Suuri sotaretki Englantiin Mr. Sankeyn seurassa, 1873-75.
Kun Mr. Moody ensi kerran kävi Englannissa, ei hän siellä suurta
huomiota herättänyt. Häntä pidettiin tosin vakavana nuorena miehenä,
mutta hänen erinomainen kykynsä voittaa ihmisten sydämiä, joka
ominaisuus myöhempinä vuosina teki hänen merkilliseksi, ei silloin
vielä tullut näkyviin. Kun hän kolmannen kerran meni Atlantin poikki,
otti hän Mr. Sankeyn mukaansa, ja tämä yhdistys näytti tuottavan suuria
seurauksia. Täytyy sanoa, että Mr. Moodylla tällä kertaa oli varma
päämaali edessään. Hän ei lähtenyt Englantiin katsomaan ympärilleen,
voisiko hän mahdollisesti saada siellä jotakin tekemistä; hän ei
lähtenyt sinne odottamaan ja katsomaan, olisiko mahdollisesti joku ovi
hänelle avoinna, niin että hänen voimansa voisivat tulla käytäntöön.
Olemme sanoneet, että hänellä oli varma päämaali; mikä se oli?
"Matkustan Englantiin voittamaan kymmenentuhatta sielua Kristukselle".
Nämä merkilliset sanat hän lausui -- sanat, joita moni piti ei
ainoastaan liiallisina vaan myöskin ajattelemattomina. Mutta ei ne
siltä tuntuneet niistä, jotka hänen tunsivat. Hän ei ollut seikkailija,
joka odotti sopivia tilaisuuksia; hän tiesi, mitä hän tahtoi ja
oli varmasti päättänyt tuumansa toteuttaa. Hän tunsi kylliksi
englantilaisen luonteen ja sen laajan vaikutusalan, mikä evankelistalla
on, tunteakseen itsensä vakuutetuksi siitä, että hän, kerran alkuun
päästyään, oli voittava kaikki vaikeudet ja suorittava suurenmoisen
työn.
On huvittavaa tietää, että Mr. Sankey empi seurata Moodya Englantiin,
vaikka hän juuri silloin oli saanut kutsun tuolta hyvin tunnetulta
laulajalta Philip Phillipsiltä, joka tahtoi häntä mukaansa pitämään
hengellisiä konsertteja Tyyneen Valtameren rannikolla. Mutta eräs
Sankeyn ystävä lausui tälle: "Lähde Moodyn kanssa eikä Phillips'in.
Kaksi samanlajista työmiestä, ja erittäinkin kaksi laulajaa, eivät
varmaankaan sovi yhteen". Mr. Sankey seurasi neuvoa eikä milloinkaan
ole sitä katunut.
Chicagon palon jälkeen olivat nuo molemmat evankelistat ilman huonetta,
missä olisivat voineet kokouksiaan pitää. Jo aikaisemmin oli Moody
saanut useita kirjeitä pastoreilta Englannissa, jotka kehoittivat häntä
tulemaan siellä käymään. Hän oli halunnut tehdä matkan maan ympäri, ja
hän piti sopivana tilaisuutena tehdä se Silläaikaa kun hänen ystävänsä
uudestaan rakensivat kirkon. Hän laski voivansa suorittaa matkan siksi,
kuin uuden kirkon rakennustyö valmistuisi.
Juuri niin paljolla rahoilla, että he taisivat maksaa matkansa
Lontooseen, läksivät Moody ja Sankey perheineen matkaan 1873. Matka
Atlantin poikki meni ilman mitään erityisiä tapahtumia, mutta perille
päästessä sai Moody kirjeellisesti ilmoituksen, että ne miehet, jotka
häntä olivat kutsuneet, olivat kuolleet, ja että senvuoksi oli mahdoton
häntä siellä vastaanottaa. Sankey tuli alakuloiseksi, mutta Moody oli
vakuutettu siitä, että he olivat oikealla tiellä. Kirje vielä kädessään
kääntyi hän Sankeyn puoleen ja virkkoi: "Sankey, jos Herra avaa meille
oven, niin pääsemme sisälle. -- Muussa tapauksessa palaamme heti
Amerikkaan".
Ei kummallakaan heistä ollut rahoja, ja asema oli kaikkea muuta kuin
valoisa. Samassa löysi Moody taskustaan kirjeen, jonka hän ennen
New-Yorkista lähtöä oli saanut, ja jonka hän oli unhoittanut avata. Hän
repi kotelon auki ja silmäili sitä äkkiä katseillaan, jonka perästä hän
kääntyi Sankeyn puoleen ja huudahti: "Sankey, Herra on avannut oven;
tulemme viipymään".
Kirje oli eräältä henkilöltä Yorkissa, joka pyysi että Moody ja Sankey
kävisivät siinä kaupungissa, jos tulisivat Englannissa käymään. Mutta
eräs sähkösanoma Mr. George Bennett'iltä, Nuorten Miesten Kristillisen
Yhdistyksen sihteeriltä, ilmoitti heille, että tämä kaupunki oli niin
kylmä ja kuollut, että oli mahdoton toivoa siellä saada jalansijaa.
Silloin ilmestyi kuvaava piirre Mr. Moodyn hengestä. Tämä masentava
sähkösanoma, joka olisi peljästyttänyt kenen muun miehen tahansa ja
sulkenut häneltä tien, sai Moodyn heti sähköteitse vastaamaan: "Tulen
tänä iltana Yorkiin". Ja Yorkiin hän meni.
Mr. Bennetin tiedonanto tämän kaupungin hengellisestä
välinpitämättömyydestä ei ollut liioiteltu. York oli kuollut ja
kylmä. Siellä ei ollut mitään liikettä kansan keskuudessa, ei ketään,
joka olisi lausunut näitä ristin ilmoittajia tervetulleiksi. Aivan
hiljaisesti, ilman kaikkea melua ja liikettä, torviin toitottamatta,
saavuttivat he päämääränsä ja valmistuivat kokouksiaan aloittamaan.
Heikkouskoisina olisivat he kohta alussa kadottaneet rohkeutensa.
Ainoa kehoitus, mikä tuli heidän osakseen, oli vastaus, jonka he
saivat pyyntiinsä, että kirkkoja avattaisi heille seuraavaksi pyhäksi.
Monien arvelujen ohella annettiin heille neljä kirkkoa käytettäväksi,
nimittäin yksi baptisti-, yksi congregationalisti- ja kaksi
methodistikirkkoa.
Heidän ensimmäinen kokouksensa sunnuntai aamupuolella pidettiin
N.M.K.Y:n huoneustossa, ja oli siinä läsnä ainoastaan kahdeksan henkeä,
mutta he tiesivät, ettei Herran läsnäolo ollut läsnäolijoiden luvusta
riippuvainen, ja senvuoksi eivät he kadottaneet rohkeuttaan. Tämä
harvalukuinen kokous oli alkuna laajalle leviävään ja ihmeelliseen
liikkeesen, joka käsitti koko Suurbrittanian ja Irlannin, ja
joka tempasi mukaansa ihmisiä joukottain, sekä kääntyneitä että
kääntymättömiä. Sellaisista pienistä aluista johtuu usein mitä
suurimpia seurauksia; sinapin siemen kehittyy puuksi, ja sen oksien
alle rakentavat taivaan linnut pesänsä. Toisissa kokouksissa, joita
tänä ensimmäisenä pyhänä pidettiin, oli lukuisammin kuulijoita, ja
saatiinpa jo viikolla kokea hieman menestystäkin; mutta että York
hengellisessä suhteessa kuului kylmän vyöhykkeen seutuihin, se saatiin
tuskalla kokea.
