Chicagon palo ja sitä seuraava aika.
Vuosi 1871 on merkillinen Moodyn elämässä. Hän tunsi yhä selvemmin,
miten vähän hän vastasi niitä persoonallisia vaatimuksia, joita hänen
työnsä häneen nähden synnytti. Syvä nälkä ja jano hengellisen voiman
perään heräsi hänessä kahden hurskaan vaimon kautta, jotka tapasivat
käydä hänen kokouksissaan ja istua etumaisilla penkeillä. Hän huomasi
heidän kasvojensa ilmeestä, että he rukoilivat. Kokouksen lopussa he
usein sanoivat hänelle:
"Olemme rukoilleet Teidän edestänne".
"Miks'ette rukoile kansan edestä?"
"Koska Te tarvitsette Hengen voimaa".
"Minä tarvitsin voimaa!" lausui Mr. Moody monta vuotta myöhemmin, kun
tästä tuli puhe, "minä luulin, että minulla oli voimaa. Olihan minulla
suurimmat kuulijajoukot Chicagossa ja monet kääntyivät. Olin yhdessä
suhteessa tyytyväinen. Mutta koko ajan jatkoivat nuo kaksi hurskasta
vaimoa rukoilemistaan edestäni, ja heidän vakavat huomautuksensa
siitä, että tarvitsin voitelua erityistä palvelusta varten, panivat
minut ajattelemaan heidän sanojaan. Pyysin heitä tulemaan kanssani
puhelemaan, ja me lankesimme polvillemme rukoukseen. He vuodattivat
rukouksessa sydämmensä Jumalan eteen pyynnöllä, että minä tulisin
Pyhällä Hengellä täytetyksi. Suuri nälkä heräsi sielussani. En
ymmärtänyt, mitä se oli. Aloin itkeä ja itkin niin, ett'en milloinkaan
siten ollut itkenyt, ja nälkä kasvoi. Tunsin, etten tahtonut elää
kauvemmin, ellen voinut saada tätä voimaa vaikutukseen".
Siihen aikaan kun Mr. Moody oli tässä hengellisessä asemassa, paloi
Chicago poroksi. Tuo suuri tulipalo alkoi 8 p. marraskuuta 1871 ja
sekä Farwell Hall että Illinois Street Church paloivat kokonaan. Mr.
Moody oli Farwell Hallissa viitenä pyhäiltana jälekkäin pitänyt sarjan
esitelmiä Kristuksen elämästä. Hän seurasi Vapahtajan elämää seimestä
tuomiosaliin asti, ja teki silloin oman mielipiteensä mukaan suurimman
erehdyksen, minkä hän koskaan elämässään on tehnyt. Raatihuoneen kello
läpätti tulipalon merkiksi, mutta hän ei siitä välittänyt. He kuulivat
usein tulipalomerkkejä, eikä ne heitä tavallisesti sanottavasti
häirinneet.
Mr. Moody puhui loppuun tekstinsä: "Mitä tulee minun tehdä Jeesuksen
kanssa?" ja sanoi kuulijoille:
"Minä toivon, että otatte kysymyksen mukaanne ja mietitte sitä, ja ensi
pyhänä saatte tulla takaisin ja sanoa minulle, mitä hänen kanssaan
aijotte tehdä".
"Mikä erehdys!" lausui hän sittemmin. "Näyttää siltä, kuin vastaus
olisi ollut mielessäni lausuessani tämän. Siitä ajasta aikain en
koskaan ole uskaltanut antaa kuulijoilleni viikon mietintöaikaa
pelastukseensa nähden. Jos he hukkuisivat, niin voisivat he syyttää
minua tuomiolla".
"Muistan vieläkin, kuinka Mr. Sankey lauloi, ja miten kirkkaasti hänen
äänensä sointui, kun hän pääsi tuohon kehoittavaan värsyyn:
"Sinua kutsuu, oi sinua kutsuu
Jeesus sua kutsuu,
Hän kutsuu nyt sua".
Mennessään kokouksen loputtua kotiin, näki Mr. Moody liekkien leimun
ja ymmärsi, että se merkitsi Chicagon täydellistä hävitystä. Noin kl.
1 aikaan paloi Farwell Hall. Kohta oli hänenkin kirkkonsa raunioina.
Kaikki paloi poroksi. Noin keskiyön aikoina näyttivät liekit asettuvan,
ja luultiin että palosotilaat saisivat ne tukahutetuiksi, jonka vuoksi
perhe meni levolle. Mutta ennen tunnin kuluttua annettiin niille, jotka
sen kadun varrella asuivat, äänekäs varoitus kiirehtimään liekkien
alta pois. Tuli oli päässyt virran poikki ja eteni kiireesti sitä
kaupunginosaa kohti.
