Kuoleman edessä Atlantilla.
Palattuaan Englantiin oli Mr. Moody taasen valmis taisteluun ja
saarnasi Lontoossa ja sen ympäristöissä. Elokuussa hän matkusti
Irlantiin ja saarnasi monessa sen etevimmissä kaupungeissa. Kun
hän marraskuussa poikansa kanssa oli paluumatkalla Amerikaan, sai
hän eräällä pohjoissaksalaisen Lloyd-yhtiön "Spree" nimisellä
höyrylaivalla läpikäydä muistettavan kokemuksen, kokemuksen, mikä
kuuluu liikuttavimpiin onnettomuuksiin, joita ikänä Atlantin matkoilta
on kerrottu.
Hän osti itselleen piletin Southamptonista marraskuun alussa.
"Viimeinen päiväni Lontoossa", kertoo Mr. Moody, "oli erittäin hauska,
lupauksen päiväksi voisi sitä kutsua, sillä aurinko paistoi ensi kerran
kirkkaasti tuollaisten hämärien, utuisten päivien jälkeen, jotka
Lontoossa ovat niin tavallisia. Joukko ystäviä oli kokoontunut asemalle
jäähyväisiä lausumaan, ja minä pyysin heitä laulamaan lempilauluani,
'Silloin mun sydämmeni laulaa', mutta he eivät sanoneet olevansa
sellaisella mielialalla, että voisivat juuri silloin laulaa mainitun
laulun. Minä olin ainoa joukossa, jolla näytti olevan halu laulaa.
Minulla ei ollut ääntä laulaa, mutta syvällä sydämmessäni minä lauloin,
sillä olin matkalla kotiin omaisiani näkemään".
"Muistelen, että oli jotenkin kolmas päivä lähdöstämme, kun minä,
tavallisuuden mukaan merimatkoilla, makasin vuoteellani kiitollisena
Jumalaa kohtaan hyvästä onnestani. Pidin itseäni sangen onnellisena
miehenä, sillä kaikilla matkoillani sekä maalla että merellä, ei minua
ollut kertaakaan minkäänlainen onnettomuus kohdannut".
"Näistä aatteista herätti minut yht'äkkiä kauhea rytinä ja täräys,
ikäänkuin laiva olisi törmännyt jotakin kalliota vasten. Minä en
ensiksi kovinkaan peljästynyt -- kenties olin siihen liiaksi sairas.
Poikani hypähti makuusuojastaan ja ryntäsi kannelle. Parin minuutin
kuluttua hän palasi huutaen, että masto oli katkennut ja laiva upposi
parhaillaan. En uskonut aluksi, että tila oli niin arveluttava, mutta
päätin kuitenkin pukeutua ja lähteä kannelle. Kertomus ei suinkaan
ollut liioiteltu. Kapteeni koetti rauhoittaa kannelle kiiruhtaneita,
peljästyneitä matkustajia, ilmoittamalla ettei mitään vaaraa ollut
käsillä, ja jotkut toisen luokan matkustajista palasivatkin takaisin
hytteihinsä, mutta olivat sisääntunkevan veden takia pakoitetut heti
kääntymään takaisin, jättäen kaikki tavaransa jälkeensä".
"Kapteeni ja miehistö tekivät kaiken voitavansa pelastaakseen laivan.
Mutta pian huomattiin, että pumput olivat kelpaamattomat, sillä vesi
tunki niin äkkiä laivaan, ettei mitkään ponnistukset auttaneet.
Inhimillinen voima oli tässä turha. Olimme kerrassaan avuttomat. Emme
muuta tainneet kuin seistä tuolla sinne tänne ajelehtivalla, uppoavalla
laivalla katsellen kamalaan hautaamme".
"Sillä aikaa valmistelivat upseerit matkustajien tietämättä
viimeistä pelastuskeinoamme. Pelastusvenheet pantiin kuntoon ja
varustettiin elintarpeilla, ja hengenpelastusvöitä jaettiin. Upseerit
seisoivat revolverit kädessä osoittaakseen käskyjensä ehdotointa
järkähtämättömyyttä, ja näkyi selvästi, että he tuumivat itsekseen,
oliko venheet heti veteen laskettavat vai oliko odotettava. Myrskysi
niin, että venheet sitä tuskin kestäisivät. Kahdella matkustajista oli
ladatut revolverit, lävistääkseen päänsä kuulalla, jos laiva rupeisi
uppoamaan, koska he mieluummin tahtoivat siten kuolla kuin hukkua".
