Mr. Moody perhepiirissään.
"Onko iso-isä mennyt Jeesuksen luo?"
"On".
"Sinne, missä Dwight ja Irene ovat?"
"Niin".
"Sitte tahdon minäkin mennä sinne, ja minä syleilen iso-isää, kun minä
tapaan hänen, ja sitte leikimme kaikki yhdessä".
Nämä, erään pienen nelivuotijaan tytön kysymykset, joita hän teki,
kuullessaan ettei hän koskaan enää saisi nähdä iso-isäänsä täällä
alhaalla, ilmituovat yhden yleisölle sangen vähän tunnetun puolen Mr.
Moodyn luonteesta.
Uusi ajanvaihe alkoi Mr. Moodylle hänen ainoan tyttärensä ja vanhimman
poikansa avioliittoon menosta alkaen, mikä tapahtui samana vuonna 1894.
Ilo ja suru, terveys ja sairaus kulkivat käsi kädessä. Neljä lasta
syntyi viimeisten kuuden vuoden ajalla hänen lähimmässä perhepiirissään
-- neljä lastenlasta -- ja neljä kuolinkohtausta sattui -- hänen
äitinsä, hänen anoppinsa ja kaksi lastenlapsista.
D. L. Moody oli hellä poika. Tuskin viikkoakaan kului siitä, kun hän
v. 1854 jätti kotinsa, ettei hän kirjoittanut äidilleen tai lähettänyt
hänelle sanomalehtiuutisia vaikutuksestaan. Aina hän kääntyi hänen
puoleensa saamaan neuvoja. Hän asettui v. 1875 asumaan Northfieldiin
saadakseen olla hänen läheisyydessään. Joka päivä, kun hän oli
kaupungissa, kävi hän häntä tervehtämässä, tuoden tavallisesti mukanaan
jotakin hedelmiä tai vihanneksia puutarhasta. Hän rakennutti tuohon
vanhaan rakennukseen yhden valoisan huoneen lisäksi, jossa hänen
äitinsä tavallisesti viime vuosinaan istuksi, iloiten siitä työstä,
minkä Jumala hänen poikansa kautta teki.
Äidin syntymäpäivä sattui samana päivänä kuin hänen omansakin (helmik.
5 p.), ja hänen kirjeensä näissä tilaisuuksissa olivat erittäin hellät.
"Sinä ja minä olemme jälleen päässeet yhden penikulmapylvään ohi
matkallamme maasta taivaasen. Meillä on kummallakin syy kiittää Jumalaa
kaikesta osoittamastaan hyvyydestä meitä kohtaan".
"Kun sinä saat tämän kirjeen, niin olet taasen mennyt yhden
penikulmapylvään ohi, matkallasi ikuista kaupunkia kohti", kirjoitti
hän Porthista v. 1892. "Lähetän parhaimmat onnentoivotukseni sille
uudelle vuodelle, joka nyt sinulle koittaa. Toivon, että se on oleva
sinulle täynnä iloa, auringonpaistetta ja rauhaa".
Viimeinen syntymäpäiväkirje, minkä hän äidilleen kirjoitti, on päivätty
San Antonio, Texas, 2 p. helmik. 1895:
"Silloin, kun saat tämän kirjeen, olet sinä aloittanut
yhdeksättäkymmentä ensimmäistä ikävuottasi. Ajatteles, että kun sinä
synnyit tähän maailmaan, taisteli Napoleon suuria taistelujaan! Se
tuntuu pitkältä ajalta, kun ajattelee kaikkea, mitä sillävälin on
tapahtunut. Kansakunta on noussut, toinen sortunut. Mutta sinä yhä
elät ja omaat täydet sielunkyvyt ja hyvän terveyden. Sinun on paljosta
kiittäminen Jumalaa, ja kaikki lapsesi iloitsevat, kun ovat saaneet
pitää sinut niin kauvan".
"Viidenkymmenen vuoden ajan olen joka kerta suuresti iloinnut, kun
olen saanut kääntyä kotiini Northfieldiin", lausui Moody kerran. "Kun
pääsen vain viidenkymmenenkin penikulman päähän kodistani, niin tulen
levottomaksi ja kävelen edestakaisin vaunussa. Minusta tuntuu niinkuin
ei juna milloinkaan tulisi perille Northfieldiin. Jos pimeän tultua
pääsen kotiin, niin katson aina, onko äitini ikkunassa tulta".
Tammikuun 26 p. 1896 kuoli äiti. "Ystävät", lausui Mr. Moody hänen
haudallaan, "nyt ei ole aikaa suruun. Me olemme kiitolliset siitä, että
meillä on ollut sellainen äiti. Hän on jättänyt meille ihmeellisen
perinnön... Jumala siunatkoon sinua äiti; me rakastamme sinua vielä.
Kuolema on vaan tehnyt rakkautemme suuremmaksi. Hyvästi vähäksi aikaa!"