Mr. Moody huomasi heti, että hänen tuli tähdätä saarnansa uskonnollisia
tunnustajia kohti, voidakseen jos mahdollista herättää heitä unestaan.
Heistä sanoi Mr. Bennet, että "he tarvitsivat melkein yhtä paljon
herätystä kuin itse unikeot". Aivan varmaan eivät nämä evankelistat
milloinkaan olleet niin kovissa koettelemuksissa ja niin vaarassa
menettää rohkeuttansa kuin ensimmäisenä työskentelynsä aikana
Yorkissa. Toisella viikolla rupesi totuus vaikuttamaan, ja yhdessä
methodistikirkoista heräsi harrastus.
Ansaitsee ottaa huomioon syy, jonka nojalla Mr. Moody päivä
päivältä voitti vaikutusalaa kansassa. Se johtui kokonaan hänen
raamatunkeskusteluistaan ja raamatunselityksistään. Siitä huomasi
heti, että hän oli mies, joka oli sanassa perehtynyt; tämä voitti
kristittyjen myötätuntoisuuden ja veti ne hänen puolelleen. Esitelmät
olivat erittäin yksinkertaiset ja asialliset, kosketellen evankeliumin
ensimmäisiä perustotuuksia ja tunkivat suoraan kuulijoiden sydämiin.
Oli harvinainen näky nähdä ihmisten arkipäivinä raamatut kädessä
menevän kirkkoihin, valmiina esitelmää seuraamaan. Ja omituista kyllä,
sisällysluettelolla ja raamatunoppaalla varustettuja raamattuja
ostettiin siinä määrässä, että kustantajien täytyi painattaa paljon
suurempia painoksia, eivätkä sittenkään voineet tyydyttää tarvetta
siihen aikaan, kun evankelistat matkustivat paikasta toiseen. Mitä
tahansa muuta voidaan sanoa, niin syntyi kaikissa tapauksissa herätys
raamatun lukemisen harrastukseen nähden.
Mr. Moody pani myös toimeen kyselykokouksia, joissa uskovaiset
pääsisivät läheiseen tekemiseen sellaisten kanssa, jotka olivat
hengelliselle opetukselle vastaanottavaisia ja halusivat tulla oikealle
tielle johdetuiksi. Tämä oli uutta, ja kaiken uutuuden täytyy kestää
taisteluja, miten hyvää se muuten lieneekin. Jos enkeli Gabriel
tulisi taivaasta alas, niin pyytäisivät monet ihmiset nähdä hänen
valtakirjaansa. Nämä kokoukset näyttäytyivät lopputulostensa kautta
hyviksi, eikä kukaan voinut niitä vastaan mitään muistuttaa, paitsi
niitä, jotka kaikkea kristillistä työtä moittivat.
Mr. Moody lopetti työskentelynsä Yorkissa kokopäiväkokouksella, jossa
hän kullekin tunnille määräsi erityisen aineen erityisillä puhujilla.
Uutuus tämänlaisessa kokouksessa herätti huomiota ja voitti ylipäänsä
hyväksymistä kristittyjen joukossa, vaikka mainita täytyy, että
suurin este työskentelylle Yorkissa oli tuo kriitillinen kylmyys ja
välinpitämättömyys pastoreissa, joista moni piti evankelistoja toisten
työalueelle tunkijoina, jotka kulkivat olematta lähetetyt. Mutta tämä
kokous oli sopiva loppu sille työlle, joka oli tehty. Yksi tunti oli
osoitettu tunnustukselle, yksi todistukselle, yksi äskenkääntyneille,
että he saisivat tilaisuuden Kristusta tunnusteta, ja lopuksi oli yksi
tunti omistettu Herran kuoleman muiston vietolle, jota useat pastorit
johtivat, ja jossa tilaisuudessa m.m. Mr. Moody puhui.
"Jumalalle kiitos, että tunnen Mr. Moodyn", kirjoitti joku aika
sitten pastori F. B. Meyer Lontoosta; "olen tuntenut hänen eräästä
muistorikkaasta aamusta saakka v. 1873. Muistan vielä, miten hän
nousi johtamaan ensimmäistä puolipäivärukouskokousta pienessä,
huonosti valaistussa huoneessa Coney Street kadun varrella Yorkissa.
Vähän hän silloin aavisti, että se oli mahtavan sadon kylvöjyvä,
ja että liike oli syntymässä, joka muutaman kuukauden kuluttua oli
saavuttava loistokohtansa Free Assembly Hallissa Edinburgissa, ja
vihdoin Agricultural Hall'issa sekä kuninkaallisessa oopperahuoneessa
Lontoossa. Se oli syntymäaika uusille käsityksille työstä, uusille
työskentelytavoille, uusille inspirationeille ja toiveille".
Pohjoiseen Yorkista, Durhamin rannikolla on tuo suuri kaupunki
Sunderland. Tämän kaupungin sanottiin olevan yhtä kovan ja
vastaanottamattoman kuin York. Mutta siellä asui muuan ystävällinen
baptistaveli, joka oli käynyt Yorkissa ja ollut läsnä muutamissa
kokouksissa sillä seurauksella, että hän syttyi tuleen ja hehkui
innosta. Hän päätti oman vastuunsa päälle kutsua Moodya ja Sankeyta
pitämään kokouksia kirkossaan. Hän oli innokas pastori ja oli valmis
käyttämään mitä keinoja tahansa herättääkseen kansaansa ja edistääkseen
Jumalan työtä.
Tässä voimme mainita, että pääsyy, minkä vuoksi Mr. Moody ei heti
voittanut pastorien ja muiden vaikuttavien henkilöiden kannatusta ja
myötävaikutusta oli se, että hänen menettelytapansa olivat jotenkin
uudet, että ne monesta näyttivät liiallisilta, ja että he senvuoksi
epäilivät kannattaa häntä. Hänen ainoa vastauksensa oli, että
liioiteltu maailmallisuus ja välinpitämättömyys vaati liioiteltua
menettelyä. Eihän kumminkaan ole ihmeteltävä, että pastorit ja
muut halusivat nähdä ja tutkia, ennenkuin rupesivat hyväksymään ja
kiittämään. Mr. Moody piti omasta menettelytavastaan kiinni, sillä hän
oli liiaksi kauvan sitä koetellut epäilläkseen sen vaikutusta, ja hän
ei suinkaan ollut valmis sitä hylkäämään senvuoksi, että jotkut arat
veljet vanhoillaan-olossaan pudistivat päitään lausuen: "Sellaista ei
koskaan ole nähty Israelissa".
Pastori Arthur Rees oli se mies, joka kutsui Moodyn Sunderlandiin
tulemaan. Hän oli sydämmellään mukana työssä. Muuan henkilö lausui
asemasta: "Mr. Moodylla oli _yksi_ kokonainen pastori, kolme
neljättäosaa eräästä toisesta, ja tuskin mitään kaikista muista
kokouksissa apuna".
Mr. Rees oli vapaamielinen kristitty, ja vaikka hän oli baptista, jota
Moody ja Sankey eivät olleet, ei tämä millään tavalla vaikuttanut
siihen lämpimään tervehdykseen, jonka hän näille miehille esitti, eikä
siihen sydämmellisyyteen, jolla hän heidän työtään edisti. Mutta työmaa
oli kova, ja hetken aikaa näytti siltä, kuin maaperä ei koskaan tulisi
muokatuksi. Kuulijajoukot olivat tosin suuret, mutta utelijaisuuden
vetämät, samoinkuin kansa olisi kerääntynyt, jos cirkus olisi
kaupunkiin saapunut. Saarna oli hyvä ja Sankeyn laulu ihmeellinen;
mutta siitä huolimatta edistyi työ kovin hitaasti ja lopputulokset
olivat huonot. Vihdoin lausui Moody: "Me emme täten voi jatkaa.
