
tapahtuman minulle ja sanoi: 'Mr. Sankey, ennenkuin olin päässyt
vuoren juurelle, oli Jumala täydellisen selvästi minulle osoittanut,
mitä minun tuli tehdä auttaakseni näitä kahta nuorta naista ja kaikkia
nuoria naisia Uudessa Englannissa jotka ovat samassa asemassa, joilla
on tahtoa ja kykyä, mutta joilta puuttuu varoja, joilla he voisivat
itselleen sivistystä hankkia'. Kotiin päästyään hän oli varmasti
itsekseen päättänyt perustaa koulun sellaisille tytöille, ja hän ryhtyi
heti toimeen tämän tuumansa toteuttamiseksi. Vähän sen jälestä kokosi
hän suuren joukon ystäviään. Muistan hyvästi sen päivän, kun erään
Northfieldin kadun varrelle suurten jalavain varjoon laskettiin sen
rakennuksen perustus, joka on kouluvaikutuksen yhteydessä. Mr. Durand,
jonka nuoret teistä varmaan muistavat, tuo etevä lakimies Bostonista,
Wellesley College'n perustaja, oli läsnä. Mr. Moody oli asunut tämän
miehen kodissa suuren sotaretkemme aikana Bostonissa vuonna 1876, ja
Mr. Durand tuli nyt saapuville auttamaan Mr. Moodya tämän rakennuksen
kulmakiven laskemisessa".
"Pieni tapahtuma sattui tämän perustuskiven laskemisen yhteydessä, mikä
syvästi koski kaikkien läsnäolevien sydämmiin, ja sen tahdon teille
kertoa. Kun Mr. Durand ynnä monet muut olivat puhuneet, oli Mr. Moodyn
tehtävä laskea perustuskivi. Hän nousi puhujalavalle, piti lyhyen
puheen ja pitäen hopeista muurikauhaa seurakunnan nähtäviin kohotettuna
hän lausui: 'Ystäväni ovat tämän kauniin kauhan hankkineet, jotta
sillä perustuskivi muurattaisiin; se on melkein liian kaunis tässä
tilaisuudessa käytettäväksi'. Hän katsoi olkapäänsä takaa pientä taloa,
joka ei ollut kaukana sieltä ja lisäsi: 'Eilen minä olin äitini kodissa
ja menin siellä pienelle ullakolle, jossa poikana tapasin kiipeillä,
ja siellä löysin minä tämän kauhan'. Hän piti työkalua kädessään ja
lausui: 'Tämä on isäni muurikauha; hän hankki sillä perheelleen leipää;
se on tosin kulunut ja ruosteinen, mutta kelpaa kyllä minulle tämän
perustuskiven laskemiseen'."
"Sitten muurasi hän kiven tuolla vanhalla muurikauhalla, jota hänen
isänsä neljäkymmentä vuotta aikasemmin oli käyttänyt. Jumala siunasi
tämän kiven laskemisen, ja se omaisuus, mikä tänään noilla kunnailla
sijaitsee, nousee luullakseni miljoonaan dollariin, ja toisiakin
rakennuksia on uhrilahjoina toinen toisensa perään kohonnut,
rakennuksia joissa nuoret naiset ja miehet, joilla on halua ja kykyä
mutta ei varoja, saavat kasvatusta. Ja Philadelphian ystävät, minä
tahdon että tietäisitte, että tämä koulu on juuri tässä puhteessa
erilaisempi kaikkia muita kouluja. Se on olemassa sen pojan tai tytön
auttamiseksi, joka muuten ei koskaan saisi mitään sivistystä. Se ei
ole olemassa kilpaillakseen jonkun muun koulun kanssa minkälaatuisen
kanssa tahansa, vaan se on auttamassa niitä, jotka tarvitsevat apua ja
antavat arvoa sille avulle, jota saavat. Minä luulen teidän myöntävän,
että tämänlaisen koulun pitäisi saaman kehoitusta ja kannatusta kansan
keskuudessa tässä maassa, ja minä uskon varmasti, että niin on käypäkin".
"Nyt en tahdo aikaa pitemmältä kuluttaa, vaan tahdon laulaa sen laulun,
jonka Mr. Moody on tehnyt minulle melkein pyhäksi ja kuolemattomaksi,
sen kautta että hän, mennessään päärlyporttien läpi, lausui: 'Siellä
ei löydy mitään pimeätä laaksoa, ja minä pyydän laulukööriä ja koko
seurakuntaa siihen yhtymään'. Mr. Sankey lauloi nyt laulun, ja tuo
vanha 'Moody ja Sankey lauluyhdistys' yhtyi kuoroon".
