Hautajaisjuhlallisuudet.
"Hän on mennyt korkeammalle -- siinä kaikki; mennyt vanhasta majasta
huoneesen, joka on kuolematon, ruumiisen, johon ei kuolema voi
koskea, jota ei synti voi tahrata, ruumiisen, joka on Hänen oman
ylösnousemusruumiinsa kaltainen".
Tämä hänen kuolinvuoteensa ääreltä lausuttu todistus voi selvittää
sen harvinaisen hautajaisjuhlan luonnetta, mikä pidettiin tiistaina
joulukuun 26 päivänä iltapuolella. Se oli todellakin kristillinen
hautajaisjumalanpalvelus. Oikeaan kieleen kosketettiin, kun T:ri
C. J. Scofield, kongregationalistikirkon pastori Northfield'issä,
jumalanpalveluksen alussa lausui: "Me emme ole täällä tappiota
suremassa vaan voittojuhlaa viettämässä".
Mr. Moody eli ja kuoli voittajana. Hän haudattiin niinkuin hän
kuolikin -- voittajana. Tosin ei siellä nähty mitään sotilasmusiikkia
tai komeata paraatia töyhdöillä varustettujen ruumisvaunujen
jälessä. Itse teossa ei löytynyt ruumisvaunuja eikä surumusiikkia,
ei soitettu kirkonkelloja eikä nähty suruharsoja, kyyneltyneitä
kasvoja peittämässä. Kyyneleet nähtiin jokaisen silmissä tuossa
suuressa, läsnäolevassa seurakunnassa. Mutta mitään itkua ei kuultu,
ja tyyneimmät kasvot koko kirkossa olivat niiden, jotka kuuluivat
lähimpään perhepiiriin. Rouva Moodyn osoittama tyyneys soveltui sille,
jonka puoliso oli siirtynyt sanomattomaan iloon, joka häntä itseäänkin
odottaa ja jota hän on puolisonsa kera jakava.
"Toivon, ettei kukaan ole kutsuva minua isättömäksi", lausui tytär
aamulla eräälle ystävälle. Vanhimman pojan vaimon kuultiin kirkkaalla
äänellään ottavan lauluun osaa, osoittaen siten mitä ihmeteltävintä
mielenmalttia: siinä ei piillyt vähintäkään merkkiä kahden lapsen
kadottamisesta, hänen oman isänsä vaarallisesta sairaudesta ja
rakastetun appensa kuolemasta, kaikki samana vuonna. Pojat olivat
yhtä innokkaita kuin jos olisivat olleet jossakin isänsä johtamassa
kokouksessa. Koko perhe oli ihmeteltävän tyyni.
Hautajaispäivä oli ihana -- "yksi Herran omia päiviä", kuten
läsnäolijat sitä nimittivät. Kirkkaana nousi aurinko vuoren takaa,
jonka juurella Northfield sijaitsee. Etäällä, Green Mountain'in
rinteillä näkyi paikottain lunta. Aamu oli kalsea, mutta iltapäivällä
ystävien kokoontuessa jumalanpalvelukseen, oli ilma käynyt koko lailla
lämpimämmäksi. Bostonista, New-Yorkista ja muista kaupungeista saapui
heti päivällisen jälestä joukottain ihmisiä. Brattletown'ista Vt.
saapui ylimääräisellä junalla useita ystäviä. Monta tunnettua pappia ja
maallikkoa oli saapunut paitsi niitä, jotka olivat jumalanpalveluksessa
osallisina. Ira D. Sankey, Mr. Moodyn kumppani kolmenkymmenen vuoden
aikana, vaimonsa seurassa sekä kolme muuta Mr. Moodyn laulajaa -- Georg
C. Stebbins, D. R. Fowner ja F. H. Jacobs -- olivat läsnä.
Muukalainen, joka aamupuolella olisi käynyt Mr. Moodyn oven ohi,
ei olisi voinut huomata, että kuolema hiljan oli tässä kodissa
vieraillut. Ei surunmerkkiäkään näkynyt. Ei mitään suruharsoja ovella;
ei verhoja ikkunoissa. Kansaa tulvaili taloon kuin pitotilaisuudessa.
Jumalanpalveluksen loputtua istuttiin kirjastossa ja vierashuoneessa
iloisesti puhellen. Puhe koski etupäässä Mr. Moodya; muistettiin
tapahtumia hänen vaiherikkaasta elämästään, kehoittavia sanoja, joita
hän oli lausunut ja rakkaudentöitä, joita hän oli tehnyt. Kello 10
pidettiin jumalanpalvelus, jonka toimittivat t:ri Scofield ja t:ri R.
A. Torrey, Chicago Avenue-kirkon pastori ja Chicagon raamattuopiston
superintendentti, jossa tilaisuudessa luettiin kappaleita raamatusta ja
rukoiltiin. Sitten vietiin ruumis kilometrin päässä sieltä sijaitsevaan
kirkkoon, paareilla, jota kantoi kolmekymmentäkaksi Mount Hermon koulun
oppilasta. Kello 2,30 j. pp. alkoi yleinen jumalanpalvelus.
Kirkon parvet olivat viheriänkeltasella koristetut; arkun päällä
ja ympärillä oli kukkasseppeleitä opettajilta ja oppilailta
Northfieldin ja Chicagon eri laitoksista. Pään puolessa oli patja,
johon aistikkaasti oli laitettu valkea ruunu purppuranpunaisella
nauhalla, jolle Mr. Moodyn sanat: "Jumala kutsuu minua", olivat
painetut. Avattu raamattu, johon vasemmalle puolen oli kirjoitettu:
"Voitto. 1 Kor. 15: 55-57", ja oikealle: "2 Tim. 4: 7, 8" oli jalkain
puolessa. Palmuja, sanajalkoja, laakeripuita, orvokkeja ja muita
kukkia oli asetettu saarnalavan koristeeksi. Kun kansi siirrettiin
arkun päältä pois, näkyivät kasvot ja kädet kaikkialle kirkossa. Kun
aurinko laski, tunkeutui yksi yksinäinen säde uutimien välitse jääden
arkun päälle. Aurinko nousi vähitellen, kunnes säde saavutti tuon
monelle niin rakkaan kasvot. Tämän ihanan kohtauksen huomasi heti tuo
suuri seurakunta. Kun nyt ilta lähestyi ja varjot täyttivät huoneen,
tuntui tämä yksinäinen eksynyt auringonsäde valkeudelta, lähetetty
kultaporttien tuolta puolen.
