Mr. Moodyn kruunauspäivä.
Maailmalle on joulukuun 22 päivä koko vuoden lyhin päivä, mutta D. L.
Moodylle oli sen koitto alkuna päivään, jolla ei ole lainkaan iltaa.
Neljäkymmentä neljä vuotta oli hän ollut jumalallisesta elämästä
osallisena, ja hänen siirtymisensä näkyväisestä näkymättömään,
ajallisesta maailmasta ijankaikkiseen, ei mitenkään tuottanut pysäystä
hänen elämässään. Toisissa maailmoissa palvelee hän yhä samaa Mestaria,
jonka asiaa hän niin sydämmensä pohjasta rakasti ja niin väsymättömällä
innolla palveli. Hänen ainoa päämääränsä hänen ajallisen elämänsä
aikana oli ollut Jumalan tahdon tekeminen, ja hänelle omituisella
kuuliaisuudella totteli hän Jumalan viimeistä kutsua.
Vielä muutamia tuntia ennen loppua oli Mr. Moodylla sama vakuutus
kuin hänen perheelläänkin, nimittäin että hänen terveytensä oli
parantumaan päin. Edellisenä päivänä tuntui hän melkein tavallista
hermostuneemmalta, mutta hän puhui iloisesti itsestään.
Vastaukseksi kysymykseen, oliko hänen hyvä olla, lausui hän:
"Oi, on. Jumala on kohtaani sangen hyvä -- ja perheeni samoin".
Ei ainoakaan ihminen ole sydämmellisemmin voinut rakastaa perhettään ja
elintehtäväänsä kuin hän, ja hänen kuultiin usein lausuvan:
"Elämä on minulle sangen suloinen, eikä mikään mahtiasema taikka
rikkaus voisi houkutella minua siltä istuimelta, jolle Jumala minut on
asettanut".
Se, että hän oli niin valmis erkanemaan täältä, ei johtunut elämään
kyllästymisestä eikä halusta päästä kauvemmin palvelemasta, sillä
työ Kristuksen eteen tuotti hänelle sellaista iloa, että harvat ovat
vertaista kokeneet.
Viimeinen kutsu tuli odottamatta. Alkupuolella yötä oli A. P. Fitt,
hänen vävynsä, valvonut hänen vuoteensa vieressä. Hän näytti suurimman
osan tästä ajasta nukkuvan levollisesti. Kello kolme aamupuolella tuli
hänen poikansa W. R. Moody valvomaan sairashuoneessa. Useita tuntia
makasi potilas levottomana, eikä voinut nukkua. Noin kello 6 aikaan a.
p. tyyntyi hän ja vaipui luonnolliseen uneen, josta hän noin tunnin
kuluttua heräsi. Hänen poikansa kuuli äkkiä, miten hän matalalla
äänellä ja täsmällisesti puheli, lausuen:
_"Maa väistyy, taivas aukeaa eteeni"._
Hänen poikansa ensi ajatus oli herättää häntä jostakin, jonka hän
otaksui uneksi.
"Ei, tämä ei ole mikään uni, William", lausui Mr. Moody. "Tämä on
ihanaa! Tämä on kuin jonkinlainen hengellinen huumaustila! Jos tämä
on kuolema, niin kuolema on suloinen! Täällä ei löydy mitään laaksoa!
Jumala kutsuu minua, ja minun täytyy mennä!"
Hoitajatar kutsutti samassa perheen ja lääkärin, joka oli ollut
yötä siellä. Mr. Moody jatkoi tyyntä puhettaan, tuntui ikäänkuin
hän toisesta maailmasta olisi lausunut viimeisiä tervehdyksiään
rakkailleen, jotka hän juuri oli jättämäisillään.
"Olen aina ollut kunnianhimoinen mies", hän sanoi, "en ole himonnut
jättää jälkeeni rikkauksia ja tavaroita, vaan paljon työtä, jota teidän
on jatkettava. Sinä saat jatkaa työskentelyäsi Mount Hermonissa, Paul
saa vanhemmaksi tultuaan ottaa seminaarin johdon, Fitt'in tulee ottaa
opisto haltuunsa, ja Ambert (hänen veljenpoikansa) voi auttaa teitä
taloudellisissa tehtävissä".
Sitte näytti kuin olisi hän katsahtanut esiripun toiselle puolen, sillä
hän huusi:
"Tämä on minun triumffini; tämä on minun kruunauspäiväni! Minä olen
tätä vuosikausia odottanut".
Hänen kasvonsa paistoivat, ja äänellä täynnä iloista ihastusta hän
lausui: "Dwight! Irene! Minä näen lasten kasvot!" Hän tarkoitti
kahta lastenlastaan, jotka Jumala viime vuoden kuluessa oli luokseen
korjannut.
Sitte hän lausui, luullen olevansa tajuntansa kadottamaisillaan:
"Tervehtäkää heitä kaikkia".
Juuri samassa astui hänen puolisonsa huoneesen. Hän huusi:
"Äiti, sinä olet ollut minulle hyvä vaimo".
Sitte tuli hän tajuttomaksi. Siihen asti ei oltu käytetty lääkkeitä, ei
minkäänlaisia.
