Vaikutus saarnaajana ja seurakunnan johtajana Chicagossa.
Useimmat lapset, jotka kävivät North Market Hall'in pyhäkoulussa,
olivat koottuja kodeista, joissa ei ollut minkäänlaista kristillistä
vaikutusta tai kristillistä opetusta olemassa. Mr. Moody tunsi, että
hänellä -- kuten hän lausui -- oli tunnin verta viikossa lapset
hallussaan, ja saatanalla oli ne lopun aikaa. Tämä aiheutti hänen
alkamaan iltakokouksia sunnuntaisin, ja kun osanotto kasvoi, täytyi
hänen -- ei mitenkään vasten tahtoaan -- pitää niitä joka ilta. Ennen
pitkää täytyi hankkia suurempia huoneustoja. Hän vuokrasi kulmapuodin,
jota oli käytetty kapakkana, varusti sen tarpeellisella sisustuksella
ja piti siinä joka ilta rukous- ja kehoituskokouksia. Virta paisui
paisumistaan; ja kun kääntyneiden luku lisääntymistään lisääntyi,
syntyi toden teolla kysymys, mitä niiden kanssa oli tehtävä. Mr. Moody
kyllä koetti taivuttaa niitä liittymään jo oleviin seurakuntiin, mutta
köyhemmät kansaluokat vierastivat niitä eivätkä voineet kotiutua
noissa komeissa kirkkorakennuksissa. Sitäpaitsi olivat he kiintyneet
siihen yksinkertaisempaan huoneesen, jossa ensin siunausta olivat
saaneet kokea; ja Mr. Moodyn yksinkertainen ja suora menettelytapa
soveltui heille paremmin kuin ne monimutkaiset järjestelmät, joita
tavallisissa kirkkojumalanpalveluksissa noudatettiin. Useimmat
kääntyneistä eivät ennestään tunteneet mitään hengellistä suuntaa
eivätkä senvuoksi katsoneet jotain erityistä lahkoa toista paremmaksi.
Sellaisilla siteillä, joilla he olivat Mr. Moodyn lähetykseen sidotut,
eivät he voineet mihinkään kirkkoon tulla sidotuiksi. Oli senvuoksi
välttämätöintä saada aikaan oikea järjestys, ja Mr. Moody otti
hankkiakseen rakennuksen, joka heidän tarpeitaan vastasi.
Tuloksena oli Illinois Street Church, joka laitettiin käytettäväksi
sekä kouluna että kirkkona. Isoon saliin mahtui viisitoista sataa
ihmistä, sitäpaitsi löytyi useita luokkahuoneita.
Se vihittiin tarkoitukseensa alussa vuotta 1864, ja tuosta uudesta
kirkosta tuli kaupungin menestysrikkaimpia ja vaikuttavimpia. Mr. Moody
oli pastorina, mutta diakoonit ja muut jäsenet saivat hänen ohellaan
tehdä ankarasti työtä. Paitsi tavallisia jumalanpalveluksia pidettiin
kokouksia miehille, nuorukaisille ja pojille, äideille ja tytöille;
raamattu-, evankeliumi-, ylistys-, rukous- ja todistuskokouksia;
puhumattakaan erityisistä kuten valvonta-yöt ja kiitoskokoukset.
Paitsi näitä kaikkia pidettiin kotikokouksia jäsenten kodeissa, sekä
ulkoilmakokouksia. Kirkkorakennus oli melkein aina käytännössä, ja
kaikessa oli Mr. Moody elämänä ja sieluna. Se oli katkeamatonta
vaikutusta ja elämää.
"Luullaan, että jos Pandemonium olisi saatavissa", kirjoitti muuan
matkustaja Chicagossa, joka kävi mainitussa kirkossa, "niin alottaisi
Mr. Moody viikon sisässä sielläkin lähetystyön".
Mr. Moodyn tavaksi kävi saarnata sunnuntain
aamupäiväjumalanpalveluksessa ja johtaa iltapäivällä pyhäkoulua,
jonka oppilasmäärä nousi tuhanteen ja siitäkin yli. Illalla toisti
hän aamupäivän esitelmän Farwell Hallissa, pitäen esitelmän jälestä
kyselykokouksen; joku vieras pastori tai muu ystävä johti sillävälin
kokouksia kirkossa.