"Kello kaksitoista päivällä ilmoitti kapteeni, että vedestä oli saatu
voitto ja että oli toivo joutua jonkun ohikulkevan laivan tielle.
Laivan keula törötti nyt korkealla ilmassa, samalla kun perä näkyi
vajoavan yhä syvemmälle. Meri kävi kovasti, ja laiva kallisteli
puolesta toiseen. Vain yksi äkkinäinen tempaus olisi tarvittu, niin
laivan välilaipiot olisivat revenneet, ja kaikki olisi ollut mennyttä.
Kapteeni koetti rohkaista meitä ilmoittamalla, että me luultavasti
kello kolmen tienoissa sinä lauvantai-iltapäivänä ajelehtisimme jonkun
laivan kulkuväylään, mutta yö tuli ennenkuin olimme ainoatakaan laivaa
nähneet".
"Se oli kauhistuttava yö, pimein koko elämässämme! Seitsemän sataa
miestä, naista ja lasta odottivat sitä tuomiota, joka riippui meidän
päällämme. Me istuimme kaikki yhdessä ensimmäisen luokan salongissa --
juutalaiset, protestantit, katolilaiset ja vapaa-ajattelijat -- vaikka
minä epäilen, löytyikö sillä hetkellä ainoatakaan vapaa-ajattelijaa
joukossamme. Tuska ja mielenjännitys pidättivät meitä puhumasta.
Kasvot kuolonkalpeina ja värisevin sydämin katselivat matkustajat
toisiaan, ikäänkuin koettaen toistensa kasvojen ilmeistä lukea, mitä
ei kenkään rohjennut julkilausua. Myrsky ajoi meidät kokonaan suurten
höyrylaivojen kulkuväylästä pois. Jokaiselta tunnilta näkyi vaara
kasvavan".
"Sunnuntai-aamu koitti ilman minkäänlaista apua tai toivoa. Tähän
asti ei mitään ehdoitusta jumalanpalveluksen pitämisestä oltu
esiintuotu. Se olisikin tuottanut sekasortoa. Tuon kauhean tuskan
ja odotuksen vallitessa olisi yksikin ainoa sana uskontoa saattanut
matkustajat pelkäämään pahinta. Oli välttämätöintä koettaa kääntää
heidän ajatuksensa toisaalle, etteivät he liiallisen jännityksen alle
sortuisi. Mutta kun läheni toinen ilta, kehoitin minä kenraali O.
O. Howardia, joka oli kanssamme, pyytämään kapteenilta luvan, että
saisimme pitää jumalanpalveluksen salongissa, Kapteeni lausui":
"Sangen kernaasti. Minä olen myös sitä lajia!"
"Me ilmoitimme aikeemme, ja hämmästykseksemme tulivat melkein kaikki
matkustajat jumalanpalvelukseen; minä luulen, että kaikki, yksin
vapaa-ajattelijatkin, rukoilivat".
"Toinen käsi kiedottuna erään pilarin ympäri pysyäkseni pystyssä tuossa
heiluvassa laivassa, koetin minä lukea yhdeksättäkymmentä ensimmäistä
psalmia, jonka jälkeen me rukoilimme, että Jumala tyynnyttäisi tuon
raivoavan meren ja veisi meidät toivottuun satamaan. Siitä hetkestä
tuo psalmi tuli minulle ihan uudeksi. Yhdestoista värsy koski minuun
syvästi. Se kaikui jumalallisen vakuutuksen äänenä ja tuntui täydeltä
todelta: 'Hän on antanut käskyn enkeleillensä sinusta, että he kätkevät
sinun kaikissa teissäs'. Varmaan hän sen tekikin. Luin myöskin Ps.