Perkeleen kanssa on helpompi sotia kuin pastorien kanssa".
Eräänä päivänä saapui lähetystö N.M.K.Y:ltä pyynnöllä, että Mr. Moody
seuraavana sunnuntai-iltapäivällä Victoria Hallissa pitäisi esitelmän.
"Hyvä", virkkoi Moody, "tulen saarnaamaan teille".
"Me emme pyydä että meille saarnaatte vaan Kristukselle". "Ei
suinkaan", lausui Moody, "tulen saarnaamaan teille".
Lähetystö rupesi nyt Moodylle selittämään, että syy, minkä vuoksi ei
yhdistys koko sielustaan ja sydämmestään ollut häneen yhtynyt, ei
suinkaan ollut myötätuntoisuuden puute, vaan se, että hän oli tullut
sinne erään lahkon yhteydessä. Yhdistys ei tuntenut uskaltavansa ottaa
sitä edesvastausta päälleen, että se yhdistyisi johonkin erityiseen
lahkoon. Mr. Moody älysi voiman, minkä heidän väitteensä sisälsi,
ja selitti ettei sillä ollut minkäänlaista merkitystä, että hän
jonkun lahkokunnan kirkossa piti kokouksia, sillä hän oli yhtä altis
menemään johonkin toiseen. Mutta kaikkia sellaisia väärinkäsityksiä
poistaakseen, piti hän sittemmin kaikki kokouksensa Victoria Hallissa,
huomauttaen että hän aina pyrki työskentelemään siellä, missä hän taisi
enimmän hyödyttää.
On huvittava kuulla, minkälaisen vaikutuksen hän teki niihin nuoriin
miehiin, jotka kävivät hänen luonaan. Suuri osa heistä tunsi
itsensä pettyneiksi evankelistojen sivistymättömän ulkonäön ja
kömpelön käytöksen takia. Eräs heistä luuli, että kaikki olikin vain
rahakeinottelua. Tämä osoittaa, miten helposti voi joutua harhaan
viepien vaikutusten alaiseksi. Olikin aivan luonnollista, että
epäluuloja syntyisi, sillä nämä miehet olivat aivan tuntemattomia
eivätkä vielä olleet mainetta saavuttaneet.
Kaikeksi onneksi sai Moodyn työ Sunderlandissa tukea tuolta kuuluisalta
methodistisaarnaajalta pastori William Morley Punshonilta. Mr. Punshon
oli kautta maailman tunnettu kaunopuhelijaana saarnaajana ja kaiken
tosi evankeelisen työn lämpimänä ystävänä. Näyttää siltä, kuin muutamat
methodistipastorit Sunderlandissa olisivat luulleet keksineensä
kalvinistista teologiaa ei niin paljon Mr. Moodyn esitelmissä kuin
muutamissa hänen kehoituspuheissaan pelastusta etsiville, ja he
olivat senvuoksi epäröiviä, tuliko heidän yhteistyön merkiksi ojentaa
hänelle kättään. Mr. Punshon oli juuri siihen aikaan presidenttinä
methodistikonferensissa ja tuli sattumalta Sunderlandiin erästä
erityistä kokousta varten.
Hän oli Mr. Moodyn oppinut tuntemaan Chicagossa eikä hänellä ollut
mitään syytä epäillä, ettei hän olisi rehellinen ja hänen työnsä
oikeata. Hän tiesi, että Mr. Moody oli Chicagossa saanut ihmeellisiä
asioita aikaan, että hänen henkensä oli vapaamielinen ja laajaperäinen,
että hänen tarkoituksensa oli täyttä totta, ja että, jos hän saisi
kylliksi kannatusta, tulisi hänen olonsa Sunderlandissa olemaan
merkillinen tapaus tämän kaupungin hengellisessä historiassa. Mr.
Punshon antoi kaikille pastoreille sen viisaan neuvon, että toimisivat
Mr. Moodyn kanssa yhdessä. Siitä huolimatta olivat monet heistä vielä
sotajalalla liikkeesen nähden ja kirjoittivat lentokirjasia sitä
vastaan, koettaen siten tehdä sitä tyhjäksi.
Sellaista sydämmeen tunkevaa vaatimusta, sellaisia vapaita kutsuja
tulemaan elämän vettä noutamaan ken vaan halusi, sellaista kaikenlaisen
kirkollisen muotomenon täydellistä poissaoloa ei osa papeista
voinut kärsiä. Mutta elämä tukahutti vastuksen ja Sunderlandin
kaupunki valloitettiin myrskyllä. Monet eivät pitäneet Mr. Sankeyn
soololaulusta, toisiin se sitävastoin syvästi vaikutti, ja hän jatkoi
lauluaan. Muutamien mielestä käytettiin liiaksi pakkoa ihmisten
käännyttämiseksi; mutta kaikki mitä Mr. Moody tähän vastasi oli: "Nyt
on otollinen aika, nyt on autuuden päivä", ja nämä olivat raamatun
omat sanat. Mitä merkitsi tuo halpamainen kritiikki ja ahdasmieliset
vastaväitteet raamatun omien sanojen rinnalla?
Mr. Moodyn täällä oleskelun aikana sattui tapaus, joka on huomiota
ansaitseva, kun se asetetaan hänen viimeisen sairautensa yhteyteen.
Matkoillaan tapasivat he Indian ylisotalääkärin, ja Moody kyseli tältä
tarkasti ilmanalaa y.m. hänen kotimaassaan. India oli yksi niitä maita,
jossa evankelistat olivat aikoneet käydä, ja kun ylisotalääkäri tämän
kuuli, tutki hän tarkasti Mr. Moodyn ruumista.
Katsoen suoraan Mr. Moodya silmiin lausui lääkäri: "Mr. Moody, jos
menette Indiaan, lyhenee Teidän elämänne kymmenellä vuodella. Sydämenne
tulee ilmanalasta kärsimään".
Hetken seisoi Moody sanattomana, mutta äkkiä sai hän malttinsa takaisin
ja lausui alakuloisesti: "Vai niin, sitte emme matkusta sinne!"
Tuon intialaisen ylisotalääkärin lausunto Mr. Moodyn ruumiillisesta
terveydestä oli nähtävästi oikea.
Seuraava paikka, johon evankelistat matkustivat oli Newcastle. Tämä
kaupunki sijaitsee keskellä pohjoisia hiilikaivosalueita ja sillä
on suuri asukasluku, enimmäkseen työkansaa. Se seikka, että täällä
ympäristössä löytyy suuremmoinen kivihiilikaivosliike, on aiheuttanut
sananparren "kantaa hiiliä Newcastleen". Tarkoitetaan sillä, että
muutamat kappaleet ovat turhia. Vaan ei ollut turha viedä nämä
evankelistat Newcastleen, sillä siellä viettivät he yhden suurimpia
voittojaan, ja juuri tässä kaupungissa aukenivat sulkuportit ja mahtava
vaikutus alkoi, joka levisi kautta koko brittiläisen valtakunnan.
Kokoukset ilmoitettiin ei ainoastaan kirkoissa ja sanomalehdissä,
vaan vieläpä naulattiin seiniin suuria ilmoituksia tiedonannolla,
että Mr. Moody saarnaisi evankeliumia ja Mr. Sankey laulaisi sitä.