Joitakin kuukausia ennen äidin kuolemaa oli hän saanut maistaa
iso-isäniloa, kun Irene Moody syntyi 20 p. elok. 1895, ja Emma Fitt 16
p. jouluk. samana vuonna.
"Tiedättekö, että minulla on tyttärentytär? Olen juuri viemässä
lahjaa hänelle", huusi hän kääseistään eräälle kesävieraalle tuona
muistettavana elokuun-aamuna, osoittaen erästä kaakkuja sisältävää
koria. Hän oli yhtä iloinen, kuin joku koulupoika lupapäivänä ja kertoi
uutisen jokaiselle, kenen hän vaan kohtasi. Myöhemmin päivällä meni hän
vielä kerran Mount Hermoniin lasta tervehtämään; tällä kertaa vei hän
mukanaan suunnattoman suuren kukkakaalin pään, parhaimman, mitä hän
puutarhastaan löysi.
Kirje, minkä hän kirjoitti Emmalle vuotta myöhemmin, osoittaa hänen
sydänlaatuaan:
Joulukuun 10 p. 1896.
"Kuuden päivän kuluttua tulet sinä vuoden vanhaksi, ja siksi leipoo
mummosi sinulle kaakun ja päällystää sen kokonaan valkealla sokerilla,
ja sitte he panevat siihen yhden ainoan pienen kynttilän... Ensi
torstaina on vuosi sitten kuin minä istuin ylhäällä ja odotin
äidinäitiäsi, ja kun aika kului yli keskiyön, aijoin minä mennä
katsomaan, miksi hän ei jo tullut kotiin, ja silloin kuulin sinun ensi
kerran huutavan. Ilonkyyneleet nousivat silmiini ja siitä hetkestä asti
olen paljon ajatellut sinua. Kohta senperästä kuoli äitini, ja näytti
niinkuin sinä olisit tullut hänen sijalleen, ja sinä olet ollut kiltti
pieni tyttö..."
"Ensi kesänä minä aijon hiipiä kotiisi, ottaa sinut kanssani ajelemaan,
ennenkuin vanhempasi ovat nousseet ylös. Ajatteles vaan, kauniina
kesäkuun aamuna voimme ajaa ylös 'Loveris Retreat'ille'. Siellä linnut
laulavat sinulle kauniin laulun. Voi, miten hauska meillä on oleva
yhdessä! Minun tulee oikein koti-ikävä, kun ajattelen sitä?"
"Ja nyt, rakas Emmani, rukoilen minä puolestasi, että Herra varjelisi
sinua päivää ja yötä ja kätkisi sinua kaikelta pahalta. Sinä et
lainkaan voi käsittää, kuinka suuresti iso-isäsi rakastaa sinua. Oi,
kuinka taasen olen iloinen, kun saan sulkea sinut syliini".
Hänen leikillinen luonteensa esiintyy hänen ensimmäisessä Emmalle
kirjoittamassa kirjeessään 7 p. tammik. 1896, kun tämä oli kolmen
viikon vanha:
"Tämä on ensimmäinen kirjeeni rakkaalle pienelle lapsenlapselleni.
Minä tahdoin kirjoittaa sinulle kirjeen, ennenkuin saisit ensimmäisen
hampaasi. Kiirehdä hankkimaan itsellesi kaikki, ennenkuin kuuma aika
tulee, sillä minä tahdon antaa sinulle vähän karamelleja, ja sinä
tarvitset hampaita niitä syödäksesi. Minä tahdon, että sinä kasvat
kiiruusti, niin että minä voin tulla varhain aamusin ja noutaa sinut
ajelemaan, sill'aikaa kun isäsi ja äitisi vielä nukkuvat. Hiivimme
kauvaksi toiselle puolen virtaa ja käymme Ireneä tervehtämässä.
Miten meillä on oleva hauska! Äitisi on oikein ylpeä sinusta, ja
hoitajattarellasi on senkin kymmenet kujeet. Ajatteles, Emma, mitä
äitisi eräänä päivänä sanoi -- hän väitti, etten minä, iso-isäsi, voi
suudella sinua! Oletko kummempaa kuullut! Mutta minä suutelin sinua
vaan, ja suutelen vielä monasti, kun vaan pääsen kotiin".
Muutamia kuukausia myöhemmin hän kirjoitti: "Olen juuri hiljan saanut
kuulla, ettet sinä kärsi sitä maitoa, jota sinä minun kodistani
saat. Minä luulen kumminkin, ettei syy ole lehmän vaan keittäjän.
Ymmärräthän, tai sinun pitäisi ainakin jo ymmärtää, että kun maito
keitetään ja kaadetaan mustalla kumminapilla varustettuun pulloon
-- eiköhän sinusta vähän vanhemmaksi tultuasi tule tuntumaan
inhoittavalta, kun saat tietää, miten vanhempasi ovat kohdelleet sinua!