T:ri Scofield oli saanut tehtäväkseen johtaa jumalanpalvelusta, joka
aloitettiin laulamalla: "Vähäinen hetki", Majuri Whittlen ja James Mr.
Grahananin säveltämän laulun.
Laulun loputtua rukoili T:ri Scofield, T:ri Arthur T. Pierson luki
päivän tekstin, jonka perästä T:ri George C. Needham rukoili.
"Immanuelin maa" laulettiin sitte. Puheessaan lausui T:ri Scofield:
"Tämä ei ole oikea paikka Dwight L. Moodyn elämän ja luonteen
kuvailemiseen, enkä minä ole oikea mies sitä tekemään. Sellainen
kertomus ilmestyy myöhemmin. Mutta muutamia asianhaaroja täytyy
ainakin heti mainita. Muutamat seikat ovat siksi silminnähtäviä, ettei
aika eikä tarkempi mietintö niitä voi järkyttää. Kenkään ei ole sitä
milloinkaan epäilevä, että tänään laskemme maan rakkaaseen poveen
suuren miehen kuolevaisen ruumiin".
"Joko me mittaamme hänen suuruuttaan luonnollisten ominaisuuksien
perusteella, sielunkykyjen tai aikaansaadun vaikutuksen pohjalla,
niin täytyy meidän tunnustaa, että Dwight L. Moody oli suuri mies.
Hänen luonteensa peruspiirteet olivat rehellisyys ja läpikotainen
kunnollisuus. Hänellä oli luontainen vastenmielisyys kaikkea
kavaluutta, epätodellisuutta ja teeskentelyä vastaan. Kaikkein enimmän
hän vihasi hengellistä ulkokullaisuutta, tekopyhyyttä. Tässä suhteessa
olivat hänen mielipiteensä vaativat ja ankarat. Mutta hän ei niitä
myöskään missään niin armottomassa toteuttanut kuin omassa elämässään.
Hän ei suinkaan ollut sairaloiseen itsensäkoettelemiseen taipuvainen,
mutta hän tutki perusvaikuttimiaan tältä kannalta. Sopusoinnussa tämän
piirteen kanssa, joka muodosti hänen luonteensa pohjan, oli hänen
rakkautensa kaikkeen oikeaan".
"Ensimmäinen kysymys minkä hän aina johonkin uuteen yritykseen
nähden asetti, oli seuraava: 'Onko tämä oikein?' Mutta molemmat nämä
ominaisuudet, jotka aina ovat jokaisen jalon luonteen pohjana, olivat
hänessä jumalallisen armon läpitunkemia ja kirkastamia. Mr. Moody oli
vanhurskauteen nähden vaativaisempi kuin useimmat muut, mutta hän
ei milloinkaan epäillyt Jumalan armon voimaa mitä puutteellisimman
luonteen muuttamisessa: ja jos hän löysi ihmisessä heikonkin halun
tähän suuntaan, niin oli hänen kärsivällisyytensä loppumaton.
Sitäpaitsi oli Mr. Moody erinomaisen rohkea, jalo ja itsensä kieltävä.
Me emme ole kokoontuneet tänne korottamaan Mr. Moodya lihan jälkeen.
Epäilemättä teki Jumalan armo tämän oppimattoman maalaispojan Uudesta
Englannista siksi mikä hän oli. Mutta laki leivisköiden jaossa on
selvä: 'Kullekin hänen kykynsä mukaan'."
"Dwight L. Moodyn voiman salaisuus oli viidenlainen. Ensinkin riippui
se hänen elävästä kokemuksestaan Kristuksen pelastavasta armosta.
Uusi syntyminen oli hänelle persoonallinen varmuus. Henki todisti
hänen henkensä kanssa, että hän oli Jumalan poika. Se vapautti hänet
maallisten kappalten himosta, kaiken ajallisen suuruuden turhasta
kunnioituksesta. Hän oli mitä nöyrin kristitty, mutta hän ei tiennyt
mitään jumalallista lapsioikeutta korkeampaa. Toiseksi uskoi Mr.
Moody pyhän raamatun jumalalliseen auktoriteettiin. Raamattu oli
hänelle Jumalan ääni, ja sellaisena antoi hän sen kaikua ihmisten
omiintuntoihin. Kolmanneksi oli hän Pyhällä Hengellä kastettu ja
tiesi sitä olevansa. Tämä kokemus oli hänelle yhtä varma kuin hänen
kääntymisensäkin, ja saarnatessaan hän odotti, että Henki nuhtelisi
kuulijoita heidän synneistään ja kääntäisi heidät".
"Neljänneksi hän oli rukouksen, mies. Hän uskoi elävään ja
toimintavapaaseen Jumalaan. Hänen ei koskaan tullut mieleen luulla,
että Jumala olisi luonnonlaeilla sitonut kätensä. Hän piti uskon
ylenluonnollisiin luvallisena. Vuoret hänen ympärillään olivat hevosia
ja tulisia vaunuja täynnä. Ja viidenneksi luotti Mr. Moody työhön,
väsymättömään ahkeroimiseen, toimelijaaseen huolenpitoon ja järjestetyn
työskentelyn ja julkisuuden voimaan. Hän odotti että ylenluonnollinen
vaikuttaisi, mutta luonnollisen tietä. Hän valjasti tähteen vaununsa,
mutta piti pyörät aina maan päällä ja akselit hyvin voideltuina".
H. G. Weston, Crozier Teological Seminaryn presidentti, esiintyi T:ri
Scofieldin jälestä. Hän lopetti kauniin muistopuheensa ystävälleen
sillä vakaalla väitteellä, että, jos Jeesus Kristus olisi syntynyt tänä
vuosisatana Mr. Moodyn mielellä ja ruumiilla, niin hän luuli, että hän
olisi menetellyt aivan niinkuin Mr. Moody menetteli. T:ri Weston lausui
m.m.:
"Yhtenä elämäni suurimmista siunauksista pidän minä tuttavuuttani Mr.