Sihteerin, T:ri Webbin kehoituksesta huomautti _Mr. Sankey_ lämpimin
sanoin siitä kolehdista Mr. Moodyn koulujen hyväksi, mikä seurakunnassa
piti kannettaman. Hän lausui:
"Minä tahdon vaan hetken kiinnittää huomiotanne sanomalla, että
täydellisesti yhdyn veljeeni siinä, että meidän kaikkien nyt on
välttämätöntä ottaa haltuumme ja jatkaa Mr. Moodyn vaikutusta
Northfieldissa. Ja toivon että ennen pitkää järjestetään dollar-keräys,
minkä kautta alempi kansa, joka rakasti Mr. Moodya, saa tilaisuuden
pienelläkin rovolla lisätä tätä suurta rahastoa. Minä sanon niille,
joilla tänä iltana on tilaisuus auttaa sitä työtä, jota siellä
tehdään, että siellä löytyy noin kahdeksansataa nuorta ihmistä,
ja että menoihin, täysihoito ja opetus siihen luettuna, ei riitä
ne 100 dollaria, minkä kukin heistä maksaa. Toiset 100 dollaria
on kutakin oppilasta kohti vuosittain hankittava. Siis ne rahat,
joita hyväntahtoisesti annatte, käytetään toiminnan jatkamiseksi
Northfieldissa. Jumala siunatkoon joka dollarin, mikä annetaan. Tahdon
vaan lisätä, että se komitea, mikä New-Yorkissa on muodostettu, on
oleva takuuna jokaiselle Yhdysvalloissa, joka tahtoo asiaa auttaa, että
rahat joutuvat hyviin käsiin ja sijoitetaan varmaan paikkaan kaikkien
tulevien aikojen varalle".
_Pastori Wayland Hoyt, Teol. toht._, esiintyi sen perästä ja puhui
seuraavasti: "Minun täytyy koettaa niin lyhyesti kuin mahdollista
kertoa teille meidän viimeisestä keskustelustamme Mr. Moodyn kanssa,
ja muutamia niistä opetuksista, joita siinä tilaisuudessa sain.
Tämä keskusteluni hänen kanssaan tapahtui ainoastaan muutamia
viikkoja ennen hänen kuolemaansa, ja vain muutamia päiviä ennen
viimeistä suurta kokousta, jonka hän piti Kansas Cityssä. Jos minä
olisin arvannut, että se olisi viimeinen keskustelumme, niin olisin
tarkemmin pannut sen mieleeni, mutta, me, kuten tiedätte, emme pane
tarpeeksi arvoa tärkeimmille tilaisuuksille, juuri kun ne ovat
käsillä. Minä olin matkalla Windsoriin Vermontissa puhumaan eräässä
Christian Endeavorkongressissa, kun minä Springfieldin asemalla
tapasin Mr. Moodyn, ja hänen kanssaan aloitimme keskustelun, jota
sitten jonkun aikaa junassa jatkettiin. Opetus, jonka tästä sain,
koski väsymättömyyttä Mestarin palveluksessa. Hän kertoi minulle,
miten hän juuri oli palannut kahden viikon päivää ja yötä kestäneeltä
sotaretkeltä New-Yorkissa ja Brooklynissä, mutta levon sijasta puhui
hän koko ajan innokkaasti tilaisuuksista päästä uudestaan työhön. En
kysymystäni pukenut sanoihin, mutta minä ajattelin: Ettekö milloinkaan
lepää?"
"Minun mielestäni esiintyy Mr. Moody meille ihanana esimerkkinä
väsymättömyydestä Herran palveluksessa. Eikö hän melkein saavuta
suuren Mestarimme palavan kiivauden ihannetta, hän joka sanoi: 'Minun
tulee tehdä hänen työtään, joka minun lähetti, niinkauvan kun päivä
on'. Muistuu mieleemme se seurakunta, johon hän yhtyi Chicagossa, ne
neljä penkkiä, jotka hän vuokrasi kirkossa, vaikka hän vaan palveli
köyhänä apulaisena eräässä kenkäkaupassa, jotka penkit hän aina
kokosi täyteen nuoria miehiä. Muistuu mieleemme pyhäkoulu, jonka
hän Chicagon slummipiirissä aloitti, ja josta Tabernaakli sittemmin
kohosi; Tabernaaklin nopea uudestirakentaminen Chicagon palon jälkeen
hävitetyn kaupunginosan sydämmessä, vaikka hänen oma talonsa oli
tuhkana. Muistamme hänen innokkaan ja väsymättömän tapansa puhella
miehille ja naisille Jeesuksesta Kristuksesta, kun hän tapasi heitä
jokapäiväisen elämän eri oloissa. Muistelemme sitä vilkkautta, millä
hän omisti omakseen ja pani käytäntöön uusia työskentelytapoja Herransa
palveluksessa, esim. ensimmäinen kristillinen konferenssi Bostonissa;
niitä suuria kokouksia, jotka tietysti sen johdosta kokoontuivat hänen
ääreensä Atlantin kummallakin puolen, ja joiden kautta hän voitti niin
ihmeteltäviä tuloksia; muistelemme hänen koulujaan Northfieldissa ja
Chicagossa, ja vihdoin tuota suurta kokousta Kansas Cityssä, jossa tämä
väsymätön sotilas kaatui".