Mr. Moodylla oli erinomainen lahja saada toisia työhön mukaan, ja tämä
saatti häntä läheiseen tekemiseen usean muun johtavan kristillisen
työntekijän kanssa, jotka Chicagoon saapuivat, joista mainittakoon T:ri
Morley Punshon ja John Darby.
Eräänä päivänä, kun Mr. Moody juuri oli kotoaan matkustamaisillaan
johonkin yleiseen kokoukseen, sai hän kirjeen eräältä englantilaiselta
Henry Moorehouselta, joka kirjoitti tulevansa Chicagoon ja tarjoutui
saarnaamaan hänen kirkossaan. Moorehouse sai siihen luvan, ja
sunnuntaiaamupäivällä puhui hän Joh. 3: 16 johdosta. "Sillä niin
on Jumala maailmaa rakastanut, että hän antoi ainokaisen Poikansa,
että jokainen joka uskoo hänen päällensä, ei pidä hukkuman, vaan
ijankaikkisen elämän saaman". Tämä herätti suurta huomiota, ja yhä
suuremmaksi se kasvoi, kun hän illalla puhui samasta tekstistä.
Diakoonit pyysivät häntä pitämään kokouksia koko viikon, ja suuri oli
heidän hämmästyksensä -- ei kuitenkaan heidän hyötyään suurempi -- kun
hän ilta illan perästä puhui saman tekstin johdosta ja päätti lopuksi
kokouksensa täten:
"Jos minä tänä yönä kuolisin ja menisin ylös taivaasen sekä kohtaisin
siellä Gabrielin, joka seisoo Jumalan kasvojen edessä ja kysyisin
häneltä, miten paljo Jumala rakastaa syntisiä, niin luulen että
hän vastaisi: 'Niin on Jumala maailmaa rakastanut, että hän antoi
ainokaisen Poikansa, että jokainen, joka uskoo hänen päällensä, ei pidä
hukkuman, vaan ijankaikkisen elämän saaman'."
Kun Mr. Moody palasi kaupunkiin ja kuuli, mitä oli tapahtunut,
aukeni hänelle sen kautta raamatun tyhjentymättömyys tavalla
sellaisella, jota hän ei ollut aavistanut. Tästä ajasta tuli hänestä
ahkerampi raamatuntutkija. Moorehouselta hän kysyi, miten sitä oli
tutkittava, ja kutsui ystäviä kotiinsa ottamaan osaa ensimmäisiin
"raamatunlukemiskokouksiin", joita Amerikassa pidettiin.
Kaikkina näinä vuosina ruvettiin häntä yhä enemmän vaatimaan
puhujaksi pyhäkoulun ja N.M.K.Y:n konferenseissa. Yhdellä iskulla sai
hän ne tavallisesti haltuunsa ja pyyhkäisi pois kaikki muotomenot
sillä seurauksella, että nämä konferensit useimmiten muuttuivat
herätyskokouksiksi.
"Olen kahdeksan kuukauden aikana ollut rukouskokouksissa kaikkina
iltoina paitsi kahtena", kirjoitti hän äidilleen jo 5 p. kesäk. 1861.
"Herra siunaa työtäni, ja otaksun että haluaisit sanoa minulle:
Jumala siunatkoon sinua jatkuvasti... Olin koko viime viikon poissa
pyhäkoulukonferenseissa. Täydyn mennä koko täksikin viikoksi ja vielä
tulevaksikin, niin että näet että minulla on enemmän työtä kuin koskaan
ennen. Täydet huoneet minulla on joka paikassa. Viime viikolla oli
huone täysi, samoin katukäytävä ulkopuolella, jonkatähden niiden täytyi
avata yksi kirkko lisäksi, niin että sain puhua kahdessa huoneustossa.
Herra siunasi minua suuresti, työ alkoi tositeolla, ja senvuoksi ovat
jälleen kutsuneet minua sinne. Oi, äiti, jos olisit täällä, niin et
olisi pahoillasi siitä, että jätin liike-elämän. Luulen, että ellen
sitä olisi tehnyt, niin olisin kadottanut kaiken, mitä omistin, sillä
kaikki liikemiehet jalkineliikealalla, kahta lukuunottamatta, ovat
tehneet vararikon..."