Moodyn kanssa, sitä vaikutusta, mikä hänellä minuun nähden on ollut,
ja etua saada hänen elämässään ja työssään tutkia Jumalan teitä.
Ne menestykset, joita kaikki ne voittavat, joilla on erinomainen
kyky kiinnittää toisia itseensä ja vaikuttaa heihin, luemme me
vaistomaisesti erinomaisen luonnollisen lahjakkaisuuden, kasvatuksen
ja kehityksen tai erinomaisen viehättävän persoonallisuuden ansioksi.
Mr. Moody ei omannut mitään tästä kaikesta, ja sittenkään ei kukaan
ole voittanut häntä kyvyssä voittaa puoleensa ja vaikuttaa suureen
enemmistöön ja yksityisiin henkilöihin, varustetut lujalla luonteella,
suurella toimeenpanevalla kyvyllä ja laajoilla mahdollisuuksilla,
jotka ihmiset hän liitti itseensä rautakahleilla ja teki heidät ei
ainoastaan ystävikseen elinajaksi vaan myöskin pysyväisiksi auttajiksi
toiminnassaan kaiken hyvän palveluksessa. Tämä ihmeellinen voima, jonka
hän vähentymättömänä niin monen vuoden ajan aina kuolemaansa saakka
omasi, ei siis johtunut mistään Mr. Moodyn erinomaisesta luonnollisesta
lahjakkaisuudesta, koska hänellä sitä ei ollut".
"Mitä hänellä oli? Hänellä oli elämä. Minä en tarkoita elämisen
ominaisuutta, vaan sitä, mitä raamattu tällä sanalla tarkoittaa --
sitä, mitä Kristus tarkoitti, kun hän selitti lihaan tulemisensa
syyn, 'minä tulin, että heillä elämä olisi ja yltäkyllä olisi'.
Jumala vuodatti häneen elämän, teki hänet jumalallisesta luonnosta
osalliseksi; ja siitä hetkestä, kun hän sen sai, tuli tämän elämän
kehitys, kasvaminen ja toisille ilmoittaminen hänen olemassaolonsa
ainoaksi päämääräksi. Sille pyhitti hän kaikki voimansa, ja tämä
alttius herätti mitä innokkaimpaan toimintaan kaiken hänen luontaisen
tarmonsa ja teki hänestä sen kaikinpuolin kokosydämmisen miehen,
mitä hän oli, soi hänelle hänen vaistomaisen arvostelukykynsä ja
tarkkatuntoisuutensa, hänen ihmeellisen valtansa toisten yli".
"Sitä lähinnä ravitsi ja vahvisti hän tätä elämää Jumalan sanan
harrastuksen kautta. Hän kunnioitti sitä aarteena, jonka kautta hänen
elämänsä voi rikastua. Hän käsitti täydessä merkityksessä Kristuksen
sanat: 'Ihminen ei elä ainoastaan leivästä, vaan jokaisesta sanasta,
joka Jumalan suusta lähtee'. Tämän sanan kätki hän sydämmeensä,
niinkuin jyvä kätketään maahan, jotta se itäisi ja kasvaisi. Hän
kätki sen sinne, käytettäväksi kaikissa tilaisuuksissa, kun sitä vaan
tarvittiin. Se oli hänelle suloisempi kuin hunaja. Hänen mielensä ja
sydämmensä löysivät iloa Jumalan sanan tutkimisesta".
"Mutta hänen elämänsä oli kuten Kristuksenkin elämä, elämää toisten
eteen. Hän ei tutkinut raamattua tietojaan kartuttaakseen, vaan
pelastaakseen ihmisiä synnistä. Hänen lähin päämääränsä, hänen elämänsä
väkevin vaikutin oli se, että jokainen omistaisi sen elämän, josta
hän itse oli tullut osalliseksi, sitä hänen saarnansa tarkoittivat;
hän piti kaikki raiskana, ellei hän tätä päämaalia saavuttanut, ja
sitä lähinnä tavoitti hän keinoja tämän elämän kehittämiseksi ja
hedelmälliseksi tekemiseksi".
"Nähdessään köyhiä poikia ja tyttöjä, joilta puuttui varoja
kasvatuksen hankkimiseen, hän ei suonut itselleen lepoa, ennenkuin oli
miettinyt jonkun keinon, jolla heidän elämänsä voitiin rikastuttaa
ja tehdä enemmän Jumalan tarkoitusperien kanssa sopusointuisaksi.
Hän täytti tämän kauniin tasangon rakennuksilla, jotta nuoret
miehet ja naiset saisivat tilaisuuden elämänsä kehittämiseen,
ollakseen siten kanssa-ihmisilleen hyödyksi. Hänen toimintansa oli
Kristuksen ihmetöiden kanssa sopusoinnussa, jotka eivät milloinkaan
esinettään maallisilla omaisuuksilla, rahoilla tai muilla tarpeilla
rikastuttaneet, vaan aina tuottivat voimaa elämään senkautta, että Hän
teki kuolleen silmän eläväksi, kosketti kuollutta kieltä, kuollutta
korvaa, kuolleita jäseniä, ja kaikkein korkeimmissa ihmetöissään tuotti
sanallaan kuolleille elämää".
"Tämä yhdenkaltaisuus Kristuksen kanssa, tämä hänen
ylösnousemisvoimansa tunteminen ja hänen kuolemansa kaltaisuus oli
syynä siihen, että, hänen puhuessaan, kaikki ihmiset luottivat hänen
täydelliseen rehellisyyteensä. Se oli syynä siihen, että ihmiset
kuuntelivat häntä ja uskoivat häntä sekä olivat hänen vaikutusvaltansa
alaisina, sekä suureen yleisöön että yksilöön nähden. He eivät nähneet
miestä, vaan totuuden, jota hän esitti. Hänessä oli tuo omituinen
itsekkäisyys, että hän alituisesti taisi puhua itsestään kuitenkaan
huomiota itseensä kääntämättä. Kaikessa mitä hän teki, näkivät ihmiset
totuuden sellaisena kuin se Jeesuksessa ilmeni. Minä luulen, että jos
Jeesus olisi syntynyt tänä vuosisatana ja tässä kaupungissa, Mr. Moodyn
ruumiilla ja mielellä, niin olisi hän elänyt ja toiminut jotenkin
niinkuin Mr. Moody teki".