"Väsymättömyys Jeesuksen Kristuksen eteen! Eikö nämä sanat
jonkinlaisena sotahuutona kajahda meille kaikille Mr. Moodyn elämästä?
Minä toivon, että kaikki kuulisimme tämän sotahuudon, minä toivon,
että meihin kaikkiin edes pieneksi osaksi tarttuisi tämä innostus;
minä toivoisin, että tämä tarttuva innostus olisi perusteellisemmin
selvitetty. Jos niin olisi asian laita, niin ei kukaan voisi
Kristuksen seurakuntaa vastustaa; jos niin olisi, niin olisi maa ennen
pitkää hengellistä elinvoimaisuutta täynnä; jos niin olisi, niin ei
tuhatvuotinen valtakunta olisi kaukana".
"Eräs toinen opetus, minkä sain tästä viimeisestä keskustelustamme
Mr. Moodyn kanssa', koski sitä, johon meidän on pantava suurin paino.
En ole koskaan muutamaa hänen lausuntoaan unhottava. Hän oli kertonut
minulle eräästä vaikeudesta, joka erittäinkin viime vuosina oli häntä
kohdannut. Hän tarkoitti niiden suurta tulvaa hänen kokouksiinsa,
jotka tunnustivat olevansa uskovaisia, minkä kautta häntä estettiin
saavuttamasta ulkona olevia, niitä, jotka eivät Herraa tunteneet. Tämä
oli hänen vaikeutensa. Hän sanoi näin: 'Maineeni on minulle esteeksi'.
Minusta se oli hyvin kuvaavaa Mr. Moodyn suurelle itsensäkieltämiselle
ja nöyryydelle, ja samalla tuntui se minusta ilmauksena siitä, mihin
uskovaisen enimmän tulee panna painoa. Minä olen varma siitä, että Mr.
Moody, samoin kuin jokainen rehellinen ihminen piti omaa mainettaan
suuressa arvossa, mutta hänen ensi ajatuksensa ei koskenut häntä itseä;
se koski Jeesuksen Kristuksen kunniaa; ja minä olen varmasti vakuutettu
siitä, että Mr. Moody mielellään olisi suuresta ja hyvinansaitusta
maineestaan luopunut, jos hän sillä olisi voinut voittaa sieluja
Kristukselle".
"Suokoon Jumala, että tämä henki olisi yleisempi, että vähemmän
ajattelisimme itseämme ja olisimme rohkeammat uskollisuudessamme
Jeesusta Kristusta ja hänen asiaansa kohtaan. Tohtori Trumbull kertoo,
että kerran Mr. Moodyn aikaisempina vuosina Chicagossa muuan henkilö,
jolla hengellisessä työskentelyssään ei ollut sanottavaa menestystä,
mutta joka oli sangen terävä arvostelija (terävät arvostelijat eivät
useinkaan ole parhaimpia työmiehiä) sanoi hänelle: 'Moody, sinun
ei milloinkaan pitäisi yleisesti puhua, sinä teet kieliopillisia
virheitä'. Mr. Moody vastasi: 'Minä tiedän, että minä teen monta
virhettä ja että minulta monta tarpeellista ominaisuutta puuttuu,
mutta, ystäväni, sinulla on hyvät kieliopilliset tiedot -- miten sinä
niitä Kristuksen kunniaksi käytät?'"
"Sain vieläkin erään opetuksen tästä viimeisestä keskustelustani Mr.