Ilmoitustapa veti yleisen huomion puoleensa, ja kaupungin suurimmat
huoneustot olivat alusta pitäin hartaasti kuuntelevaa yleisöä täynnä.
Tuo kunnioitettava pastori presbyteriläisestä kirkosta, joka tapasi
Mr. Moodyn hänen ensimmäisellä käynnillään Englannissa, hämmästyi
jotenkin suuresti tuollaisesta ilmoitustavasta. Mutta hän oli kuitenkin
ensimmäisessä kokouksessa läsnä. Koska hän tuli jotenkin myöhään,
tapasi hän juuri Mr. Moodyn lähettämässä suuren joukon pelastusta
etsiviä keskustelua varten erääsen yksityiseen huoneesen. "Tule tänne,
veli Lowe", huudahti Moody, "mene sisään ja puhele niiden kanssa, jotka
pyytävät johdatusta. Niitä on niin monta, että saatte samalla kertaa
puhella kaikkien kanssa".
Ensimmäisellä viikolla annettiin viisi eri kirkkoa Mr. Moodyn
käytettäväksi, ja kaikissa pidettiin kokouksia, mutta lopuksi piti hän
kokouksiaan vaan yhdessä ainoassa, nimittäin kaupungin suurimmassa.
Kokouksissa käynnin into oli niin suuri ja kuulijajoukot niin
suunnattomat, että eräs veli suoraan tunnusti iloitsevansa siitä,
että Moody läksi matkaansa. Ne, jotka eivät päässeet sisälle, kun
huone ennestään oli täysi, olivat niin tyytymättömiä, että häiriöitä
syntyi. Mr. Moody selitti tahtovansa viipyä Newcastle'ssa, kunnes hän
oli voittanut pastorien ennakkoluulot ja opettanut ihmiset ymmärtämään
hänen oikeat perusvaikuttimensa.
Ei viipynyt kauvan, ennenkuin useimmat Newcastlen pastorit olivat
yksi sydän ja yksi sielu hänen kanssansa. Ympäristön kaupungit ja
kylät tunsivat tuon ylenpalttisen siunauksen voiman ja tulivat siitä
osallisiksi. Sadottain kokouksia pidettiin eri paikoilla kaupungin
ulkopuolella, ja lähellä ja kaukana herätettiin kansa unestaan.
Yorkissa oli pidetty yksi kokopäiväkokous; Newcastlessa pidettiin
kaksi. Tällaiset kokoukset olivat niin uusmuotisia, että niihin
kerääntyi kansaa joukottain. Yhden niistä muodosti sangen merkillinen
kiitos-jumalanpalvelus, jota Mr. Sankey johti. Koko pohjois-Englanti
ja Skottlanti oli tällöin saanut tiedon Newcastle'n tapahtumista.
Sanomalehdet olivat täynnä kertomuksia niistä, ja monet pastorit ja
muut, jotka olivat tulleet kaukaa katsomaan armon ihmeitä, palasivat
kertomaan, mitä olivat nähneet, ja täten heräsi uutta innostusta
monella taholla.
Sen perästä tapaamme Moodyn ja Sankeyn Skottlannissa. Saattaa
kysyä: mitä nämä miehet voivat sellaisessa maassa kuin Skottlanti?
Skottlantilaiset ovat itsepäisiä, väittelyihin taipuvaisia, dogmeihin
ihastuneita ja kunnioittavat suuresti menneen ajan oppeja ja
traditioneja. On sanottu, että jos on hiuskarva niin hieno, ettei
kenkään voi sitä halasta, niin skottlantilainen halkasee sen ja halkoo
vielä osatkin. Jos evankelistojen onnistuisi saamaan Skottlanti
liikkeelle, niin täytyi heidän olla ihmeellisiä miehiä. Me tiedämme,
että niin todella kävi, ja se ei siis saattanut vain inhimillisellä
voimalla tapahtua.
Yksi seikka oli Mr. Moodylle suureksi hyödyksi, nimittäin hänen
raamattutaitonsa. Skotlantilaiset ovat innokkaita raamatuntutkijoita.
Kaikissa kirkoissa on tavallista, että raamatut avattuina seurataan
pappia, kun tämä lukee, ja puolet kaikista skottlantilaisista
saarnoista ovat raamatuntutkistelemuksia. Mr. Moody tuli ilman
"pastori"-arvoa nimensä edellä, ilman akateemista sivistystä, ilman
diploomia jostakin jumaluus-opillisesta opistosta, ilman minkäänlaista
muuta suositusta, paitsi uutteruuttaan evankelistatoimessaan ja sitä
asianhaaraa, joka hänelle oli erittäin edullinen, nimittäin että
hänellä oli ollut menestystä. Mutta mitä ihmettä oli Sankeyn kanssa
tehtävä? Sankey lauloi evankeelisia lauluja, ja skottlantilaiset
olivat aina laulaneet Davidin psalmeja. Hänen harmooniotaan kutsuttiin
"vihellyspilleillä varustetuksi laatikoksi" ja pidettiin kauhistuksena.
Hänen lauluaan vastustettiin senvuoksi kaikin voimin, koska se muka
oli perkeleen keksintö, joka oli tekevä kaikesta evankeelisesta
uskonnosta lopun. Myöntää kuitenkin pitää, että suuri joukko henkilöitä
Skottlannissa olivat jumaluusopillisiin väittelyihin ja riitoihin
väsyneitä. He olivat huomanneet, ettei kylmissä todisteissa ollut
sieluille minkäänlaista rakennusta, ja olivat senvuoksi valmiit
nousemaan sotaan puustavioppeja ja muotomenoja vastaan ja aloittamaan
evankeelista vallankumousta. Kun vuosikausia aikasemmin Richard Weaner,
muuan kääntynyt hiilikaivostyömies, erinomainen mies, joka ei ollut
saanut minkäänlaista kasvatusta, mutta oli suurilla luonnonlahjoilla
varustettu, vaelteli läpi Skottlannin, pitäen yksinkertaisia saarnojaan
ja laulellen jokapäiväisiä lauluja, kuunteli häntä tuhannet minne ikänä
hän tuli.
Löytyi tunnetuita pastoreja, jotka lausuivat evankelistat
tervetulleiksi. Näitä oli Rev. John Kelman, Leithin, erään Edinburgin
esikaupungin vapaakirkkoon kuuluva, joka oli ollut Newcastle'ssa ja
omin silmin ja korvin nähnyt ja kuullut ihmeellisiä asioita. Hän ei
tyytynyt, ennenkuin sai veljensä taivutetuiksi käyttämään tilaisuutta
hyväkseen ja kutsumaan amerikkalaiset ystävät siellä käymään. Häneen
yhtyi Rev. J. H. Wilson Edinburgista, ja kun Mr. Moody sai kutsun
näiltä molemmilta, katsoi hän saaneensa kutsuja kylliksi yksinkertaisen
evankeliumin voimassa ja uskossa mennäkseen "nykyajan Athenaan".
Alusta pitäin tuntui, että herätys syntyisi. Jo edeltäkäsin pidettiin
jokapäiväisiä rukouskokouksia. Ensimäinen kokous pidettiin 23 p.
marraskuuta Musiikkihallissa, jonne suunnaton joukko ihmisiä oli
kokoontunut esitelmää ja laulua kuulemaan. Mr. Moody oli sairas, eikä
voinut olla läsnä, niin että Mr. Wilsonin täytyi astua hänen sijalleen.