"Ja senvuoksi, koska Mr. Moody omasta puolestaan taisi itseensä
sovittaa Kristuksen sanat: 'Minä tulin, että heillä elämä olisi ja
yltäkyllä olisi', koska nämä sanat ilmaisevat koko hänen olentonsa,
rakastin, kunnioitin ja pidin häntä arvossa, ja sen perusteella mitä
hän oli, ja siis myös mitä hän teki, sanon minä tänään, että olisin
mieluummin Mr. Moody ja makaisin kuolleena tuossa arkussa kuin mikä muu
elävä ihminen tahansa maan päällä".
_T:ri Torrey_ piti vakavan puheen, kehoittaen läsnäolevia sekä Mr.
Moodyn ystäviä kaikkialla maailmassa "menemään eteenpäin". Hän lausui:
"Useimmiten on pastorin tehtävä puhua lohdutuksen sanoja niille,
joiden sydämmet kaipauksesta kirvelevät ja ovat suuren surunsa taakan
alla pakahtumaisillaan, mutta sitä ei tänään lainkaan tarvita.
Kaiken lohdutuksen Jumala on jo runsaasti lohduttanut heitä sillä
lohdutuksella, jolla he tulevina päivinä voivat toisia lohduttaa. Minä
olen viime päivinä viettänyt useita tuntia yhdessä niiden kanssa, jotka
ovat kuollutta ystäväämme lähinnä, ja ne sanat, joita olen kuullut
heidän lausuvan, ovat olleet lepoa Jumalassa ja voittoa todistavia
sanoja. Eräs heistä on sanonut: 'Jumala varmaankin vastaa niihin
rukouksiin, joita puolestamme kautta maailman Hänen puoleensa kohoo;
me tunnemme ihmeellistä ylläpitävää voimaa'. Eräs toinen on sanonut:
'Hänen neljä viimeistä ihanaa tuntiaan maan päällä ovat kokonaan
poisottaneet kuoleman odan'. Vieläkin kolmas: 'Katsokaa, että joka
sana, mikä tänään lausutaan, on voiton sana'".
"Jumala on tätä hetkeä varten pannut kaksi ajatusta sydämmelleni.
Ensimmäinen löytyy Paavalin sanoissa 1 Kor. 15: 10: 'Jumalan armosta
minä olen se, mikä minä olen'. Jumala on D. L. Moodyssa ihmeellisesti
kirkastanut armonsa ja rakkautensa. Hänen syntymisensä kirkasti
Jumalaa. Se poikanen, joka kuusikymmentäkaksi vuotta sitten tuolla
kunnaalla syntyi kaikkine häneen kätkettyine mahdollisuuksineen, oli
Jumalan lahja maailmalle. Miten paljo tämä lahja sisälsikään! Kuinka
paljon siunausta ja kuinka paljon hyötyä maailma tämän lahjan kautta
on saanut, emme koskaan ennen Jeesuksen tuloa saa tietää. Jumalan armo
ilmestyi hänen kääntymisessään. Hän syntyi synnissä niinkuin mekin,
mutta Jumala teki hänestä kaitsemuksensa, sanansa ja Pyhän Henkensä
lunastavan voiman kautta sen voimallisen Jumalan miehen, miksi hän
tuli".
"Miten paljon tämä Boston-pojan kääntyminen neljäkymmentä kolme vuotta
sitten maailmalle merkitsi, ei kenkään ihminen voi arvata; se oli
kokonaan Jumalan armon työ. Jumalan rakkaus ja armo kirkastui taasen
sen luonteen kehityksessä, joka on tehnyt hänet niin rakastetuksi
ja kunnioitetuksi kaikissa maissa. Hänen luonteessaan oli voima ja
ihanuus, jonka vertaa vaan aniharvalla ihmislapsella tavataan, mutta
kaikki on Jumalalta. Jumalalle yksin tulee kunnia siitä, että hän oli
muista ihmisistä erinkaltainen".
"Toinen ajatus löytyy Joosuan kirj. 1: 2: 'Mooses, minun palvelijani
on kuollut; niin valmistaudu nyt menemään Jordanin poikki, sinä ja
kaikki kansa, siihen maahan, jonka minä olen heille antanut'. Mr.
Moodyn kuolema on meille kutsumus menemään eteenpäin. Kutsumus hänen
lapsilleen, hänen apulaisilleen, sananpalvelijoille kautta maailman,
koko uskovaisten seurakunnalle, 'Johtajamme on kaatunut, jättäkäämme
työskentely', lausuisivat muutamat. Ei suinkaan! Kuule, mitä Jumala
sanoo: 'Teidän johtajanne on kuollut, menkää eteenpäin! Mooses, minun
palvelijani, on kuollut; valmistaudu nyt, mene ja ota maa haltuusi.
Ole luja, äläkä pelkää! Niinkuin minä olen ollut D. L. Moodyn kanssa,
niin olen minä sinunkin kanssas oleva. Minä en ole jättävä sinua, enkä
koskaan sinua hylkäävä'. Nämä ovat ne kehoitukset, joita meidän tänään
tulisi kuulla".
_Piispa Willard F. Mallalieu_, joka kuuluu
metodisti-episkopaalikirkkoon ja joka vuodesta 1875 oli tuntenut Mr.
