Moody puhui aina lyhyeillä, ytimekkäillä lauseilla, jotka vaikuttivat
kuulijoihin.
"Voitte tavata tuhannen miestä, joilla on vaikutusvaltaa, yhtä vastaan,
jolla on voimaa", lausui hän.
"Luin sanomalehdestä", lausui hän, "että eräs etevä kauppias on
kuollut. Hän jättää jälkeensä suuren omaisuuden ja kaksi poikaa, joista
molemmat ovat juomareja".
"Ei kannata olla maailmallinen kristitty. Jää maailmaan tai jätä
se kokonaan. Eräs mies kertoi, että hänellä on mainio kaivo, jolla
kuitenkin on kaksi pahaa puolta -- talvella se jäätyy ja kesällä se
kuivuu. Niin on monen kristitynkin laita. Joko ne ovat jäätyneitä tai
kuivuneita".
"Jumalan sanotaan vihaavan tyhjää paikkaa. Mutta sinä et, ystäväni, voi
ihmissydäntä tyhjentää".
"Sinä et voi karkoittaa pimeyttä, mistään".
"Ainoa keino päästä siitä on laskea valoa sisälle".
"Mene tomuun, ihminen, jos tahdot tulla koroitetuksi!"
Kerran kysyi hän juhlallisesti: "Uskotteko te siellä alhaalla, että
voimme löytää Jeesuksen täällä tänä iltana?"
Ääni kaukaa tämän ihmismeren keskeltä kuultiin päättävästi vastaavan:
"Uskon".
"Uskotteko, pastorit, että voimme löytää Jeesuksen täällä tänä iltana?"
Pastorit puhujalavalla vastasivat yhteen ääneen:
"Uskomme". --
"Uskooko tämä ympärilläni oleva laulukööri, että voimme löytää
Jeesuksen täällä tänä iltana?"
"Uskomme", vastasi kööri.
"Löytäkää hänet sitten", pauhasi Mr. Moody.
Hän oli pitkän ajan ääneti. Sitten hän lausui: "Tahtooko joku sanoa:
'Minä tahdon luottaa Herraan tänä iltana, enkä peljätä?' Tahtooko joku
suoraan sanoa: 'Minä tahdon?' Ovi on raollaan. Tahdotko työntää sen
auki ja sallia Kristuksen tulla sisälle? Tahdotko? Tahdotko?"
Hän vaikeni ja odotti hartaasti sydämmestä lähtevää vastausta
yksinkertaiseen, suoraan kysymykseensä.
Vallitsi haudan hiljaisuus, sillä kukaan ei vastannut. Vihdoin kuului
ääni kaukaa: "Minä tahdon".
Mr. Moody huokasi syvään. "Minä tahdon", lausui toinen. Mr. Moody
hymyili. "Minä tahdon koettaa", sanoi vieläkin joku.
"Mitä se oli?" kysyi Mr. Moody.
"Minä tahdon koettaa", lausui mies.
"Kuule ystäväni", sanoi Mr. Moody, lyöden raamattuunsa, "parempi on
sanoa: Minä tahdon, kuin: minä tahdon koettaa. Jos tahdotte, niin
aijotte saavuttaa päämäärän; jos tahdotte koettaa, niin esiintuotte
puolustuksia, jos epäonnistuisitte".
"Minä tahdon", lausui mies.
"Oletteko joskus nähneet nuorukaisen, jolla on rakas äiti, sisarukset
ja koti kuin pieni taivas? Hän jättää kodin, joutuu huonoon seuraan ja
luisuu alespäin, alespäin, alespäin".
Mr. Moody melkein vajosi polvilleen, kämmenet alespäin käännettyinä.
"Hän puhdistaa sylkyastioita eräässä kapakassa. Muuan ystävä tapaa
hänet siellä ja kertoo hänelle, että hänen äitinsä haluaisi häntä
nähdä. Mutta hän ei tahdo tulla. Hänen täytyy saada ryyppy. Hän ei
viitsi tulla, hän ei tahdo tulla, hän sanoo".
Mr. Moody vallan huusi: "Hänen -- täytyy -- saada -- ryyppy!" Hetken
äänettömyys seurasi.