Moodyn kanssa, nimittäin hänen järkähtämättömästä uskostaan Jeesukseen
Kristukseen maailman ainoana auttajana ja Vapahtajana. Hän lausui
minulle: 'Oletteko koskaan ennen kuullut puhuttavan niin monenlaisesta
'ism'-ista, kuin meillä nyt on -- socialismi, spiritismi, mutta
Mestarilla ei ole mitään ism'ia. Hän halusi yhtä kiivaasti saada
saarnata Jeesusta Kristusta, kuin suurenmoisen ratansa alussa. Hän
toivoi vaan saada tietää, miten ja missä hän parhaiten taisi häntä
saarnata. Ja kun hän sinä iltapäivänä Mt. Holyoken asemalla astui
junasta puhuakseen siellä löytyvän naisseminaarin tytöille, jätti hän
minuun kiivaamman päätöksen pyhittää uudella voimalla itseni tälle
ainoalle: puhua Jeesuksesta, maailman ainoasta toivosta ja ainoasta
avusta. Tulkoon tämä teidän, ja jääköön tämä minun päämaalikseni; ja
saadessamme suuren veljemme ylevästä esimerkistä ja suurenmoisesta
menestyksestä voimaa, tulee meidän katsoa, että vakavammin kuin ennen
koskaan, kaikkialla missä vaan voimme, omistamme voimamme ja työmme
Jeesuksen Kristuksen eteen. Mr. Wanamaker sanoi: 'He hautasivat hänet
Mount Hermoniin'. Tämä on hänen ruumiisensa nähden totta, mutta se ei
ole totta mitä hänen henkeensä tulee. Se on Herran kanssa paratiisissa.
Saakoon kerran jokainen meistä Vapahtajamme kautta sinne pääsön!"
_Pastori S. W. Dana_, seuraava puhuja, sanoi että eräs Mr. Moodyn
huomattavimpia luonteenpiirteitä oli se into ja väsymättömyys,
jolla hän loppuun saakka korkean ja ainoan maalinsa saavuttamiseksi
työskenteli. Vastakohtana sille papille, joka pitää saman
saarnasarjansa eri paikkakunnilla, kunnes ne ovat kadottaneet
alkuperäisyytensä ja käyneet hengettömiksi, oli Mr. Moodyn laita
niin, ett'eivät ainoastaan hänen puheensa alati olleet uusia ja
voimakkaita, vaan hänen sielussaankaan ei huomannut mitään merkkiä
"viidenkymmenenrajan" poikkimenosta. Hän oli yhtä innokas ja kiivas,
mentyään tämän rajan poikki, kuin hän ennenkin oli ollut; ja viimeinen
kymmenvuodenaika hänen elämästään oli hedelmällisin ja hyödyllisin
hänen elinurallaan.
Vieläkin yhden opetuksen saamme siitä puolesta, että hän pyhitti
kaikkensa Jumalalle. Vastakohtana niille, jotka kuluttavat elämänsä
toivomalla, että olisivat jotakin muuta, kuin mitä he ovat, käytti
hän tarkoin ne leiviskät, jotka Jumala hänelle oli suonut. Suurempaa
sivistystä hän ei ollut saanut, mutta hän tutki Englannin kieltä
innokkaasti ja saavutti jonkinlaisen kaunopuhelijaisuuden, jota
selvyyteen ja vakuuttavaan voimaan nähden ei sitte Bunyanin päiväin ole
voitettu. Sitäpaitsi osasi hän valloittaa kuulijansa ja istuttaa heihin
suuria totuuksia ihmeteltävällä selvyydellä ja voimalla.
Hänen kykynsä perehtyä uusiin oloihin osoittautuu sekä niiden
konferenssien tuloksissa, joita hän kaikista maailmanosista turvaaville
oppilaille piti että koulujen perustamisessa. Hänen läpeensä kelpo
luonteensa ja se seikka, että hän säilytti nimensä tahrattomana,
ansaitsee erityistä mainitsemista. Hän ei elänyt mainetta ja rahoja
kootakseen; hänen kunnianhimonsa koski ainoastaan hengellistä
menestystä.
Erittäin hauska tilaisuus tässä jumalanpalveluksessa oli se, kun Mr.
Sankey lauloi Mr. Moodyn lempilauluja, jolloin seurakunta yhtyi kuoroon.
Kaksituhatta henkeä oli Dwight L. Moodyn muistojuhlassa Tremont
Templessä Bostonissa läsnä, jolloin eteviä pappeja ja maallikoita
monista eri tunnuskunnista kokoontui samalle lavalle kahden tunnin ajan
ylistellen tuon suuren evankelistan elämää ja vaikutusta. Kokousta
pidettiin "The Evangelistic Association of New England" yhdistyksen
ylijohdolla. Henry M. Moore Bostonista, joka lähes kolmekymmentä vuotta
oli ollut Mr. Moodyn liittolaisena, oli esimiehenä ja puhujien joukossa
huomattiin pastorit T:ri L. B. Bates, D. A. A. Plumb, T:ri George O.