Moodyn, lausui että hänessä yksi vuosisadan totisimmista, puhtaimmista,
rohkeimmista ja vaikuttavimmista miehistä on mennyt lepoon palkkaansa
niittämään. Piispa lausui:
"Lontoossa, kesällä 1875 tapasin minä ensi kerran ja tutustuin
siihen mieheen, jonka kuolemaa me nyt suremme. Siitä päivästä, kun
hän pani maailman pääkaupungin kansajoukot liikkeelle, aina siihen
hetkeen kun hän totteli Jumalan kutsua tulemaan korkeammalle, olen
minä tuntenut, kunnioittanut ja rakastanut häntä. Aivan varmaan on
maailma todeksi vakuuttava väitteemme, että hänen kuolemansa kautta
yksi vuosisatamme totisimpia, puhtaimpia, rohkeimpia ja vaikuttavimpia
miehiä on siirtynyt lepoon. Sanomattoman kaipauksen ja tappion
tunteilla kokoonnumme sen arkun ympäri, joka kätkee kaiken sen, mikä
Dwight L. Moodyssa oli kuolevaa. Ja kuitenkin pitäisi meidän tuntea
itsemme mahtavasti kohotetuiksi ja elähytetyiksi, kun ajattelemme
hänen luonnettaan ja hänen vaikutustaan, sillä hän oli mies, joka aina
katsoi eteenpäin eikä koskaan taaksepäin, joka ei koskaan kadottanut
rohkeuttaan eikä koskaan epäillyt totuuden lopullista voittoa".
"Luita ja ytimiä myöden oli hän uus-englantilaisen perikuva; hän
polveutui oivallisimmasta Uuden Englannin suvusta; hän syntyi
uusenglantilaisesta äidistä, ja varhaisimmasta lapsuudesta oli hän
hengittänyt vapaata ilmaa kotiseutunsa kunnailla ja kasvatettu
Jumalan, arvossa pidettyjen esi-isäinmuistojen ja kunniakkaan
menneisyyden historian tuntemisessa. Voitiin odottaa, että hänestä
tulisi etevä kristitty, sillä hän pyhitti itsensä kokonaan ja
peruuttamattomasti Jumalan ja ihmiskunnan palvelukseen. Ei yhdenkään
Jeesuksen opetuslapsen sydän ole milloinkaan sykkinyt todellisemmasta,
osaaottavammasta ja itsensäkieltävämmästä rakkaudesta, kuin poismenneen
ystävämme suuri, jalo ja rakastavainen sydän".
"Koska hän riippui raamatun ehdottomassa totuudessa, ja koska hänellä
oli sydämmellinen ja järkähtämätön usko siihen, että tämä kirja sisälsi
Jumalan virheettömän sanan, koska hän pikemmin saarnasi evankeliumia
kuin puhui evankeliumista, koska hän käytti äidinkieltään, tuota
kirkasta, selvää, sointuvaa ja suoraa anglosaksilaista murretta; koska
hänellä oli sydämmellinen osanotto ja veljellisyys kaikkia köyhiä ja
yhteiskunnan hylkyjä kohtaan, koska hän oli niin todellisesti hellä
ja kärsiväinen heikkoja ja synnillisiä kohtaan; koska hän vihasi
pahaa yhtä syvästi kuin hän hyvää rakasti, koska hän tiesi, kuinka
katuvia sieluja oli johdettava Vapahtajan luo; koska hänellä oli tuo
mainio kyky herättää kristittyjä heidän velvollisuuksiensa tuntoon
ja koska hän osasi kiihoittaa heitä velvollisuuksiensa täytäntöön;
koska hänellä omassa sielussaan oli itsetietoinen, iloinen kokemus
persoonallisesta pelastuksesta, -- kaikista näistä syistä kokoontui
ihmisiä joukottain hänen kokouksiinsa, kuunneltiin häntä mielellään,
käännyttiin Kristuksen puoleen hänen kauttaan, ja hän tuli kaikkien
uskontokuntien kunnioittamaksi, niin että koko protestanttinen maailma
tänään tunnustaa, että hän oli Jumalan palvelija, Kristuksen lähettiläs
ja totuudessa valittu ase kantamaan Jeesuksen nimeä kansojen keskelle".
"Me emme enää saa nähdä tuota miehekästä, reipasta olentoa, kuulla
hänen valtavaa ääntänsä, emme saa tulla liikutetuiksi hänen pyhitetystä
olemuksestaan; mutta jos olemme Herraa kohtaan uskolliset, niin
saamme nähdä hänet kunniassa, sillä hän vaeltaa jo taivaan kaupungin
kaduilla, hänen äänensä yhtyy valkopukuisten pyhien lukemattoman joukon
kiitoslauluihin, hän näkee Kuninkaan ihanuudessaan ja odottaa meidän
tuloamme. Suokoon Jumala, että kun aikamme on tullut, saisimme siellä
ylhäällä hänet kohdata". Näillä sanoilla päätti piispa Mallalieu
sydämmellisen muistopuheensa monivuotiselle ystävälleen.
_Tri Pierson_, Mr. Moodyn monivuotinen ystävä, viittasi neljään
merkilliseen kuolemantapaukseen muutamien viimeisten vuosien kuluessa
-- C. H. Spurgeon Lontoossa, Adoniram J. Gordon Bostonissa, Catherine
Booth, pelastusarmeijan äiti sekä George Müller Bristolissa; hän
lisäsi, että Mr. Moodyn kuolema tuotti tuntuvamman tappion kuin
yhdenkään edellämainitun neljän henkilön poislähtö. Mr. Moody oli
suuri mies, sanoi hän, hänellä oli hyvyyden suuruus. Kaikki, mitä hän
otti tehdäkseen, onnistui. Puhuja arvioitsi niiden luvun, joille Mr.
Moody julkisen vaikutuksensa ajalla oli puhunut, sadaksi miljoonaksi
henkilöksi. Hänen kirjansa ovat sitäpaitsi levinneet kautta maailman;
hän on rakennuttanut pari kymmenkunta rakennusta Europassa ja
Amerikassa ja sitäpaitsi kahdenkymmenen vuoden ajan johtanut suuria
sivistyslaitoksiaan.
"Minulla on kolme lasta, ja elämäni hartain toivo on, että he
kääntyisivät", sanoi Mr. Moody eräässä saarnassaan 'taivaasta', "jotta
minä tietäisin, että heidän nimensä ovat elämän kirjassa. Kenties
tulen aikasin heiltä otetuksi pois; kenties täytyy minun jättää heidät
tänne vaihtelevaan maailmaan ilman isän huolenpitoa, mutta minä
tahtoisin, että minun lapseni kuoltuani sanoisivat minusta, tai jos he
kuolevat ennen minua, että veisivät sen sanoman Mestarille mukanaan
-- että niin varhaisesta ajasta asti, kuin he muistavat, olen minä
koettanut johdattaa heitä Mestarin luo, paljon mieluummin, kuin että he
pystyttäisivät minulle pilviä tavoittelevan hautapatsaan".