"Mutta jos Jumala tahtoo, voi hän nostaa tuon juomarin ylöspäin,
ylöspäin". -- Mr. Moody piti kätensä korkeutta kohti ylennettyinä
-- "keruupeja ylemmäksi". -- Hän ojensi itsensä korkeammalle. --
"Seraafeja ylemmäksi. Oman valkoisen istuimensa luokse".
Joukko sähkölamppuja sytytettiin samassa. Mr. Moody, joka aina oli
kekseliäs, käytti tämän hyväksensä.
"Valot sytytetään. Sytyttäköön Jumala valonsa teidän sydämmissänne!"
Erään jumalanpalveluksen loppupuolella nojasi Mr. Moody urkuja vasten
ja kysyi pastoreilta: "Sallitteko, pastorit, minun lausua teille
muutamia sanoja?"
"Kernaasti, sanokaa mitä tahdotte", oli vastaus.
"No niin, minä en ole mikään profeetta, mutta luulen kuitenkin voivani
ennustaa erään seikan".
"Nykyään kuulee niin paljon puhuttavan kahdennenkymmenennen vuosisadan
saarnaajasta. Tiedättekö, minkälainen mies hän on oleva? Hän on oleva
sellainen, joka avaa raamattunsa ja saarnaa siitä. Voi, minä olen
aivan kyllästynyt näihin kaavamaisiin saarnoihin! Minua äitelöittää
kuulla noita 'hopeakieli-puhujia'. Minä tahdon kuulla saarnaajia eikä
tuulimyllyjä".
Eräänä päivänä hän sanoi: "Jumala auttaa aina niitä, jotka hänen apuaan
haluavat. Sellaiset ihmiset vain pettyvät, jotka seuraavat Kristusta
senvuoksi, mitä he häneltä voivat saada, eikä senvuoksi, mitä hän
itsessään on. Jos tämä joukko, mikä on täällä tänä iltana, voitaisiin
läpinähdä, niin saisimme huomata sangen omituisia vaikuttimia monen
läsnäoloon. Tuolla istuu parvella eräs mies, joka on tullut tällaista
kansanpaljoutta katsomaan. Joka tapauksessa minä olen iloinen siitä,
että tulit. Kenties saa Kristus sydäntäsi liikuttaa, ja siinä
tapauksessa tulet tämän perästä toisesta syystä. Tuolla on yksi,
joka tulee tehdäkseen vaimonsa mieliksi, ja tuolla yksi, joka tulee
voidakseen sanoa olleensa kerran tällaisessa suuressa kokouksessa.
Tuolla on yksi, joka on tullut siitä syystä, ettei hänellä ollut
muuta tekemistä. Mutta minä luulen, että täällä löytyy sellaisiakin,
jotka ovat tulleet saadakseen nähdä Jeesusta. En koskaan ole nähnyt
pelastuksestaan huolehtivaa ihmistä, joka ei olisi tullut taivaasen".
Tällä esipuheella aloitti Mr. Moody saarnansa. Hän näytti uupuneelta,
ja hänen kasvonsa olivat hikiset ja punottivat. Mutta sellaisen
kuuliakunnan vaikuttama inspiratiooni ylläpiti häntä.
Hänen viimeisen saarnansa aineena oli: "Esteet". Hän luki vertauksen
Luuk. 14: 16-24.
"Niin hän sanoi hänelle: Yksi ihminen teki suuren ehtoollisen, ja
kutsui monta. Ja lähetti palvelijansa ehtoollisen hetkellä sanomaan
kutsutuille: Tulkaat, sillä kaikki ovat valmistetut. Ja he rupesivat
järjestänsä kaikki heitänsä estelemään. Ensimmäinen sanoi hänelle: minä
ostin pellon, ja minun pitää menemän sitä katsomaan. Minä rukoilen
sinua, sano minun esteeni. Ja toinen sanoi: minä ostin viisi paria
härkiä, ja menen niitä koettelemaan. Minä rukoilen sinua, sano minun
esteeni. Ja kolmas sanoi: minä olen emännän nainut, ja en taida
sentähden tulla".
"Ja kun se palvelija tuli, sanoi hän nämät herrallensa".