Lorimer, Piispa W.F. Mallalieu, Pastori Herbert J. White ja John Willis
Baer, "Society of Christian Endeavor" yhdistyksen sihteeri.
Monta liikuttavaa kohtausta sattui kokouksen aikana, ja kyyneleet
valuivat virtoina monen silmistä.
Pastori John A. Mc Elwain Clarendon Street Churchista johti rukoukseen,
kiittäen Mr. Moodyn lapsellisesta hurskaudesta ja pyhitetystä
miehuudesta sekä hänen työstään evankelistana ja kasvattajana.
_Mr. Moore_ lausui m.m.: "Me olemme kokoontuneet tänne puhelemaan
yhdeksännentoista vuosisadan Paavalista, hänen elämästään, työstään ja
vaikutuksestaan. Jos yhteen ainoaan sanaan sisältäisin D. L. Moodyn
koko elämän, niin olisi tämä sana 'Voitto'. Tappiota hän ei tuntenut.
Hänen elämänsä oli yhtämittaista menestystä. Tultuaan seitsemäntoista
vuoden vanhana kääntymykseen eräässä puodissa Court streetin varrella
täällä Bostonissa läksi hän yhdeksäntoista vuotiaana Chicagoon, ja
siellä, voimme sanoa, hän elämäntyönsä aloitti. Vuonna 1872 tulin
läheiseen tuttavuuteen hänen kanssaan. Hän tuli eräänä päivänä
puotiini, pyysi kynää ja kirjoitti raamatunvärsyn tähän Baxterin uuteen
testamenttiin, jota sittemmin kaksikymmentä vuotta olen kalliina
muistona kantanut. Olin tilasuudessa työskentelemään hänen kanssaan,
ja kokousten aikana Tabernaaklissa täällä Bostonissa johdin minä
neljänäkymmenenä neljänä päivänä nuorten miesten kokousta".
Mr. Moore puhui suhteestaan Mr. Moodyyn Northfieldin kouluihin nähden
ja sanoi uskovansa, ettei Mr. Moodyn maine muutaman vuoden kuluttua
niin paljon perustuisi hänen evankeeliseen työhönsä kuin hänen
toimintaansa sivistyksen edistämiseksi. Northfieldin kouluissa käy 900
ylioppilasta, jotka edustavat seitsemäätoista lahkoa ja kuuttatoista
kansakuntaa.
"Hän oli rukouksen mies", jatkoi Mr. Moore. "Minä olen kuullut hänen
sanovan, että jos Kaikkivaltias antaisi hänen valita hänen oman tiensä
ja Jumalan tien välillä, niin hän heti valitsisi Jumalan tien. Hän
sai kaikki rukouksen kautta toimeen ja ylläpiti sitä rukouksella.
Kaikki koulurakennukset Northfieldissa ovat hänen rukoustensa tulosta.
Jokainen evankeelinen sotaretki saatiin hänen rukouksensa kautta
aikaan, ja kun hän oli ryhtynyt työhön, ei hän kysynyt mitä ihmiset
arvelivat. Hänessä toteutuivat raamatun sanat: 'Jos te minussa pysytte,
niin minä pysyn teissä'. Sydämmeni on tänään täynnä. Oi, miten häntä
kaipaan! Mutta minä luulen hänen tietävän, että meillä on täällä,
kokous".
Kun Mr. Moore sitten seikkaperäisesti oli kertonut mitä kuolinvuoteen
ääressä oli tapahtunut, lausui hän: "Ja hänen viimeiset sanansa
olivat: 'Jumala kutsuu minua. Maa väistyy. Taivas avaantuu'. Minä en
epäile, että Jumala lähetti vaununsa häntä noutamaan, ja astuessaan
niihin lausui hän omaisilleen: 'Jumala kutsuu minua'. Mennessään ylös
taivaasen hän sanoi: 'Maa väistyy, taivas aukenee'. Ja kun hän astui
pyhien yhteiskuntaan, joista hän täällä alhaalla oli saarnannut,
lauloivat enkelit: 'Tehkäät portit avaraksi ja ovet maailmassa
korkiaksi!' Mikä vastaanotto! Minkälainen kotiinlähtö yhdelle
yhdeksännentoista vuosisadan merkillisimmistä miehistä!"
Mr. Mooren pyynnöstä lauloi Mr. Lawrence B. Greenwood kaksi värsyä
laulusta: "Armosta autuas", joka oli Moodyn lempilauluja.