107: 20-31. Eräs nainen luuli, että nämä sanat täytyivät olla tätä
tilaisuutta varten kirjoitetut, ja pyysi itse saada nähdä kirjan. Muuan
saksalainen käänsi värsy värsyltä maanmiehilleen, sikäli kun minä luin".
"Tällöin sain myöskin läpikäydä uuden kokemuksen. Olin luullut olevani
kohotettu kuolemanpelvon yläpuolelle. Monasti olin siitä aineesta
saarnannut, ja kehoittanut kristittyjä omistamaan tämä voittava
usko. Amerikan sisällisen sodan aikana olin monasti ollut tulessa
kuolemaa vähintäkään pelkäämättä. Minä olin Chicagossa tuon hirveän
kolerataudin siellä raivotessa ja kuljin lääkärien kanssa sairasten ja
kuolevien luona. Minne he uskalsivat mennä ihmisten ruumiita hoitamaan
-- sanoin monasti -- sinne uskalsin minä mennä hoitamaan heidän
sielujaan. Muistan erään rokkotautisen, jonka selästä liha kerrassaan
oli putoillut pois, ja sittenkin menin kerta toisensa jälkeen tuon
kärsivän raukan sairasvuoteen luo lukien hänelle raamattua ja rukoillen
Jeesusta hänen puolestaan. Tämän kaiken ohella en vähintäkään peljännyt
kuolemaa".
"Mutta tuolla vajoavalla laivalla tuntui toiselta. Vapahtajani ja minun
välillä ei löytynyt pienintäkään pilveä. Minä tiesin, että syntini
olivat poisotetut, ja että kuolema olisi vaan heräämistä taivaassa.
Tämä kaikki oli aikoja sitte selvä. Mutta kun ajatukseni lensivät
rakkaitteni luokse siellä kotona -- vaimo, lapset, ystäviä kummallakin
puolen valtamerta, koulut ja minulle niin rakkaaksi käynyt vaikutus
-- ja kun ajattelin, että ensi hetki kenties tähän elämään nähden
ijäksi eroittaisi minut tästä kaikesta, silloin, täytyy tunnustaa, olin
epätoivoon sortumaisillani. Se oli pimein hetki elämässäni".
"Minä en jaksanut kauvempaa. Minun _täytyi_ saada huojennusta, ja
huojennusta sain rukouksessa. Jumala kuuli huutoni ja antoi minulle
voimaa sydämmeni syvyydestä lausumaan: 'Tapahtukoon sinun tahtos!'
Suloinen rauha täytti sydämmeni. Tulkoon Northfield tai taivas, minusta
oli nyt yhdentekevää. Menin levolle ja nukuin melkein kohta, enkä
milloinkaan ole elämässäni sen makeammin nukkunut. Syvyydestä minä
huusin Herraa, ja Hän kuuli minua ja auttoi minua minun hädästäni.
En voi enemmän epäillä että Jumala kuuli avunhuutoni, kuin voin omaa
olemassa-oloani epäillä".
"Noin kello kolmen aikaan yöllä heräsin suloisesta unestani poikani
äänestä. Tule ylös kannelle, isä, lausui tämä. Seurasin häntä, ja hän
osoitti minulle kaukaa näkyvää tulta, joka kohosi ja taasen laski
veden pinnalla. Tämä oli vapautuksen sanoma meille. Se huomattiin
olevan höyrylaiva _Lake Huronin_ tulet, jonka vahti oli nähnyt meidän
leimuavat hätämerkkimme ja luullut niiden aiheutuvan jostakin palavasta
laivasta. Oi, mikä riemun hetki, kun nämä seitsemän sataa epätoivoista
matkustajaa huomasivat tuon lähestyvän laivan! Ken voisi milloinkaan
sitä unhoittaa?"
"Mutta nyt syntyi kysymys: 'Voiko tämä pieni höyrylaiva hinata tuota
voimatointa jättiläistä tuhannen penikulman matkan Queenstowniin?'
Syvällä levottomuudella ja hartaasti rukoillen odotimme päätöstä.