-- Sinun ei pidä moittia minun vanhaa lehmääni, sillä se on niin
hyvä, kuin se voikin olla. Minä en tahdo opettaa sinua vanhempiasi
vastustamaan mutta elleivät he menettele oikein kanssasi, niin hiivi
minun luokseni, niin saat leivoksia ja jäätelöä".
Niin otti hänen rakastava sydämmensä osaa kaikkeen, mikä koski lapsia,
ja nämä vuorostaan rakastivat häntä enemmän kuin kukaan muu. Kesällä
nähtiin tavallisesti yksi tai pari niistä hänen vieressään, kun hän
ajoi kylän läpi.
"Hän on harvinainen iso-isä", kirjoitti muuan ystävä. "Minä näin eräänä
aamuna, kun hän pienen nelivuotijaan tyttärentyttärensä kanssa ajoi
talonsa pihaan. Lapsi oli nukkunut vaunuihin, nojaten häntä vasten. Mr.
Moody ei hennonut herättää lasta, vaan käski riisumaan hevoset, jääden
itse istumaan paikalleen. Ennen pitkää valtasi uni hänetkin".
Mutta Jumala oli säätänyt hänelle muutakin, kuin häiritsemätöintä
iloa. Hänen ainoa pojanpoikansa ja kaimansa, joka syntyi 7 p. marrask.
1897, kuoli 30 p. marrask. 1898, Mr. Moodyn ollessa Coloradossa.
Irene, vanhin hänen lastenlapsistaan, seurasi pientä veljeänsä 22 p.
elok. 1899 (neljän vuoden ja kahden päivän vanhana) pitkällisen ja
erittäin ilkeän keuhkotulehduksen vaikutuksesta, joka sittemmin muuttui
keuhkotaudiksi.
Seuraavan lohdullisen kirjeen hän kirjoitti heti saatuaan tiedon pienen
Dwightin kuolemasta:
Colorado, Springs, Colo.
"... Tiedän, että Dwightin on hyvä olla, ja meidän tulisi iloita
hänen kanssansa. Mitä olisivat taivaan asunnot, ellei siellä
löytyisi lapsia? Ja hän on mennyt sinne olemaan avullisena kaiken
kuntoon saattamisessa vanhempia varten. Tiedäthän, että Mestari
on sanonut: Viimeiset tulevat ensimmäisiksi. Hän tuli viimeksi
joukkoomme, ja hän meni ensimmäisenä sinne ylös! Hän on turvassa,
vapaana kaikista suruista, joita meidän täytyy kestää. Minä
kiitän Jumalaa sellaisesta elämästä. Se oli melkein pelkkää onnea
ja auringonpaistetta. Miten kirkastettu ruumis hänellä mahtaa
olla, ja millä ilolla hän on meidän tuloamme odottava! Jumala
ei luo meihin tätä väkevää rakkautta toisiimme vain muutamia
päiviä tai vuosia varten. Se on kestävä ikuisesti, ja sinä saat
pitää rakkaan poikasi luonasi ijankaikkisesta ijankaikkiseen, ja
rakkaus on vaan yhä kasvava. Mestari tarvitsi häntä, muuten hän
ei olisi häntä kutsunut; sinun tulisi tuntea itsesi onnelliseksi
siitä, että sinulla oli kodissasi jotakin, jota hän tarvitsi".
"Minä en voi ajatella häntä tähän maahan kuuluvana. Mitä enemmän
häntä ajattelen, sitä selvemmin käsitän, että hän oli vaan
lähetetty meille, jotta hän vetäisi meitä lähemmin toisiimme ja
ylös valon ja onnen maailmaa kohti. Minä en voisi toivoa häntä
takaisin, joskin hän saisi kaikki, mitä maailma voisi hänelle
antaa. Ja ajatteles, että Vapahtaja hoitaa häntä niin hellästi!
Hän ei ole eksyvä, ei sairastava, ei enää kuoleva. Tuo rakas,
rakas pienokainen! Minä rakastan ajatella häntä, niin suloinen,
niin tyyni ja niin rakastettava! Hänen elämänsä ei ainoastaan
ollut moitteetonta, se oli viatonta; ja jos hänen elämänsä täällä
oli sellaista, millaista se onkaan siellä ylhäällä? Luulen,
että ainoa minkä hän maasta otti mukaansa, oli hänen suloinen
hymyilynsä, enkä epäile, ettei hän, nähdessään Vapahtajan,
hymyillyt samoin kuin nähdessään sinut. Sydämmestäni kohoo usein
Jumalan puoleen rukous puolestasi, ja aina silloin tulevat nämä
sanat eteeni: 'Lapsen laita on hyvä'. Ajatteles, että hän on
kirkastettu! Jumalalle kiitos, Dwight on onnellisena kotona, ja
me saamme pian nähdä hänet.