_Pastori L.B. Bates_ lausui: "Vaikka viisikymmentä vuotta olen ottanut
suoranaiseen toimintaan osaa, en kuitenkaan vielä milloinkaan ole koko
sanomalehdistön, niin hengellisen kuin maallisenkin, niin yleisesti
nähnyt yhdenkään kuolemaa valittavan, kuin tämän miehen. Hänen
elinaikanaan pyysivät ne usein häntä pidättymään, mutta nyt ne yhtyvät
kilvan häntä kiittämään. Mr. Moody polveutui kansasta, eikä hän sitä
milloinkaan unhottanut. Hän eli kansalle eikä hyljännyt sitä koskaan.
Hän saarnasi evankeliumia kansalle eikä koettanut konsanaan tehtäväänsä
muuttaa. Minä olen kuullut hänen sanovan, että hänen uskonsa oli
eroittamattomasti Jumalan työhön yhdistetty".
"Jumala on meille puhunut", lausui T:ri Lorrimer, "ei ainoastaan Dwight
L. Moodyn sanojen vaan myös hänen elämänsä kautta, samalla tavalla
kuin hän Eliaan, Esaian ja Johannes Kastajan kautta puhui. Minun
mielipiteeni mukaan oli Moody yhtälailla Jumalan lahja kuin Spurgeon
tai Whitefield, tai muut miehet, joita on pyhällä öljyllä ja kätten
päällepanemisella siunattu. Jumala tarvitsi erityistä miestä erityistä
tehtävää varten, ja hän löysi sen tuossa oppimattomassa pojassa,
joka näyttäytyi työhön kykeneväksi. Moody pani Jeesuksen Kristuksen
sovintovoimalle arvoa".
Piispa Mallalieu lausui, että maailman velka Mr. Moodylle kasvoi,
sikäli kun vuodet lisääntyivät, jonka jälkeen hän esitti hänelle
kaunissanaisen kiitoslausunnon siitä työstä, minkä hän uskonnollisessa
maailmassa oli aikaansaanut.
Jumalanpalvelus Mr. Moodyn muistoksi pidettiin samoin Calvaryn
baptistakirkossa viidennenkymmenennen seitsemännen kadun varrella,
West, New-York City samaan aikaan kun hautausjumalanpalvelusta
Northfieldissa vietettiin. Se oli vapaa Mr. Moodyn ystävien
toimeenpanema kokous, ja joukko pastoreja eri tunnuskunnista oli läsnä.
_Tri B. S. Mc Arthur_ lausui:
"Viime kesänä, kun avasimme telttakokoukset viidennenkymmenennen
kuudennen kadun varrella, olin minä Mr. Moodyn kanssa kirjeenvaihdossa
pyytääkseni häntä puhumaan iltapäiväsin teltassa ja iltasin kirkossa.
Hän kirjoitti ettei hän tuntenut itseänsä oikein terveeksi ja epäili
ottaa niin paljon työtä lämpimänä aikana. 'Minä tulen kuitenkin
kohdakkoin luoksenne', hän kirjoitti, 'ja pidämme Calvarykirkossa
suuren kokouksen'. Tätä jumalanpalvelusta vietämme nyt Mr. Moodyn
muistoksi ja hänen ja Mestarimme kunniaksi".
"Mr. Moody on nyt astunut kuolemattomien joukkoon. Hänen
evankeelinen työnsä aloitti uuden aikakauden Englannin ja Amerikan
evankeliseerauksessa. Akateemista oppia vailla oli hän kuitenkin
alallaan sivistynyt mies. Tämä alue oli tosin rajoitettu, verrattuna
siihen oppialueesen, jolla muutamat Jumalan työmiehet liikkuvat, mutta
Mr. Moody oli kuuliainen oppilas Kristuksen koulussa, joka sittenkin on
kaikista kouluista jaloin".
"Mr. Moodyn toiminta on osoittanut maallikkojen työn merkityksen
hengellisellä alalla. Maallikko-apu oli liiaksi syrjäytettyä
seurakunnissamme, ja keskiajan taikauskoinen käsitys, että papit yksin
kykenevät jumalanpalvelusta johtamaan, löytyy vieläkin keskuudessamme.
Mr. Moody hankki maallikkotoiminnalle kunnioitusta. Minkään ihmisen
papiksivihkimä hän ei ollut. Jumala oli itse pannut hänen sieluja
voittamaan ja uskovaisia kehoittamaan".
"Minä erotan kaksi eri suuntaa meidän päiväin hengellisen
elämän alueella Amerikan seurakuntien keskuudessa. Toinen
tavottelee korkeakirkollisuutta ja esiintyy paljon. Tuo entinen
matalakirkollisuus, joka neljäkymmentä vuotta sitten oli yleinen,
on lähes kokonaan kadonnut. Meillä on korkeakirkollisuus ja
vapaakirkollisuus, mutta meillä on tuskin mitään vanhasta
matalakirkollisuudesta jälellä. Mr. Moody piti sellaisesta Kristuksen
kirkosta, joka ei tunne mitään ahtaita kirkollisia muotoja.