Seuraavana iltana oli Sankeyn soittokone epäkunnossa, niin ettei hän
voinut ottaa kokoukseen osaa. Vastuksista huolimatta järistettiin
Edinburgia päästä toiseen, ja alusta alkain kokoontui suunnattomia
joukkoja kirkkoihin ja yleisiin saleihin. Herätys kiinnitti
silminnähtävästi kaikkien huomion. Kuudessa eri paikassa pidettiin
yht'aikaa kokouksia, kaikkialla täysille huoneille, ja sittenkin täytyi
suurten joukkojen kokoushuoneiden puutteessa kääntyä kotiin.
Harrastus levisi äkkiä paikasta toiseen, ja näytti siltä kuin koko
Skottlanti syttyisi tuleen. Kaikki puhuivat Moodysta ja Sankeysta, ja
joskin muutamat Moodyn virheellisen kielen ja puutteellisen kasvatuksen
tähden mielellään tahtoivat arvostella ja tehdä ivaa hänestä, tunsi
kumminkin kansan suuri enemmistö vaistomaisesti, kuka hän oli, ja piti
häntä profeettanansa. Kautta maan alkoivat sanomalehdet ilmoittamaan
kokouksia, ja Moodyn ja Sankeyn työ Skottlannissa ei ollut vähemmän
kuin suuri kansallinen tapahtuma. Vanhemmat kävivät lapsineen
kokouksissa, ja perheenisät ja -äidit lähettivät niihin palvelijansa,
toivossa että nämä saisivat niissä hengellistä voimaa.
T:ri Horatius Bonar lausui mielipiteenään, "että Edinburgissa tuskin
löytyi ainoatakaan perhettä, jossa ei yksi tai useampia tämän
herätyksen aikana kääntynyt". Pastorit pelkäsivät, että ne, jotka
kävivät kyselyhuoneissa, johdettaisiin väärään sellaisten kautta,
jotka eivät kyenneet heitä neuvomaan ja elämän tietä esittämään. Tämän
estämiseksi jakoi erityisesti valittu komitea pilettejä sellaisille
henkilöille, jotka keskustelussa komitean kanssa oli käyttökelpoisiksi
huomattu. Tällainen järjestys näyttäytyi erinomaiselta ja siitä oli
hyvät seuraukset. Suuri joukko hengellisiä työntekijöitä, joista
monella oli suuri taito ja eroituskyky, tarjosivat apuaan, ja aivan
varmaan ei heitä paitsi olisi saatu aikaan, mitä nyt tapahtui. Muiden
muassa oli Henry Drummond, joka siihen aikaan ylioppilaana oleskeli
Edinburgin yliopistossa. Kun Mr. Moody huomasi hänen kykynsä, liitti
hän hänet omaan persoonaansa ja sai hänen vuoden parin työskentelemään
nuorten miesten keskuudessa niissä kaupungeissa, joissa he kävivät.
On luonnollista, ettei Mr. Moodyn suunnaton työ voinut mennä eteenpäin
herättämättä vastusta. Sellaisissa tilaisuuksissa pitää saatana aina
kovasti huolta puhtaasta opista ja pelkää suuresti harhaan viepää
opetusta. Ruvettiin huhuilemaan, ettei Mr. Moody muka ollut aivan
puhdasoppinen, että hänellä oli kummallisia käsityksiä, että ihmisten
tulisi olla varuillaan ettei totuutta väärennettäisi, vieläpä käytiin
hänen persoonansakin kimppuun toivossa, että hänen menestyksensä siten
ehkäistäisiin. Joku sai, tai sanoi saaneensa Amerikasta kirjeen,
jossa ilmoitettiin, etteivät pastorit hyväksyneet Mr. Moodya ja hänen
menettelytapaansa. Moody päätti kuristaa valheen kapalossa.
Koko Amerikassa ei löytynyt ketään, joka taisi hankkia itselleen
sellaisia puoltolauseita kuin hän, ja hän päätti saada ne niin pian
kuin mahdollista. Tunnetuimmat pastorit ja maallikot Chicagossa
lähettivät todistuksen, joka täydellisesti kumosi ne valheet ja
salajuorut, joita pahuuden ja kurjuuden orjat levittivät toivossa, että
siten vahingoittaa kristityn maailman suurinta johtajaa. Ne kömpivätkin
takaisin kurjiin luoliinsa eikä niitä sittemmin näkynyt eikä kuulunut.
Kaikesta huolimatta tapahtui kuitenkin kokouksissa välistä sellaista,
jota täytyy surkutella. Kun vuolas virta syöksyy alas laaksoon, seuraa
kaikenlaista mukana, ja kun taivaan valtakunnan siemen on kylvetty,
tulee vihollinen yöllä ja kylvää rikkaruohoja joukkoon. Mutta kaikki
ystävällismieliset pastorit nousivat Mr. Moodya puolustamaan, ja
työ edistyi voitokkaasti. T:ri Bonarin sielu syttyi oikeutetusta
kiivaudesta, ja hän levitti lentokirjasen, jossa hän jalolla tavalla
puolusti Moodya ja Sankeyta.
Puoli Skottlantia oli tyydytetty, kun tämä mies antoi todistuksensa,
sillä hänen rehellisyyteensä ja viisauteensa luotettiin täydellisesti.
Rakastettavampaa ja evankeelisempaa miestä on tuskin löytynyt.
Suuri joukko henkilöitä eri osista Skottlantia kävi tähän aikaan
Edinburgissa, sinne houkuteltuina ihmeellisten kertomusten kautta
asioista, joita siellä tapahtui. Taistelu oli taisteltu ja voitto
saatu. Tuo vanha Edinburg oli voitettu ja sen mukana suuri osa
Skottlantia. Kaukaisilta seuduilta saapui pyyntejä, että lähetettäisi
työmiehiä sinne, ja ne, jotka olivat tulleet uskolla ja innostuksella
kastetuiksi, läksivät levittämään tämän evankeelisen työn siunattuja
vaikutuksia.
Kääntyneiden luku nousi tuhansiin. Vaikein kysymys oli, mitä niiden
kanssa oli tehtävä, miten nuo palautetut, eksyksissä olleet lampaat
saataisi lammashuoneesen johdetuiksi, miten kristillisiä koteja heille
saataisi hankituksi, ja miten heitä heidän uudessa elämässään oli
tuettava. On helppo ymmärtää, mihin edesvastaukseen sielunpaimenet
tällaisen herätyksen kautta joutuivat, ja ainoastaan heidän henkiset
miehet voivat koota Mr. Moodyn työn hedelmät talteen.
Eräs väkevimpiä vastavaikutuksia Moodyn ja Sankeyn työlle Edinburgissa
oli muuan kuuluisa uskottomuusseura. Joku määrä henkilöitä harjoitti
järjestettyä vastustusta kristinuskoa vastaan ja tulivat tietysti
suuresti häirityiksi, kun koko kaupunki sokeasti riensi evankeliumia
kuulemaan. Seuran puheenjohtaja tuli eräänä iltana Mr. Moodyn
kokoukseen ja meni kokouksen jälestä kyselyhuoneesen keskustelemaan.
Kun Mr. Moody puhutteli häntä, otti hän tuiman muodon päälleen ja
tahtoi ruveta väittelemään. Mr. Moody pidätti häntä hänen aikeessaan,
hyvin tietäen, ettei toteennäyttämiset mihinkään lopputulokseen vie.
Hän kysyi mieheltä, tahtoiko hän ruveta kristityksi. Hän vastasi
kieltävästi ja sanoi, että hänellä oli kristityistä hyvin alhaiset
ajatukset.
"Tahdotteko, että rukoilen kanssanne?" kysyi Mr. Moody.