_William Revell Moody_ nousi ja pyysi luvan saada lausua muutamia
sanoja. Se oli kuuliaisen pojan kiitollisuuden osotus rakkaan isän
muistolle. -- Hän lausui:
"Poikana haluan minä lausua hänestä muutamia sanoja isänä. Me olemme
kuulleet hänestä hänen pastoreiltaan, työkumppaneiltaan ja ystäviltään,
ja hän oli yhtä uskollinen isänä, kuin hän oli suhteessaan heihin. Minä
en luule, että hän milloinkaan esiintyi todellisemmassa valossa, kuin
silloin kun hän, meidän vielä lapsina ollessamme, lausuttuaan helposti
kuohahtavalla luonteellaan muutamia jotenkin ankaria sanoja, tuli
luoksemme lausuen: 'Lapseni, poikani, tyttäreni, minä pikastuin, minä
tein väärin; anna minulle anteeksi'. Sellainen oli D. L. Moody isänä".
"Hän ei tavotellut itselleen kuolemaa; hän rakasti työtään. Elämällä
oli häneen nähden suuri vetovoima; näyttää siltä kuin hänen tuona
varhaisena aamuhetkenä, jolloin hän seisoi toinen jalka kynnyksellä,
meidän tähtemme olisi suotu katsahtaa sinne, jotta hän voisi meille
lausua lohdutuksen sanan. Hän sanoi: 'Tämä on autuutta, tämä on kuin
hengellinen huumaustila. Jos tämä on kuolema, niin se on ihana'.
Hänen kasvonsa säteilivät mainitessaan niiden nimet, joita hän näki.
Me emme voineet kutsua häntä takaisin, me koetimme hetken, mutta me
emme voineet. Me kiitämme Jumalaa hänen rehellisestä elämästään, hänen
totisesta elämästään ja me kiitämme Jumalaa siitä, että hän oli meidän
isämme ja että hän johdatti jokaisen lapsistaan Jeesuksen Kristuksen
tuntemiseen. Isämme on päässyt satamaan; Jumalalle kiitos, että
hänen matkansa päämaalina oli koti, ja että hän laski sinne täysillä
purjeilla".
_John Wanamaker_ Philadelphiasta lisäsi hänkin muutamia sanoja
todistukseksi hänestä, joka monta vuotta oli ollut hänen uskollinen
ystävänsä, ja sitten lauloi Mount Hermon kvartetti, jonka laulu
tavallisesti tuotti Mr. Moodylle niin suurta huvia, "The Hope of the
Coming of the Lord", uuden, Majuri Whittlen sepittämän laulun, johon
Mrs. Moody, hänen tyttärensä, oli pannut säveleen.
Julkisen jumalanpalveluksen loputtua kantoivat Mount Hermonin oppilaat
arkun "Round Top" nimiselle paikalle, Northfieldin öljymäelle,
sen pienen kunnaan harjalle, jossa monet parhaimmista kokouksista
vuosittain oli pidetty. Mr. Moody arveli, että Herra kenties vielä
hänen eläissään tulisi takaisin, ja hänen oli kuultu lausuvan, ettei
löytynyt mitään paikkaa maan päällä, jossa hän tuona tärkeänä hetkenä
niin mielellään olisi, kuin Round Top. Hänen kuoltuaan muistettiin tämä
lausunto, ja mikään muu paikka ei tullut kysymykseenkään. Haudalla
lauloivat läsnäolijat "Jeesus Lover of my Soul", T:ri Torrey rukoili,
ja T:ri Scofield luki siunauksen.
Kun ystävät olivat väistyneet, kokoontui perhe arkun ympäri. Kantta
kohotettiin, ja viimeinen silmäys luotiin puolison ja isän kasvoihin.
Kansi pantiin jälleen sijalleen, ja arkku kalliine sisältöineen
laskettiin koteloonsa yksinkertaisessa kiviholvissa. Tästä lepopaikasta
näkyy hänen synnyinkotinsa, vähän runsaammin kuin kivenheiton päässä
etelään; hänen oma kotinsa, jossa hän kaksikymmentäviisi viimeistä
vuotta oli asunut, näkyy lähes saman matkan päässä länteen, muutamat
seminaarirakennuksista minuutin matkan päässä pohjoseen, kaksi
viimeksi Mount Hermonin luona valmistunutta rakennusta, kappeli ja
Overton Hall, neljä penikulmaa sieltä, esiintyvät tuon luonnonihanan
Connecticutvirran laakson toisella puolen. Pohjosessa, Brattleboron
ympäristössä olevien kukkulain välitse näkyy selvästi New Hampshiressa
sijaitsevan Hinsdalen piirteet esiinpistävästi kuvastuvan etäisyydessä.
Kokouksessa, minkä Mr. Moodyn ystävät illalla hautauksen loputtua
pitivät, päätettiin julaista tilastollinen tiedonanto niistä
laitoksista, joita hän oli perustanut. Nämä ovat: Northfield Seminary
ja Northfield Training School nuoria naisia varten, Mount Hermon School
nuoria miehiä varten sekä Raamattuopisto Chicagossa sekä miehiä että
naisia varten. Northfieldin laitokset käsittävät 1200 acresta maata
ja kolmekymmentä rakennusta. Nykyisten rahastojen kanssa lasketaan
niiden arvo 1,250,000 dollariksi ja ne ovat kokonaan velasta vapaat.
Chicagossa nousee rakennusten, tonttien ja rahastojen arvo enemmän
kuin 250,000 dollariin. Northfieldin kouluissa on yhteensä noin 900
oppilasta, jotka täysihoidosta ja opetuksesta maksavat sata dollaria
vuodessa; heidän vuotuinen ylläpitonsa nousee todellisuudessa 200
dollariin. Chicagossa nousee tarvittava summa lähes 150 dollariin
jokaista kohti siellä olevista 300 oppilaasta.