Yritys oli sekä rohkea että vaarallinen. Molemmat laivat sidottiin
vihdoin kahdella suurella kaapelilla toisiinsa. Jos myrsky nousisi,
niin katkoisivat ne kuin hienot langat, ja me jäisimme taasen oman
onnemme nojaan. Vaan minä en peljännyt. Jumala oli aloittamansa
työn täyttävä. Aallot asettuivat, köydet kestivät ja laivamme kulki
tyynesti _Lake Huronin_ vanavedessä. Myrskypuuskia riehui ympärillämme,
mutta meidän laivaamme ne eivät koskeneet. Jumala piti suojelevaa
kättään päällämme, ja seitsemän päivää onnettomuuden jälkeen saimme
pitää riemukkaan kiitosjumalanpalveluksen Queenstownin satamassa.
Tuo pelastajalaiva, jonka Jumala lähetti hätäämme, oli juuri siksi
voimakas, että se jaksoi laivaamme hinata, ja siinä oli juuri
niinpaljon hiiliä, että se sai meidät satamaan. Vähempi ei olisi
riittänyt. Sen kapteeni oli myös rukouksen mies, ja hän pyysi Jumalalta
apua täyttääkseen vaarallisen ja vaikean tehtävänsä. Jumala kuuli
hätääntyneiden matkustajien rukoukset ja saattoi heidät toivottuun
satamaan".
"Se hermojännitys, minkä näinä kahdeksana vuorokautena saimme kestää,
oli kauhea. Niin paljon ei omilla voimillaan kestäisikään. Muuan
nuori itävaltalainen, joka oli jättänyt morsiamensa Wieniin, hyppäsi
epätoivossaan mereen ja hukkui kaikista ponnistuksistamme huolimatta
aivan silmäimme eteen. Erittäin liikuttavaa oli nähdä erään nuoren
äidin kahden kauniin lapsensa kanssa istuvan sanattomana tuskasta,
kääntämättä ensimmäisenä kahtenakymmenenä neljänä tuntina hetkeksikään
silmiänsä pois pienokaisistaan. Uskon varmaan, että jos laiva
olisi uponnut, olisi hän painanut ne rintaansa vasten ja vajonnut
lapset sylissään. Joukossa oli myöskin muuan Venäjän juutalainen,
joka omaistensa tietämättä oli astunut laivaan. Sääli kävi nähdä
hänen epätoivoaan, kun hän tunnusti syntiään, löi rintoihinsa ja
nimitti itseään seuran Joonaaksi. Hän polvistui kannelle ja huusi,
kyynelten valuessa virtoina hänen poskilleen, Jehovan puoleen, ett'ei
tämä antaisi hänen syntinsä rangaistuksen kohdata näitä viattomia
ihmisparkoja".
Mr. Moody mainitsi aina mitä syvimmällä kunnioituksella ja
kiitollisuudella sitä rohkeutta ja mielenmalttia, jota Spree'n
päällystö ja miehistö osoitti.
Kenraali O. O. Howard, joka monasti sisällisen sodan aikana oli nähnyt
vaaran ja kuoleman kasvoista kasvoihin, ja joka siis tiesi, mitä
rohkeudella tarkoitetaan, on kertonut siitä tyyneydestä ja rohkeudesta,
jota Mr. Moody näinä kauheina hetkinä Atlantilla osoitti.
Mr. Moody vietti sunnuntain Queenstown'issa, lähti seuraavana päivänä
_"Etruria"_ nimisellä laivalla Amerikaan ja saapui seuraavana
lauvantaina onnellisesti New-Yorkiin.
Sitä vastaanottoa, kun hän illalla kello kymmenen saapui kotiinsa! Kun
juna sivuutti aseman Mount Hermonin luona, piiritti kolmesataa siellä
sijaitsevaa opiston oppilasta ja opettajaa junan, tulisoihduilla,
musiikilla ja hurraahuudoilla lausuen ystävänsä tervetulleeksi. Kun
hän seuraavalla asemalla astui junasta, kohtasi häntä toinen joukko
ystäviä. Northfield Seminaryn sekä monien yksityisasuntojen ikkunoita
valaisivat lukemattomat kynttilät. Näytti siltä kuin jokainen, joka
häntä rakasti, olisi tahtonut sen nyt ilmoittaa ja onnitella häntä
hänen pelastuksestaan kuoleman kourista.