"Voittehan koetella voimianne minun suhteeni", virkkoi toinen, "jos
Teillä on siihen halua, mutta minä luulen, että olen yhtä väkevä kuin
Tekin".
Mr. Moody lankesi polvilleen hänen viereensä ja rukoili hänen edestään.
Merkillistä on, että tämä sama mies sittemmin yhtyi heihin ja hänen
kanssaan seitsemäntoista muuta seuran jäsentä. Yksi niistä antautui
myöhemmin evankelistaksi ja teki parastaan hävittääkseen sitä pahaa,
jota hän ja hänen toverinsa olivat matkaansaaneet.
Mr. Moody kävi Glasgowissa v. 1872, mutta silloin ei siellä
erinomaisempaa liikettä syntynyt. Kun hän tällä kertaa Mr. Sankeyn
seurassa tuli Edinburgista sinne, oli tien avaamiseksi heille
pidetty rukouskokouksia edeltäkäsin kokonaisen kuukauden ajan. He
aloittivat kokouksensa 8 p. helmikuuta 1874. Suuret kansajoukot
tulvailivat kuulemaan ja täyttivät monet suurimmista kirkoista.
Eräässä aikaisemmassa kokouksessa saarnaajia varten, joka oli ohjelman
laatimiseksi kokoonkutsuttu, nähtiin suureksi mielihyväksi saarnaajien
presbyteriläisen kirkon kaikista eri suunnista, valtiokirkkokin siihen
luettuna, yhdessä muiden kanssa, joilla ei ollut presbyteriläistä
uskonoppia, istuvan samalla lavalla ja siten esittävän ihanan kuvan
hengen yhteydestä.
Sellainen kyky oli Mr. Moodylla yhdistää kristityt kaikista
tunnuskunnista ja koota ne yhdeksi ainoaksi suureksi työvoimaksi.
Kun evankelistat saapuivat Glasgowiin, oli kaikki valmiina ja he
ennustivat, että suuri siunaus oli tuleva. Kaikenlaisia kokouksia
pidettiin kaikille eri kansaluokille, ja järjestetty koe pantiin
toimeen tarkoituksella saavuttaa jokainen ihminen kaupungissa. Ihmisiä
tulvaili ympäristöistä kaupunkiin ja palasivat kertomaan, mitä suuria
töitä Herra teki. Kerran oli viisi nuorta miestä muutamissa kokouksissa
läsnä ja palasivat sitten kaukaisiin koteihinsa, missä heti suuri
innostus syttyi sen johdosta, mitä he kertoivat.
Huomattava piirre Glasgow-kokouksissa oli sinne saapuneiden
esirukousanomusten paljous. Anomuksia saapui henkilöiltä kaikilta
maailman ääriltä -- Kanadasta, Yhdysvalloista, Australiasta ja aina
Uudesta Seelannista asti. Eräskin kirje saapui muutamalta nuorelta
mieheltä Uudessa Seelannissa, joka kertoi, että esirukous hänen
puolestaan oli kuultu ja että hän nyt oli ratsastanut sataviisikymmentä
penikulmaa (engl.) lähettääkseen vanhemmilleen kirjeen, jossa hän
heiltä onnettoman epäsovun jälkeen etsi sovintoa.
Vapaailmakokouksia pidettiin eri paikoilla, ja miehet työmekoissaan
ruoka-astiat kädessä pysähtyivät innokkaasti kuuntelemaan. Näihin
kokouksiin otti N.M.K.Y. tehokkaasti osaa. Lapsiakaan ei unhoitettu;
heille pidettiin erityisiä jumalanpalveluksia ja niissä oli suuret
paljoudet lapsia läsnä. Mr. Moody oli erinomaisessa suosiossa
alhaisemman kansan keskuudessa. Eräässä suuressa laivaveistämössä
allekirjoitti viisisataa miestä kutsun hänelle tulemaan
päivällistunnilla heille kokousta pitämään. Siitä seurasi rukouskokous
samassa paikassa, johon monet veistämön kahdesta tuhannesta työmiehestä
otti osaa. Jumalanpalveluksia varten harjoitetun vakinaisen lauluköörin
jäseniä kävi joka päivä laulamassa heille.
Näin edistyi työ jotenkin samoin, kuin se muillakin paikkakunnilla oli
menestynyt -- samat valmistukset, sama yksimielisyys uskovaisissa,
samat suunnattomat joukot, yhteisen sisällisen vaiston vetäminä, sama
vakava saarna, samat Mr. Sankeyn laulamat liikuttavat laulut, samat
jälkikokoukset ja yhtäläiset lopputulokset. Nuorten miesten ja naisten
yhdistykset menivät ulos kaduille ja kujille ja kokosivat joukottain
sellaisia, jotka ikänsä ovat eläneet kirkon varjossa ja kuitenkin
harvoin, tuskinpa koskaan, ovat sen kynnyksen poikki astuneet. Vaikutus
ulottui kaikkiin kansaluokkiin ja siitä oli vain yksi mielipide
olemassa. Kenkään ei epäillyt sitä, että se oli oikeata, että sen
perusvaikuttimet olivat jalot ja että sillä oli pysyväinen merkitys
kaupungin, vieläpä koko Skottlannin hengellisessä elämässä.
Huhtikuun 16 p. pidettiin merkillinen kristillinen konferenssi Kibble
Kristall-palatsissa, jossa on istumasijoja 6000 hengelle. Suurin osa
läsnäolijoista tässä konferensissa oli evankeeliumin levittäjiä.
Etevimmät pastorit ei ainoastaan Glasgowista, vaan muiltakin seuduilta
olivat kokouksessa mukana. Viimeisellä viikolla Mr. Moodyn oleskelusta
Glasgowissa pidettiin jumalanpalvelukset tässä samassa paikassa, ja
ilta illan jälkeen oli tuo suuri sali täpösen täynnä ja sitäpaitsi
täytyi monen tilan puutteessa palata takaisin. Eräänä iltana
pidettiin siellä kokous naispuolisille kauppapalvelijoille, jotka
eivät aikaisempiin kokouksiin ennättäneet. Vaikka kokous oli sangen
myöhäinen, laskettiin salin sisässä ja ulkopuolella olleen 9000 tyttöä.
Seuraavana iltana oli kokous, jossa 7000 nuorta miestä oli läsnä.
Kaikkien näiden suunnattomien kuulijakuntien yli kuului Mr.
Sankeyn kirkas, täytelijäs ääni, vuoroon hehkuvan hellänä ja
taasen voimakkaana, pitäen kansajoukot sanattomassa jännityksessä.
On mahdotoin luoda täydellinen kuva tästä erittäin merkillisestä
hengellisestä vaikutuksesta länsi-Skottlannissa. Juuri tähän
aikaan keksi Mr. Sankey jossakin sanomalehden nurkassa sen laulun,
joka sittemmin nimellä "Yhdeksänkymmentä yhdeksän" on tullut niin
kuuluisaksi.
"Yhdeksänkymrnentä yhdeksän".
Oli yhdeksänkymmentä yhdeksän
Jälell' lammashuoneessa,
Mutt' korven helmahan synkeän
Yks' erkani laumasta.
Pois kau'as se eksyi harhaillen
Jo hoidosta hellän paimenen.
"Sull' on yhdeksänkymment' yhdeksän,
Eikö siinä kyllin ois?"
"Ei", kuultiin paimenen ääntävän,
Kun kiiruhti korpeen pois,
"Mä etsiä tahdon, vaikka lie
Kuink' ahdas ja kolkko korven tie".