Eräässä kaupungissa halusi hän päästä asumaan jumalattomimman miehen
luo koko ympäristössä. Hän lähetettiin erään salvumiehen luo. Mr. Moody
kysyi tältä: "Tiedättekö, että Jeesus Natsaretista oli salvumiehen
poika?" Tämä teki mieheen syvän vaikutuksen ja hän kääntyi, ennenkuin
vieras läksi talosta.
Monta kertomusta voidaan esiintuoda osoittamaan, miten hän ilman muita
mutkitta puhutteli ihmisiä uskontoa koskevissa asioissa.
Eräänä iltana, kun hän oli matkalla kotiinsa, näki hän miehen, joka
nojaili erästä lyhtypylvästä vasten. Hän meni miehen luo, laski kätensä
hänen olkapäälleen ja lausui:
"Oletteko kristitty?"
Mies raivostui, pui nyrkkiä ja valmistautui heittämään Mr. Moodyn
katuränniin. Tämä lausui:
"Mieleni on paha että loukkasin Teitä, vaan en luullut Teille
asettaneeni sopimatointa kysymystä".
"Pysykää omassa toimessanne!" ärjäsi toinen.
"Tämä onkin toimeni", vastasi Moody.
Päivänkoitossa eräänä kylmänä, sangen kylmänä talviaamuna noin kolme
kuukautta myöhemmin naputti joku Mr. Moodyn ovelle.
"Kuka siellä", kysyi tämä, "ja mitä Te tahdotte?"
"Tahdon tulla kristityksi", kuului vastaus. Moody avasi oven ja
hämmästyksekseen näki hän saman miehen, joka oli häntä kironnut siitä,
että hän puhutteli häntä, kun hän seisoi nojaillen lyhtypylvästä vasten.
Mies lausui: "Siitä illasta asti ei minulla ole ollut rauhaa. Teidän
sananne vainosivat ja tekivät levottomaksi minut. En tänä yönä ole
saattanut nukkua, ja siksi päätin lähteä luoksenne puhuttelemaan Teitä
ja pyytämään Teitä rukoilemaan kanssani".
Tulokseksi tuli, että mies otti vastaan Kristuksen, ja sen tehtyään
kysyi hän heti:
"Mitä minä voin tehdä hänelle?"
Hän opetti pyhäkoulussa sodan syttymiseen asti, jolloin hän liittyi
sotajoukkoon ja kaatui ensimmäisten joukossa, saatuaan kumminkin sitä
ennen lausua selvän todistuksen Jumalastaan.
Erästä toista miestä, joka hiljan oli tullut maaseudulta, puhutteli
Moody samaan tapaan kadulla:
"Oletteko kristitty?"
"Se ei ole Teidän asianne".
"Ompa se minun asiani".
"Sitte mahdatte olla D. L. Moody", virkkoi muukalainen.
Muuan liian kriitillinen arvostelija, joka ei itse suinkaan ollut liian
innokas työmies, pani Moodya lujalle hänen huonon kielitaitonsa vuoksi.
"Teidän ei tulisi yleisesti puhua", lausui hän, "Te teette niin monta
kieliopillista virhettä".
"Tiedän kyllä, että teen virheitä", kuului vastaus, "ja että minulta
puuttuu koko joukko alkeistietoja; mutta käytän parhaimman ymmärrykseni
mukaan ne kuin minulla on. Mutta kuulkaapa nyt, ystäväni, Teillä on
kielioppitietoa kylliksi -- miten käytätte sen Jeesuksen kunniaksi?"
Eräässä tilaisuudessa oli Mr. Moody puhujana jossakin suuressa
kokouksessa. Muuan pastori, joka puhui hänen jälestään, rupesi
arvostelemaan häntä hänen puheensa johdosta, väittäen että se oli
kokoonpantu sanomalehtiuutisista j.n.e. Kun pastori oli istunut
paikalleen, astui Mr. Moody jälleen esiin ja myönsi kaikki todeksi; hän
tunnusti puuttuvat tietonsa ja kykenemättömyytensä hienojen puheiden
pitämisessä; hän kiitti pastoria siitä, että tämä oli viitannut hänen
heikkoihin puoliinsa ja pyysi pastoria johtamaan kaikkia yhteiseen
rukoukseen Jumalan puoleen, että tämä häntä auttaisi.