Perheestä näytti kuin ei hän ikänä enää palaisi tajuntaansa takaisin,
niin suuri oli voimattomuus. Puolen tunnin kuluttua hän kumminkin
kiihoittavien aineiden vaikutuksesta virkosi, ja kun tajunta palasi,
lausui hän heikolla äänellä seuraavat sanat:
"Ei mitään tuskaa! Ei mitään laaksoa!" Hetken kuluttua, kun hän hieman
oli tointunut, hän lisäsi:
"Jos kuolema on tällainen, niin ei se ole lainkaan vaikea. Se on
suloinen!"
Vähän myöhemmin nousi hän äkkiä kyynäspäilleen ja huusi:
"Mitä tämä kaikki merkitsee? Mitä te kaikki täällä teette?"
Hänen vaimonsa selitti, ettei hän ollut voinut hyvin. Heti näytti
ikäänkuin kaikki olisi hänelle selvinnyt. Hän lausui:
"Tämä on merkillistä! Olen ollut kuoleman porttien tuolla puolen aivan
taivaan ovella saakka, ja täällä minä nyt taasen olen. Se en sangen
merkillistä".
Taasen hän sanoi: "Tämä on minun kruunauspäiväni. Tämä on ihanaa!"
Hän puheli siitä vaikutuksesta, jonka hän jätti jälkeensä, ja uskoi
Northfieldin koulut molempien poikiensa haltuun. Tyttärelleen ja tämän
miehelle hän uskoi Chicagon raamattuopiston. Kun häneltä kysyttiin,
minkä tehtävän hänen vaimonsa saisi, virkkoi hän:
"Oi, hän on Eevan tavoin meidän kaikkien äiti!"
Innokkaaseen pyyntöön, että hän jäisi perheensä luo, hän vastasi:
"Minä en aijo elämääni heittää luotani. Minä viivyn niin kauan kuin
Jumala tahtoo, mutta jos hetkeni on tullut, niin olen valmis".
Eräs tätä seuraava lausunto osoittaa miten selvä hänen ajatuskykynsä
oli. Hän huomautti:
"Meillä on tänään 22 päivä joulukuuta vai kuinka? Viisi kuukautta
sitten kuoli Irene... juuri tässä huoneessa!"
Todellisuudessa oli siitä vain neljä kuukautta (22 p. elok.), mutta
muuten oli kaikki juuri niinkuin hän lausui.
Yht'äkkiä näytti hänen vallanneen uusi ajatus, jolloin hän epäilemättä
tunsi olennossaan sen uudistetun voiman, joka usein juuri on lopun
enteenä; hän huusi:
"Minusta tuntuu melkein kuin Jumala tahtoisi tehdä ihmeen ja nostaa
minut pystyyn Minä nousen ja istuudun tuoliin. Jos Jumala tahtoo ihmeen
kautta tehdä minut terveeksi, niin on hyvä, muussa tapauksessa voin
kohdata kuoleman tuolissani niinhyvin kuin tässäkin".
Kääntyen jonkun puoleen, joka juuri asetteli lämpimiä kääreitä, hän
lausui:
"Ei, ota pois nuo! Jos Jumala aikoo tehdä ihmeen, mm me emme niitä
tarvitse, ja ensimmäinen, minkä siinä tapauksessa tekisimme olisi
kaiketi se, että lähettäisimme Teidät, herra tohtori, tiehenne".
Hän ei sitä kuitenkaan vaatinut, mutta nousemasta ylös häntä ei
voitu estää. Hän käveli poikki lattian erään lepotuolin luo, johon
hän hetkeksi istahti. Uusi horrostila, joka kesti vain muutamia
silmänräpäyksiä, uuvutti hänet kokonaan; hän palasi mielellään
sänkyynsä ja makasi siinä yli tunnin loppua odotellen. Hän vaipui
vieläkin ennen loppua lyhyeen horrostilaan.
Viimeiseen asti osoitti hän huolenpitoa ympäristöstään. Hetkisen ennen
lähtöään kääntyi hän vaimonsa puoleen, lausuen:
"Tämä on sinulle kauheata; se tulee niin äkkiä. Olen pahoillani, kun
vaivaan sinua täten. Tällaisessa jännityksessä on vaikea olla".
Muutamia minuutteja ennen kahtatoista oli hän silminnähtävästi vieläkin
kerran tajuntansa menettämäisillään, ja kun lääkäri tuli hänen
vuoteensa luo uudelleen ruiskuttaakseen häneen kiihoittavaa ainetta,
katsoi Mr. Moody häneen kysyväisesti ja ikäänkuin epäröivänä ja lausui
aivan luonnollisella äänellä:
"Tohtori, en tiedä teemmekö tätä. Luuletteko, että se on minulle
parasta?"
Tohtori sanoi että hän luuli sen olevan hänelle hyödyllistä.
"Mutta", virkkoi Mr. Moody, "se käy perheelleni niin pitkäksi!"
Tohtori kääntyi poispäin nähdessään, ettei potilaan henkeä voitu
pelastaa, ja vähän hetken perästä vaipui Mr. Moody jälleen
horrostilaan, josta hän heräsi Hänen luonaan, jota hän oli rakastanut
ja niin kauan uskollisesti palvellut. Se ei muistuttanut kuolemaa,
sillä hän nukkui tyynesti ja rauhallisesti, ja helposti saattoi
mielessään kuvitella hänen vastaanottoaan toisessa maailmassa monien
rakkaiden keskellä, jotka hänen tuloaan odottivat.
Muuan kaukaisessa kaupungissa oleva ystävä sähköitti: "Mr. Moodyn
rakkaus musiikkiin oli vihdoinkin tänä jouluaamuna tullut tyydytetyksi".