Yli Herramme kahlas virtojen,
Yhä etsi päivin, öin,
Ja vihdoin viimeinkin löysi sen
Kadonnehen tuskin töin;
Hän kuuli sen kurjan huudon kai
Ja nääntyvän raukan kiinni sai.
"Miksi vuorelle tie on verinen,
Rakas, kallis Herrani?" --
"Kas, siihen vuos' veri paimenen,
Kun lammasta etseili". --
"Mi haavoitti kätes armahat?" --
"Nuo pistävät orjantappurat".
Ylös taivasta kohden kohoaa
Ilohuuto kaikuvin:
"Kaikk kaikki kilvassa iloitkaa,
Jo lampahan saavutin!"
Ja enkelten riemulaulu soi:
"Jo Herrall' on morsionsa, oi!"
Tästä ajasta alkaen oli Moodyn ja Sankeyn eteenpäinmeno kuin
voittokulkua, ja heidän työnsä menestys oli jo edeltäpäin taattu.
"Näiden miesten kulku on kuin lumipallon vieriminen", kirjoitti se
pastori, joka ensin kutsui heitä Sunderlandiin, "se kasvaa sikäli kun
se etenee; ensin kädellinen, lopussa vuori". Viimeisessä kokouksessa
Glasgowissa oli 50,000 henkeä läsnä, ja koska tällainen paljous ei
kristallipalatsiin mahtunut, pidettiin kokous ulkoilmassa, jolloin
Moody ja Sankey seisoivat eräällä kuski-istuimella.
Samanlaisia näkyjä seurasi muissakin Skottlannin kaupungeissa. Maa
kynnettiin syvemmältä kuin ennen milloinkaan. Mr. Moody kävi sittemmin
Mr. Sankeyn seurassa kahdesti tai kolmasti tässä maassa, saaden joka
kerta kokea innokasta vastaanottoa ja saavuttaen hyvät hengelliset
tulokset. Ei siis ihme, että lord Overtoun hänen kuoltuaan sähköitti:
"Koko Skottlanti suree!"
Oleskellessaan Skottlannissa, saivat evankelistat monta kutsua
Irlannista, jonka vuoksi he syyskuussa 1874 läksivät Belfastiin.
Ensimäinen kokous pidettiin eräässä suurimmista kirkoista kello 8
aamulla. Näinkin varhain oli kirkko jo kauvan ennen jumalanpalveluksen
alkua täpösen täynnä, ja monet eivät lainkaan mahtuneet sisälle.
Aamupäiväkokous pidettiin suuremmassa huoneessa, ja vieläkin suurempi
oli iltakokousta varten hankittava. Täällä kuten kaikkialla muuallakin
pantiin jokapäiväinen rukouskokous toimeen, jolla työskentelyn
menestymisessä oli suuri merkitys. Joku sanoi, että se oli koko
liikkeen keskuspiste.
Todisteeksi kansan kuulemishalusta mainittakoon, että kun eräänä iltana
pidettiin kokous sellaisille, jotka eivät ennen olleet päässeet sisään,
pyysi yli kolme tuhatta henkilöä pilettejä tähän kokoukseen. Kuusisataa
miestä oli eräässä tilaisuudessa keskusteluhuoneessa läsnä.
Työskentelyn luonnetta Belfastissa kuvaa suunnattoman suuri
vapaailmakokous lokakuun alkupuolella. Niin suuri oli osanotto, että
rautatiet alensivat pilettien hinnat ja panivat ylimääräisiä junia
toimeen. Komitea oli päättänyt saada 100,000 ihmistä kokoon ja ottanut
päämääräkseen: "Koko Irlanti Kristukselle".
Belfastista matkustivat evankelistat moneen muuhun paikkaan, ja olisi
jo kuvailtujen tapausten kertaamista, jos kaikkia näitä kokouksia
rupeisi kertomaan. Heitä otettiin kaikkialla avoimin käsin vastaan.
Vastustus voitettiin; pastorit ja seurakunnat yhtyivät työhön; Mr.
Sankeyn laululla oli sama valtava vaikutus, ja Mr. Moodyn saarnat
tunkivat suoraan ihmisten sydämiin. Jäähyväiskokouksen jälestä
Belfastissa suunnattiin hyökkäys Dublinin synninvarustuksia vastaan.
Täälläkin tapahtui ihmeellisiä asioita, ja kaupunki järistettiin
perustuksiaan myöden.
Mr. Moodyn työtä oli suuresti vaikeuttanut se seikka, että hänen oli
täytynyt pitää kokouksensa liian ahtaissa huoneustoissa. Mennessään
Dubliniin, pani hän senvuoksi ehdoksi, että kokoukset pidettäisiin
Expositions palatsissa, joka oli komea, huvipaikaksi tehty rakennus.
Tämäkin rakennus oli päivittäin täynnä, ja työ edistyi ihmeteltävällä
voimalla. Jälkikokouksissa oli toisinaan aina 700 henkeen asti.
Kokous, joka kannattaa mainita, pidettiin sotilasten kesken kaupungin
lähistössä olevassa majoituspaikassa, Mr. Moody tunsi näiden sotilasten
keskellä olevansa kuin kotona sen kokemuksen perustuksella, minkä hän
lähetystyöntekijänä Amerikan sisällisen sodan aikana oli saavuttanut.
Kuvaavalla kielellään kertoi hän miehille monta tapausta, jotka syvästi
heitä liikuttivat ja panivat heitä itkemään kuin lapset, ja hän voitti
heidän luottamuksensa sen lämpimän harrastuksen kautta, jota hän heidän
menestykseensä nähden osoitti.
Kun Mr. Moody oli lopettanut työnsä Irlannissa, palasi hän Englantiin,
jossa hänen palaamistaan innokkaasti odotettiin. Kokouksia pidettiin
melkein kaikissa suuremmissa kaupungeissa, kuten Manchester, Sheffield,
Birmingham ja Liverpool. Yksi toisensa jälestä näistä kaupungeista
käännettiin ylös alas; niitä järistytti totuuden mahtava voima,
sellaisena kuin kaukaisen lännen miehet sitä julistivat.
Erittäinkin Liverpoolissa, missä Mr. Moody edellisten käyntiensä
kautta Englannissa oli hyvin tunnettu, otettiin häntä sydämmellisesti
vastaan, ja uskovaiset tekivät kaikkensa saadakseen työlle menestystä.
Kaikki koettivat persoonallisesti ottaa evankeliumin levittämiseen
osaa. Täällä, kuten Skottlannissa ja Irlannissa, tuli ihmisiä
jumalanpalveluksiin joukottain, ja sanomattoman suuria kokouksia
pidettiin. Samoin kävi muissakin kaupungeissa, jonne evankelistat
tulivat.
Kerrotaan, että Birminghamissa kokoontui suurempia joukkoja kuin mitä
koskaan siinä kaupungissa on evankeliumia kuulemaan kokoontunut.
Moody ja Sankey näkyivät erinomaisesti viihtyvän tässä kaupungissa,
jossa kokoukset pidettiin Bingley Hallissa. "Minun täytyy tunnustaa",
lausui Mr. Moody, "etten koskaan ole niin nauttinut evankeliumin
saarnaamisesta, kuin tuloni jälkeen Birminghamiin. Olemme saavuttaneet
niin paljon kansaa. Jos voisimme, niin nostaisimme Bingley Hallin
paikaltaan ja ottaisimme sen maailman ympäri mukaamme".