Toisin sanoen, tarvitaan 125,000 dollaria sen vaikutuksen ylläpitoon,
jonka Mr. Moody aloitti tarkoituksella valmistaa vähävaraisille
nuorille miehille ja naisille mahdollisuus saada kasvatus, mikä
perusteellisesti varustaa heitä elämää varten Kristuksen palveluksessa.
Tämä summa hankittiin suureksi osaksi Mr. Moodyn persoonallisten
ponnistusten kautta. Tehtiin ehdotus, että aloitettaisiin keräys "Moody
Memorial Endowment"-rahaston aikaansaamiseksi 3,000,000 dollarin
pääomalla, mikä takaisi vaikutuksen jatkon.
Seuraavat muistosanat lainaamme _"The Ram's Horn"_ nimisestä
uskonnollisesta lehdestä:
"Jättiläistammi on kaatunut. Mutta vaikka Dwight L. Moodyn kuolema
kohtasi äkkinäisenä iskuna kumpaakin pallonpuoliskoa, niin ei sitä
sittenkään voi kutsua oudoksi tapahtumaksi. Ei mikään salama Jumalan
vihan purkauksena väärin käytetyn elämän johdosta silponut tätä suurta
puuta. Ei mato jäytänyt sen ydintä saattaen sille ennenaikaisen tai
odottamattoman lopun. Mr. Moodyn sairaus oli lyhyt ja hänen kuolemansa
kunnollinen. Se oli arvokas loppu elämälle, täynnä ihmeellistä
toimelijaisuutta ja ääretöntä merkitystä hyvän menestykselle. Hänen
eläissään koettivat muutamat ihmiset ja jotkut sanomalehdet pilkata
hänen oppimatonta puhettaan, kömpelöä olentoaan ja yksinkertaista
uskoaan, mutta nyt hänen kuoltuaan, huomaamme hämmästyksellä, miten
koko ihmiskunta rientää 'kumartamaan' häntä. Ei ainoakaan hallitsija,
valtiomies, oppinut tai ihmisystävä, joka milloinkaan on elänyt, ole
saanut useampia ylistyspuheita haudallaan".
"Jos Mr. Moodya olisi maailman ihmettely miellyttänyt, niin olisi
niiden ylistysten, jotka hänen kuoltuansa lausuttiin, pitänyt
ilahuttaman häntä, kun hän meni kunniaan. Mutta me emme milloinkaan
ole kuulleet puhuttavan yhdestäkään yleisesti tunnetusta henkilöstä,
joka niin vähän kuin hän on välittänyt ihmisten ylistyksestä tai
moitteesta. Hän koetti vaan olla nuhteeton työntekijä Jumalan silmissä,
ja mennessään kunniaan, hän ei pysähtynyt ihmisten ihmettelyhuutoja
kuuntelemaan, vaan hän tarkkasi varmaan mieluummin kuullakseen Mestarin
'hyvin tehty'".
"Mr. Moodyssa Jumala vielä kerran näytti, kuinka hän voi valita
maailmassa heikon ja ylenkatsotun saattaakseen väkevät häpeään. Jos
satamiehinen, etevimmistä kristillisistä johtajista kokoonpantu komitea
neljäkymmentä vuotta sitten olisi asetettu, jotta se etsisi läpi
maailman valitakseen nuoren miehen, jolla olisi parhaimmat edellytykset
suureksi evankelistaksi tulemiseen, niin luulemme, että Dwight L. Moody
melkein olisi ollut viimeinen poika, jonka he olisivat valinneet. Ollen
kömpelö, saamaton, oppimaton ja tunteeton, puuttui häneltä mielikuvitus
ja muut lahjat paitsi yhtä, jotka voisivat tehdä hänestä suuren
miehen, ja erittäinkin suuren evankelistan. Mutta tämä ainoa lahja oli
äärettömän arvoinen, kun se käytettiin Jumalan palveluksessa".
"Hänellä oli kiivautta. Mutta hänen kiivautensa ei ollut sitä
lajia, joka vaahtoavan virran tavoin kuluttaa itsensä turhissa ja
mielettömissä yrityksissä. Sellainen on 'kiivautta, mutta ei taidon
jälkeen'. Hänen voimaansa voidaan paremmin verrata vesivirtaan,
jota käytetään vedenvoimaisessa louhimisessa. Kaukana yläpuolella
penikulmien päässä siitä paikasta, jossa vesi puristetaan kallioseinää
vastaan, ovat säiliöt sijoitettuina. Näiden väkevä paino on se,
mikä antaa virralle voimaa. Se mies, mikä johtaa putkea, on tärkeä
vaikutin, sillä hän taidolla ja kokeneesti suuntaa sen voiman, jonka
tieltä kaihot ja maa särkyy kuin lentohiekka. Mr. Moody asettui
Jumalan sanomattoman rakkausvaraston yhteyteen. Hän käsitti että
rakkaus sisältää enemmän särkemisvoimaa kuin kokonainen maailma
vettä, ja Jumala käytti hyväkseen hänen oikein ohjattua kiivauttaan
rakkautensa sanoman levittämiseen, sen kautta murtaakseen ylpeyden,
pintapuolisuuden ja tuon kylmän tekopyhyyden sekä hävittääkseen
raaemman pahuuden maailmassa kokonaisuudessaan".
"Hän ohjasi evankeliumin rakkauden henkivirran ensin tätä
kaupunkia kohti. Kaupan muurit murtuivat, ja sen raunioille kohosi
yksinkertainen tabernakli, jonka täytti suuremmat ihmispaljoudet,
kuin mitä kokonaisena elinkautena Jerusalemin templiin tulvaili.
Hän suuntasi rakkauden virran Britannian graniittikallioita kohti,
jossa pappisvallalla vuosisatoja oli ollut luja ankkuripaikka. Muurit
horjuivat ja kaatuivat, ja niiden raunioista nousi Drummond, Stalker,
Meyer ja tuhansia muita, jotka uudestaan rakensivat uskonlinnoitukset
ja asettivat ne pyhitetyn sivistyksen vapaammalle pohjalle".