Moodyn pysyväisen muistomerkin muodostavat epäilemättä hänen
kasvatuslaitoksensa Northfieldissa".
Kun oli laulettu eräs laulu, luettiin seuraava Northfieldiin
lähetettäväksi aijottu sähkösanoma:
"Rouva D. L. Moody Northfieldiin kokoontuneine sukulaisineen ja
tuttavineen".
"Muistojumalanpalvelukseen Calvarykirkkoon New-Yorkissa kokoontuneet
ystävät yhtyvät myötätuntoisuuden ja rakkauden ilmaukseen. Ilmestysk.
14: 13".
Koko seurakunta nousi seisomaan osottaakseen osanottoaan sähkösanomaan,
joka heti lähetettiin.
_T:ri Hillis_, pastori Brooklynin Plymouth kirkossa, puhui
kaunopuhelijaasti Mr. Moodyn työstä. M.m. hän sanoi:
"Hän oli minun ajatukseni mukaan suurin evankelista lähinnä
Whitefieldiä, ja sitte Paavalin päivien ei ainoakaan ole puhunut niin
suurille ihmisjoukoille tai johtanut niin monta Kristuksen luo kuin
hän. Mr. Moodyn työ on pysyvä aikojen loppuun saakka. Jumala oli häntä
varustanut. Älköön kukaan sanoko, ettei hän ollut täydellisesti työtään
varten varustettu. Hänen yksinkertaiset sanansa tunkeutuivat suoraan
ihmisten sydämmiin; hänen tunnollisuutensa, hänen intonsa, hänen
inspireerattu, selvä huomiokykynsä, hänen ystävällisyytensä, kaikki
teki hänet työhönsä erittäin sopivaksi".
Hyperionissa, New Haven, Conn, pidettiin Mr. Moodyn muistoksi suuri
kokous, suurin laatuaan siinä kaupungissa. Melkein jok'ainoa niistä
5000 hengestä, jotka täyttivät teaatterin, tai jotka olivat kokouksessa
Calvarykirkossa New-Yorkissa läsnä, olivat nähneet ja kuulleet Mr.
Moodya hänen elinaikanaan ja olivat nyt kokoontuneet hänen muistoaan
kunnioittamaan. Kuulijakunta täytti tuon suuren teaatterin lattiasta
kattoon asti, ja niiden joukossa oli suuri luku Yale-ylioppilaita.
Mr. Sankey oli läsnä ja lauloi kokouksessa erittäin tuntehikkaasti
kaksi laulua. Toisen niistä nimeltä: "Pois varjojen maasta", oli
hän toisena päivänä Moodyn kuoleman jälkeen sepittänyt. Hänen oman
toivomuksensa mukaan yhtyi seurakunta kuoroon.
Kokouksen avasi _professori Fischer_, joka puhui Mr. Moodyn voiman
salaisuudesta. "Hän himoitsi yhtä asiaa", huomautti puhuja, "nimittäin
ihmisten pelastusta siinä merkityksessä, jossa raamattu tätä sanaa
käyttää. Tämän päämaalin saavuttamiseksi osoitti hän erinomaista
kestävyyttä. Jos Moody olisi ollut arkatuntoinen mies, niin olisi
hänestä hänen rajoitetulla kasvatuksellaan tullut intoilija, mutta
niin ei käynyt. Hänellä oli rakastava, hellä luonne, joka todellisessa
merkityksessä kaikissa hänen toimissaan teki hänet katoliseksi. Mr.
Drummond lausui, ettei hän milloinkaan ole nähnyt miestä, joka hänelle
niin suuresti muistutti apostoleja".
Prof. Fischer kertoi nyt erään tapauksen Mr. Moodyn elämästä, joka
todisti hänen suurta rehellisyyttään. Hän kertoi noin kaksikymmentä
vuotta sitte viettäneensä yhden illan Thurlow Weedin seurassa
New-Yorkissa, ja illan kuluessa kääntyi puhe Mr. Moodyyn. Mr.
Weed puhui hänestä lämmöllä ja lupasi prof. Fischerille lähettää
jäljennöksen eräästä kirjeestä, jonka hän hiljan oli Mr. Moodylta
saanut. Mr. Weed oli käynyt muutamissa kokouksissa ja oli
kunnioituksensa ilmauksena Moodya kohtaan lähettänyt hänelle sangen
suuren lahjan. Vastauksena tähän sai hän kirjeen.