"Silloin perheenisäntä vihastui, ja sanoi palvelijallensa: Mene nopiasti
kaupungin kaduille ja kujille, ja saata tänne vaivaiset ja raajarikot,
ontuvat ja sokiat".
"Ja palvelija sanoi: Herra, minä olen tehnyt niinkuin sinä käskit, ja
vielä nyt sijaa on".
"Ja herra sanoi palvelijalle: Mene maantielle ja aidoille, ja vaadi
heitä sisälle tulemaan, että minun huoneeni täytettäisiin; sillä minä
sanon teille, ettei yhdenkään niistä miehistä, kuin kutsuttiin, pidä
maistaman minun ehtoollistani".
Torstaina hän kylmetytti itsensä kylpyhuoneessa, ja täytyi perjantaina
kutsuttaa lääkäri. Lääkärin neuvosta päätti hän jättää vaikutuksen
jatkamisen sikseen. Kun hän oli tehnyt tämän päätöksen, vapautui hän
painavasta taakasta, ja voimat rupesivat palaamaan. Pikaista kotiin
palaamista ruvettiin puuhaamaan.
Mr. Moody mainitsi kiitollisuudella sen kohtelijaisuuden, jota
ystävät Kansasissa hänelle osoittivat. Kotimatkalla tapahtui jotakin,
joka on kuvaavaa sille, mitä usein viime vuosina tapahtui. Kun juna
saapui Detroitin asemalle, oli se enemmän kuin tunnin myöhästynyt, ja
ellei onnistuttaisi voittamaan takaisin ainakin puolta tästä ajasta,
niin eivät he ennättäisi Niagaraan ennen läpikulkevan Boston-junan
lähtöä, jonka kanssa itäinen juna oli yhteydessä. Junan seistessä
asemalla, lähtömerkkiä odottaen tuli junankuljettaja, harmahtava vanha
rautatieveteraani, käyden läpi junan, kunnes hän saavutti ylimääräisen
vaunun.
"Kenen vaunu tämä on?" kysyi hän eräältä joukosta, joka seisoi vaunun
ulkopuolella.
"Se on yksityinen vaunu, joka vie Mr. Moodyn hänen kotiinsa".
"Missä hän on ollut?"
"Hän on pitänyt kokouksia Kansasissa, jossa hän sairastui, ja nyt me
viemme hänet kotiinsa. Me olemme noin tunnin myöhästyneet, ja ellemme
voita aikaa takaisin, niin emme saavu ajoissa Bostoniin".
"Kuulkaa", virkkoi junankuljettaja äänellä, joka liikutuksesta oli
tukehtumaisillaan, "viisitoista vuotta sitten käännyin minä Mr.
Moodyn kautta, ja siitä perin olen elänyt parempaa ja onnellisempaa
elämää. Minä en tiennyt, että Moodyn vaunu oli tänä yönä mukana; mutta
jos tahdotte, että minä ajan niin nopeasti, että voitamme takaisin
sen ajan, minkä olemme kadottaneet, niin teen sen. Sanokaa vaan Mr.
Moodylle, että eräs hänen ystäviään kuljettaa junaa, ja katsokaa sitte
ettette vaan läkähdy".
Heti kun juna oli päässyt kaupungin ulkopuolelle, lisäsi kuljettaja
höyryä, ja hänen kerrotaan ajaneen suurimmalla nopeudella, millä
koskaan hänen piirissään on kuljettu. Pysäykset lukuunottamalla
kulki hän 130 penikulmaa (engl.) tasan 130 minuutissa. Niagaraan he
ennättivät hyvissä ajoin, ja kun yksityisvaunussa olijat seuraavana
aamuna heräsivät, olivat he Boston-junassa.
Ensimmäisen tiedon Moodyn sairaudesta sai perhe näin kuuluvan
sähkösanoman kautta: "Lääkäri katsoo minun tarvitsevan lepoa. Olen
matkalla kotiin". Sitte seurasi lyhyeillä väliajoilla toisia.
"Paraneminen edistyy. En ole kokonaiseen viikkoon voinut niin hyvin",
ja "Olen viettänyt ihanan päivän. Ei lainkaan kuumetta. Sydän paranee
paranemistaan. Ei mitään tuskia. Olen itseeni nähden hyvin varovainen,
en vaan rakkaitteni tähden, vaan myöskin sen työn tähden, jonka uskon
Jumalan minulle antaneen maan päällä tehtäväksi".