Mutta Lontoolle oli säästynyt etuoikeus hurmaantuneena nousta
vastaanottamaan evankelistoja tavalla, jota he eivät milloinkaan
olleet kokeneet. Lontoo on maailman suurin kaupunki. Kun se joutuu
liikkeesen, vyörivät sen aallot kuin valtameren. Oli tarpeellista jakaa
se piirikuntiin ja toimia järjestyksessä, jotta se kokonaisuudessaan
saavutettaisiin. Jokaiseen piirikuntaan asetettiin sihteeri.
Paikalliskomiteoja, jotka olivat pääkomitean alaisia, valittiin
myöskin. Pidettiin valmistava kokous kaikkiin tunnuskuntiin kuuluvien
pastorien kesken, joiden lukumäärä nousi satoihin. He asettivat Mr.
Moodylle sangen läpikäypiä kysymyksiä, ja tätä hän juuri halusikin.
Hän tahtoi poistaa jokaisen epäilyksen ja ennakkoluulon ja raivata
tietä sille suurelle yhdysliikkeelle, joka oli käsittävä pappeja
valtiokirkosta ja kaikista muista tunnuskunnista. Lopuksi pyysi eräs
heistä saada tietää Mr. Moodyn uskontunnustuksen. Moody vastasi, että
se jo kauvan sitte oli kirjoitettu. Tuo oppinut mies otti lyijykynän ja
paperia esille ja valmistautui merkitsemään sen paperille.
"Olkaa hyvä ja esittäkää se", lausui eräs läsnäolijoista, katsoen
pelottavasti lasisilmiensä yli. Moody vastasi samassa silmänräpäyksessä:
"Se löytyy kirjoitettuna Jesaian 53 luvussa" -- vastaus, joka
vastaanotettiin vilkkailla kättentaputuksilla.
Täällä kokoontui suurempia kuulijakuntia kuin missään muualla.
Agricultural Hall, Lontoon pohjoisosassa, oli alituisesti ääriä myöden
täynnä, vaikka siihen mahtuu 15-20,000 henkeä. Tuossa rikkaassa West
End'in kaupunginosassa sijaitsevaan kuninkaalliseen oopperahuoneesen,
jossa on 5000 istumasijaa, ei mahtunut neljättä osaa sisäänpyrkijöistä.
Kaikissa kirjakauppa-ikkunoissa oli Moodyn ja Sankeyn valokuvia.
Jokapäiväisissä sanomalehdissä oli seikkaperäisiä kertomuksia
kokouksista. Helppohintaisia painoksia laulukirjasta "Lauluja Karitsan
kunniaksi" tarjoiltiin kaupaksi kaduilla. Ei ainoastaan Lontoossa, vaan
koko maailmassa herätti liike huomiota.
Mr. Moody oli tähän aikaan ainoastaan kolmenkymmenen kahdeksan vuoden
ikäinen. Ei kukaan saattanut häntä itseään enempi ihmetellä tätä
suunnatonta työtä, joka niin epäsuotuisten olosuhteiden vallitessa
kaksi vuotta aikaisemmin oli Yorkissa alkanut. Alkaen pienestä
lähetyksestä Chicagon kodittomien poikien keskuudessa, oli Jumala
johtanut häntä olemaan välikappaleena syvimmän ja laajaperäisimmän
hengellisen vaikutuksen aikaansaamiseen, mitä tähän asti
Suurbritanniassa ja Irlannissa, ja niiden kautta koko englanninkieltä
puhuvassa maailmassa on saatu kokea.
Kaiken ohella pysyi Mr. Moody täydellisen nöyränä Jumalansa edessä.
"Minä iloitsen siitä, että saat lukea sanomalehtiä", kirjoitti hän
kerran äidilleen, "niistä on sama hyöty kuin kirjeistä, vieläpä
suurempi, sillä en tahtoisi itsestäni niin paljon kirjoittaa".
T:ri R. W. Dale, yksi vapaakirkollisia johtajia Englannissa, istui
Mr. Moodyn tultua Birminghamiin, kolmena neljänä päivänä kaikissa
eri kokouksissa ja tarkasteli häntä, voidakseen, jos mahdollista,
keksiä hänen voimansa salaisuuden. Sitte sanoi hän Mr. Moodylle, että
vaikutus silminnähtävästi oli Jumalasta, koska hän ei voinut keksiä
mitään yhteyttä hänen persoonansa ja sen vaikutuksen välillä, jota hän
aikaansai.
Mr. Moody nauroi sydämmellisesti ja vakuutti, että hän olisi
pahoillaan, jos asianlaita olisi toisin.
T:ri Dale'lla oli syvä kunnioitus Mr. Moodya kohtaan ja katsoi hänellä
olevan oikeuden saarnata evankeliumia, "sillä", lausui hän, "hän ei
saattanut puhua kadonneesta sielusta ilman kyyneliä silmissä".
Muutamat suoranaiset lopputulokset tästä käynnistä Englannissa
voidaan supistaa seuraavaan lausuntoon: Tuhannet kääntymättömät ja
tuhannet luopiot johdettiin lähempään tekemiseen Jumalan kanssa.
Lähetysinto heräsi, joka sittemmin ei koskaan ole sammunut. Suuri
lukumäärä kaupunginlähetyksiä ja muita toimivia yhdistyksiä
perustettiin. Opinkäsitteiden eroitus lakkasi suuressa määrässä.
Pastorit eri tunnuskunnista tulivat vedetyiksi yhteiselle lavalle,
josta pelastusta syntisille ilmoitettiin. Raamatut avattiin
jälleen ja raamatuntutkiminen sai uuden herätyksen. Vanhat
ennakkoluulot hävisivät. Uutta elämää vuosi kaikkiin kristillisiin
työskentelytapoihin. Minkäänlaisia uusia suuntia ei koetettu perustaa,
vaan kääntyneet jätettiin jo olevien kirkkokuntien huostaan Jumalan
sanan mukaan hoidettaviksi ja johdettaviksi. Laululle alettiin antaa
sille kuuluva merkitys jumalanpalveluksessa. Shaftesburyn kreivi
lausui kerran, että vaikk'ei Mr. Sankey olisi tehnyt jäitään muuta,
kuin opettanut laulun "Pysykää kalliolla", niin olisi hän sittenkin
tuottanut Englannille arvaamattoman suuren hyödyn. "Aina siitä kun Mr.
Moody ensi kerran tuli tänne 23 vuotta sitten", kirjoitti muuan etevä
skottlantilainen pastori 1896, "on tuo amerikkalainen saarnaaja ollut
täällä tervetullut vieras".
_New York Tribune_ lausuu eräässä pääkirjoituksessaan heidän
menestyksestään Englannissa:
"Moodyn ja Sankeyn rehellisyydestä voi löytyä vain yksi mielipide.
He eivät ole affäärimiehiä eikä myöskään pettureita". Tuo
vanhoillaan-olija Englanti, joka moitti sekä heidän työtään että
menettelytapaansa, piti heitä kuukausmääriä ankarasti arvostelevien
katseittensa alaisina, vaan ei voinut keksiä heissä ainoatakaan väärää
vaikutusta.
Kun Mr. Moody muutamia viikkoja oli oleskellut ystävien luona
Wales-maakunnassa, jossa hän silloin tällöin piti jonkun esitelmän,
piti hän jäähyväissaarnansa Liverpoolissa 3 p. elokuuta 1875 ja läksi
seuraavana päivänä Amerikaan. Hänen päämääränsä voittaa kymmenentuhatta
sielua Kristukselle, joka monen mielestä tuntui kuin unennäöltä, oli
enemmän kuin toteutunut, ja jos sanomme, että kymmenen kertaa mainittu
lukumäärä oli saatettu uuden elämän omistukseen, niin pääsemme totuutta
lähemmäksi.