Tämän kirjeen veti prof. Fischer esiin ja luki sen. Siinä tunnustettiin
vekseli kiitollisuudella vastaanotetuksi, mutta samalla ilmaisi
Mr. Moody epäilyksensä siitä, tuliko hänen käyttää sitä hyväkseen
tai ei. Hän kysyi, oliko Mr. Weedillä oikeus tuntea itsensä
jotenkin loukatuksi, jos Mr. Moody kieltäytyisi hänen lahjaansa
vastaanottamasta, niinkuin Mr. Weed itse oli kieltäytynyt Jumalan
lahjaa vastaanottamasta. Hän ilmaisi samalla mielipahansa siitä, että
niin jalo ja todellinen ystävä jäisi kääntymättömäksi, ja lopetti
lausumalla sen toivon, että asiat olisivat toisin, kun he taasen
toisensa kohtaisivat.
"Tämä", lisäsi puhuja, "osottaa millainen Moody oli. Itsensä
unhottaminen ja toisten etujen katsominen oli aina hänen huomattavimpia
ominaisuuksiaan. Hänen muistonsa kannattaa niin paljon kunniaa, kuin
suinkin voimme hänelle antaa".
Sitten puhui _Mr. Sankey_ seuraavasti: "On kaksikymmentäyhdeksän vuotta
sitte kuin ensi kerran sain tilaisuuden matkustaa Mr. Moodyn seurassa.
Ja minä haluan lausua sen todistuksen, että jalompaa ja mieleltään
ystävällisempää miestä en koskaan ole tavannut. Tärkein piirre Mr.
Moodyssa oli minun käsitykseni mukaan hänen suuri huomiokykynsä.
Me tapasimme toisemme Indianopoliksessa v. 1870. Usein on kysytty,
miten ensin yhteen yhdyimme, ja täällä läsnäolevien nuorten hyödyksi
tahdon sanoa, että kumpikin jo nuoruudessamme olimme ruvenneet
Herraa palvelemaan. Kaksi kristillistä elämää liittyivät toisiinsa.
Ensimmäisiä sanoja, joita hän minulle tuossa tunnetussa kokouksessa
lausui, oli: 'Minä olen etsinyt teitä kahdeksan vuotta'. Te olette
minua etsineet? lausuin minä ja vedin kättäni takaisin. Minkätähden?
Hän sanoi toivovansa että minä lähtisin hänen kanssansa Chicagoon ja
ottaisin laulun johdon haltuuni".
"Hänellä oli siitä sangen paljon vastusta. Toisinaan, hän kertoi,
ilmoitti laulunjohtaja laulun, jota olisi pitänyt laulettaman hitaasti
mutta joka laulettiin kiireellä tahdilla. Minulla oli siihen aikaan
runsastuloinen toimi, ja minä sanoin Moodylle: 'Minä en luule voivani
niin tehdä'. Mr. Moody virkkoi: 'Oh, minä luulen sen kyllä käyvän
päinsä. Minä toivon että menette kotiin ja panette sen rukouksessa
Herran eteen, ja minä tahdon tehdä samoin'. Ei kestänyt kauvan
ennenkuin Moody oli rukoillut minut pois liike-elämästä".
Mr. Sankey kertoi sitten kuinka hän lauloi ja Mr. Moody saarnasi
laatikon päältä kadun kulmassa, ja jatkoi:
"Minä menin seuraavana päivänä toimistooni takaisin, mutta sydämmeni ei
kauvemmin ollut mukana työssä. Pian senjälestä pyysin minä eroa valtion
virasta ja yhdyin Mr. Moodyyn. On sanottu, että me erosimme, mutta ei,
me emme eronneet ennenkuin kuolema meidät Northfieldissa eroitti".
"Viimeisen kerran minä lauloin Mr. Moodylle T:ri Storrin kirkossa
Brooklynissa. Vaimoni kanssa menimme kuuntelemaan hänen saarnaansa.
Minä en koskaan väsynyt kuulemaan hänen puhuvan. Laulu oli, omituista
kyllä, sama, minkä ensi kerralla hänelle lauloin. Seuraavan kerran
kuulin häntä T:ri Barkin kirkossa, jolloin hän lausui nuo tunnetut
sanansa: 'Jonakin lähimmistä päivistä luette, että Dwight L. Moody
on kuollut, mutta älkää uskoko sitä'. Seuraavan kerran näin hänet
kuolleena Northfieldissa. Siunatkoon Jumala hänen muistoaan!"