Mr. Moody pääsi onnellisesti kotiin. Hän sanoi kestäneensä tuon
viisitoista sataa penikulmaa pitkän matkan paremmin kuin ennen
koskaan. Ei hän näyttänyt uskovan olevansa ikuista kotia niin lähellä.
Illalla hän meni ylös makuuhuoneesensa iltaseksi itseään siistimään,
mutta voimain ponnistus portaiden nousemisessa tuotti sellaisen
sydäntykytyksen, että hän aivan uupui. Hän ei sieltä enää milloinkaan
tullut ales.
Kotiin tultuaan sähköitti hän ystäville Kansas City'ssä seuraavasti:
"Olen onnellisesti päässyt kotiin. Neljäkymmentä vuotta olen
matkustellut enkä milloinkaan paremmin matkaa kestänyt. Jos olisin
ollut luonanne tänä iltana, niin olisin puhunut aineesta: 'Sinä et
ole kaukana Jumalan valtakunnasta'. Rukoilen, että monta Mr. Torreyn
saarnan kautta tulisi viedyksi taivaan valtakuntaan. Pyydän kiittää
Kansas City'n hyväntahtoista kansaa heidän ystävällisyydestään ja
esirukouksistaan".
Sunnuntaista 19 p. marrask. perjantaihin 22 p. jouluk. ei Mr. Moody
kyennyt jättämään huonettaan. Mutta hän ei koskaan valittanut. Hän yhtä
vähän kuin hänen perheensäkään aavisti, millainen loppu oli oleva.
Kerran kysyi Mr. Moody, löytyikö alustassa tarpeeksi puita ja hiiliä
perheen talvitarpeeksi. Toisen kerran kertoi hän vaimolleen, ettei
hän milloinkaan ollut odottanut mitään pitkällistä tautia. Hän oli
luullut loppunsa tulevan äkkiä ja aiheutuvan sydänhalvauksesta, hänen
ollessa täydessä toiminnassa. Kun aika kului verkalleen -- verkalleen
miehelle, joka oli tottunut alituiseen työskentelyyn -- sanoi hän
usein, että hän joka ilta odotti aamua. Tullessaan heikommaksi,
sanoi hän, että hän nyt ymmärsi mitä tällä värsyllä tarkoitetaan:
"Heinäsirkka vaivaa". Mutta aina k:lo 2:een a.-p. sinä päivänä, jona
hänen henkensä triumfeeraavasti liiteli taivaan portista sisälle,
puheli hän tulevaisuudesta ja teki suunnitelmia; ja joskin hän itse
ymmärsi, mitä todella oli tapahtuva, ei hän ilmoittanut sitä toisille.
Hänen perheensä tiesi, että hänen sydämmensä oli heikko; mutta vaikka
he tiesivät, että loppu voi tulla minä hetkenä tahansa, niin ei he
sittenkään luulleet, että niin todella oli tapahtuva.
Suoranainen fyysillinen syy Mr. Moodyn sairastumiseen Kansas City'ssä
oli epäilemättä se, että hänellä oli rasvamuodostus sydämmen ympärillä.
Kesällä 1899 eivät olosuhteet myöntäneet hänelle yhtä paljon
liikettä kuin tavallisesti, ja senvuoksi lisääntyi hänen painonsa
kolmellatoista kilolla. Tällainen lihavuus oli tuhoisa miehelle, jolla
oli sellainen ruumiinrakenne ja niin heikko sydän. Mutta hänen ääretöin
elinvoimaisuutensa ja hänen vahva ruumiinrakenteensa saattoivat hänen
kestämään ponnistuksen, jonka alle ken tahansa ennen pitkää olisi
sortunut. Parhaasta lääkärinhoidosta huolimatta heikkoni hän yhä
enemmän, kunnes hän saavutti luonnon asettaman rajan, ja kristittyä
maailmaa hämmästytti sanoma, ettei häntä kauvemmin ollut olemassa,
sillä Jumala oli ottanut hänet pois.