"Mr. Moody suuntasi senjälkeen rakkauden virran omaa Natsaretiansa
kohtaan, jossa olisi luullut profeetan omalla maallaan tulevan
ylenkatsotuksi. Tuota valistunutta Uutta Englantia kohti, jossa
on yliopistoja tuon tuostakin, mutta joka ei nuorelle Moodylle
ollut suonut edes yhtä kurssia kieliopissa, suuntasi tuo oppimaton
evankelista sen jälkeen kiivautensa".
"Minä olen kerran kuullut hänen puhuvan tuhannelle ylioppilaalle,
jotka Uuden Englannin kaikista osista olivat kokoontuneet Howardin
kokoussaliin. Hänen puheensa oli vielä oppimatonta. Ei mitään
hunajamakeita fraaseja, joihin nämä klassilliset kuulijat olivat
tottuneet, virtaillut hänen huuliltaan. Hänen sanojaan olisi kenties
ollut vaikea selvittää tai purkaa hänen lauseitaan, mutta me
tiesimme kaikki, mitä hän tarkoitti. Koko seurakunnassa ei huomattu
minkäänlaisia pidätettyjä naurunpurskauksia, mutta sen sijaan nähtiin
moni kyynel. Uudessa Englannissa hän osoitti kunnioitustaan sivistystä
kohtaan sillä, että hän Northfieldiin perusti kaksi koulua -- yhden
naisia ja yhden miehiä varten, ja vastapalkaksi osoittaa Uusi Englanti
samoin kuin koko maailma, joka on tullut hänen vaikutuksensa alaiseksi,
kunnioitustaan häntä kohtaan elämällä korkeampaa hengellistä ja
itsensäkieltävää elämää. Hänen kulkunsa on suuremmoinen todistus
Jumalan olemassa olon todellisuudesta, siitä että Kristuksen risti
on mahtavin tuki maailmassa ihmiskunnan nostamiseen ja helvetin
kumoamiseen. Mitä Jumala Dwight L. Moodyn kautta teki, sen tahtoo hän
mielellään jokaisen kautta tehdä, joka hänen tavallaan pyytää Jumalan
voimaa ja osaa käyttää sitä".
_Rev. J. Scofield_, Mr. Moodyn pastori Northfieldissa, lausui hänestä:
"Syvä ja yleinen on se kaipauksen tunne, minkä Mr. Moodyn kuolema
maailmassa on herättänyt, mutta täällä Northfieldissa häntä sittenkin
enimmin kaivataan, syvimmin surraan. Ei vain senvuoksi, että hän
oli niiden jalojen laitoksien perustaja, jotka hän arvokkaana
muistomerkkinä on jättänyt jälkeensä ja jotka ovat kaupunkimme
merkillisyyksinä, ei myöskään senvuoksi, että juuri hänen tarmonsa
oli niiden suurten kesäkokousten alkuunpanija, jotka tekivät
Northfieldin niin laajalti tunnetuksi, vaan pikemmin sentähden, että
meidän Northfield-elämämme oli hänen voimakkaan persoonallisuutensa
täyttämää ja läpitunkemaa. Ei missään paikassa ole Mr. Moodya niin
ymmärretty kuin Northfieldissa. Vanhempi osa asukkaistamme ovat hänen
kasvukumppaniaan, ovat käyneet hänen kanssaan koulua, leikkineet ja
tehneet työtä yhdessä hänen kanssaan. Niillä on joukottain muistoja
hänen lapsuudestaan, ja lukuisia todistuksia on siitä, että hän
aikaisemmasta nuoruudestaan oli sama väkevä henki, jonka maailma
sittemmin oppi uudemman ajan suurimpana kansanjohtajana tuntemaan. 'Hän
on aina ollut johtavana', sanoi Deacon Edward Barber, hänen entinen
leikkikumppaninsa ja persoonallinen ystävänsä koko elämän ajan".
"Mr. Moody oli läpeensä Uuden Englannin vuoristolaisen tyyppi. Minne
ikänä hän menikin, ja kuinka maailman suurten ympäröimänä tahansa, hän
ei koskaan kadottanut tätä oman arvonsa tietoisuutta ja sitä selvää
arvostelukykyä, mikä näille vanhoille vuoristolaisille on omituista.
Hän ei koskaan nähnyt maisemaa niin kaunista, että sitä hänen
mielestään voitiin Northfieldiin verrata".
"Oli hauska nähdä Mr. Moodya hänen niin kutsuttuina lepoaikoinaan.
Kuukausia kestäneen rasittavan työn jälestä suurten kokousten
johtamisessa, palasi hän tavallisesti Northfieldiin 'lepäämään'. Se
tapahtui täten: kun hän oleskeli kodissaan, nousi hän aina kello viisi,
meni keittiöön saamaan kupin kahvia ja pyysi sitten ajopelejään. Kuuden
aikaan tapasi hänet useimmiten maitotyttöjen joukosta Mount Hermonissa
tai keittiöstä, jossa opiskelevien aamiaista parhaillaan valmistettiin.
Jos jokin erityinen työ oli tekeillä, ei hän laiminlyönyt tarkastella
sitä, syventyä sen erikoiskohtiin, ja jaella sattuvia käytännöllisiä
neuvoja. Kello kahdeksan oli hän jälleen Northfieldissa ja söi
perheensä seurassa aamiaista. Kokonaisia viikkoja jälekkäin tapasi hän
puhua nuorille tytöille seminaarissa kello yhdeksän, sitten tarkastella
laajan postinsa ja päättää aamupäivä ajamalla uudelleen Mount Hermoniin
ja puhumalla siellä pojille kello yksitoista".
"Millaista hänen työnsä suurten kokousten aikana oli, kuinka terävä,
tarkka ja vaikuttava hän oli, on jokaiselle tuttua. Me tiesimme,
että hän liiaksi rasitti itseään, mutta hän hymyili leppeästi meidän
varoituksillemme ja jatkoi entiseen tapaansa. Epäilemättä oli Dwight
L. Moody yksi noita omituisia ja alkuperäisiä ihmisiä, jotka ovat niin
suuren mallin jälkeen luodut, että koko maailma heidät oikeudella
omistaa, mutta me Northfieldiläiset tunsimme hänet niin, kuin ei ikänä
maailma ole häntä tuntenut, ja suremme häntä niin, kuin ei ikänä
maailma voi häntä surra".