Oli myöhäistä ajatellakaan pelastaa enempää kuin mitä käsissä voitiin
kantaa. Muuan naapuri otti Mr. Moodyn kaksi lasta jo ennestään
täyteen ahdettuun vaunuunsa ja pakeni pohjoiseen päin. Muutamia
hopeaesineitä ja pieniä muistolahjoja ystäviltä sullottiin kiireesti
lastenvaunuihin. Mutta oli vieläkin yksi esine, jonka rouva Moody
oli päättänyt pelastaa. Se oli öljyvärikuva Mr. Moodysta, taiteilija
Healy'n maalaama, joka riippui seinällä heidän vierashuoneessaan. Se
oli taiteilijan lahja rouva Moodylle heidän palattuaan ensimmäiseltä
retkeltään Europaan v. 1867, jolloin Chicagon ystävät Mr. Moodylle
lahjoittivat tämän talon täysine sisustuksineen ja huonekaluineen. Tätä
kuvaa piti rouva Moody suuremmassa arvossa kuin kaikkea muuta, mitä
talossa löytyi. Muuan vieras, joka tuli huoneesen, oli avullisena sen
alasottamisessa seinältä. Rouva Moody kutsui miestään ja pyysi häntä
pelastamaan sitä hänelle.
"Minäkö ottaisin oman kuvani!" huudahti hän. "Sekös vasta olisi
hullunkurista. Ajatelkaapa, jos minä kadulla tapaan ystäviä, jotka
ovat samassa vaarassa kuin me itsekin, ja ne sanovat: Halloo, Moody,
sepä hauska, että olet päässyt pakoon; mikä tuo on, jonka onnistuit
pelastamaan ja jota semmoisella hellyydellä kannat? -- Eikö kuuluisi
hullulta, jos vastaisin: Se on oma muotokuvani?"
Mitkään pyynnit eivät auttaneet, kangas leikattiin kiireesti
raskaasta, kullatusta kehyksestään, ja rouva Moody kantoi itse sitä.
Mustelma silmässä ja rikkirevityt kasvot oli osa siitä palkasta,
minkä tämä ponnistus maksoi, sillä ulkona kadulla syntyi alituinen
ottelu taulun kantajan ja ankaran tuulen välillä tämän kaihin aarteen
omistusoikeudesta. Rakkaus voitti, mutta vasta pitkällisen taistelun
perästä. Tämä muotokuva riippuu nyt seinällä kotona Northfieldissä,
muistona siitä tulikoetuksesta, jonka moni sielu sinä yönä sai
läpikäydä.
Heti kun vaimo ja perhe olivat ystävien luona turvassa, omisti Mr.
Moody pelastustyöhön kaikki voimansa. Ennen pitkää matkusti hän
itään hankkimaan rahoja kodittomille, sekä varoja uuden kirkon
rakentamiseksi. George H. Stuart ja John Wanamaker Philadelphiasta
yhdessä muiden ystävien kanssa idässä kokosivat 600 puntaa.
Väliaikainen rakennus 75x100 jalkaa, rakennettiin heti lähelle sitä
paikkaa, missä entinen kirkko oli ollut. 24 p. joulukuuta 1871, kaksi
kuukautta ja neljätoista päivää tulipalon jälkeen, vihittiin tämä
rakennus, tunnettu nimellä "The North Side Tabernacle".
Käynti idässä tuotti suuren siunauksen Mr. Moodyn elämässä. Hän janosi
yhä vieläkin suurempaa hengellistä voimaa. Tuli ei tätä tarvetta
tyhjäksi tehnyt. "Sydämeni ei ollut kerjuutyössä mukana", lausui hän.
"Minulla ei ollut voimaa vedota. Huusin yhä vaan Jumalan puoleen,
että Hän täyttäisi minua Hengellään. Eräänä päivänä New-Yorkissa --
oi sitä päivää! -- en voi sitä kuvailla, ja puhunkin siitä harvoin,
sillä se on melkein liian pyhä kokemus mainita. Paavalillakin oli
kokemus, jota hän ei maininnut neljääntoista vuoteen. Voin vaan sanoa,
että Jumala ilmoitti itsensä minulle; ja minä tunsin hänen rakkautensa
sellaisena, että täytyi pyytää häntä pidättämään kätensä. Aloin taaskin
saarnaamaan. Saarnat eivät olleet toisenlaiset. En mitään uusia
totuuksia esittänyt ja sittenkin kääntyi satoja. En tahtoisi tulla
siirretyksi sinne, missä ennen tätä siunattua kokemusta olin, vaikkapa
saisin koko maailman."
Hänen palaamisensa jälkeen Chicagoon edistyi lähetystyö uudessa
tabernaklissa ihanalla tavalla. Herätystulet syttyivät uudestaan ja
paloivat kauvan ja kirkkaasti.
Vuoden kuluessa ryhdyttiin toimeen uuden, pysyväisen rakennuksen
aikaansaamiseksi. Perustus, jolla nykyinen kirkko seisoo,
ostettiin. Varoja kerääntyi kaikilta puolilta, samalla kun tuhannet
pyhäkoululapset antoivat viisi senttiä kukin tiilien ostamiseksi. Kaksi
vuotta tyydyttiin nykyisen rakennuksen pohjakerroksen päälle laaditun
tilapäisen katon suojaan, mutta vihdoin, kuten eräässä seuraavassa
luvussa kerrotaan, hankittiin varoja tämän rakennuksen täydelliseen
kuntoon saamiseksi, joka sittemmin on tunnettu nimellä Chicago Avenue
Church eli Moodyn kirkko.