Mr. Moody tiesi puutteellisuutensa yleisessä esiintymisessä eikä
koskaan hakenut siihen tilaisuutta, mutta siitä huolimatta sai hän
kutsuja monelta taholta, usein hyvinkin kaukaa, missä kristillisiä
kokouksia pidettiin. Hänen etevyytensä ilmeni käytännöllisessä
käsityskyvyssä ja hänen taidossaan saavuttaa syrjäytettyjä
kansanluokkia. Hän oli työskentelyyn perehtynyt ja tunsi kaikki sen eri
haarat; hän tiesi, missä oli erehdytty ja millä keinoilla asiat olivat
autettavissa.
Suurissa yleisissä kokouksissa hän mielellään esiintyi vähäpätöisellä
paikalla, eikä hän matkustellut pitkiä matkoja vain näytelläkseen
ihmisille, minkä näköinen D. L. Moody oli.
Muuan hauska kertomus on säilynyt siitä, miten hän eräässä yleisessä
pyhäkoulukokouksessa pakoitettiin asettumaan ensi sijalle. Lähelle ja
kauvaksi oli kuulutettu, että eräs erinomainen kyky tulisi esiintymään,
ja että "eteviä puhujia" Chicagosta tulisi olemaan kokouksessa
läsnä. Mr. Moody matkusti Mr. Hawleyn, N.M.K.Y:n sihteerin kera,
joka ei suinkaan pitänyt itseään muuna kuin nöyränä työntekijänä,
kykenemättömänä "etevänä puhujana" esiintymään. Kokous, jota pidettiin
jossakin Illinoisin maakunnassa, odotti suuria ja oli eroittanut
kokonaisen iltapäivän molemmille vieraille puhujille.
Mr. Moody ja hänen toverinsa peljästyivät, kuullessaan juuri itse
olevansa nuo ainoat "etevät puhujat" Chicagosta. Tulee huomata,
ett'eivät he päässeet perille ennenkuin kello 2 aikaan jotenkin kylmän
yön aamupuolella, ja silloin olivat he liiaksi huolissaan voidakseen
paneutua levolle ja liian väsyneet valvomaan. He käyttivät ajan
rukoukseen ja koettivat valmistautua siihen, mitä heillä oli edessään.
Kokouksen aamupäiväkokous oli hidas ja raskas eikä näyttänyt vastaavan
odotusta. Kun iltapäiväkokous oli alkava, ja oltiin matkalla kirkkoon,
vuokrasi Moody ohimennessä erään yleisen koulurakennuksen illaksi.
Hänen toverinsa kysyi, mihin hän aikoi kouluhuoneustoa käyttää.
"Tarvitsen sen jälkikokousta varten", vastasi Mr. Moody. Hän ei
lainkaan epäillyt, ettei sitä tultaisi tarvitsemaan.
Mr. Hawleyn piti ensin puhua ja Moodyn rukoilla hänen edestään,
sitte piti Moodyn puhua ja Hawleyn rukoilla. Mr. Hawley puhui
noin kaksikymmentä minuuttia sangen suurelle kuuliakunnalle. Kun
hän istui alas, astui Mr. Moody esiin, ja hänen suustaan virtaili
sellainen tulva lämpimiä sanoja, täynnä henkeä ja elämää, että kansa
ensin jäi hämmästyksestä katsoa tuijottamaan ja sitte tuli syvästi
liikutetuksi tuon oppimattoman, voimakkaan nuoren Chicagon sankarin
kaunopuhelijaisuudesta. Hän puhui yli tunnin, ja kun henkilöitä, jotka
halusivat autuuden tiestä keskustella, kehoitettiin lähtemään koululle,
täyttyi huoneusto paikalla, ja noin kuusikymmentä läsnäolijoista
kertoivat ennen kokouksen päättymistä saaneensa siunausta.
Siitä päivästä alkoi herätys, joka suurella voimalla levisi yli
maakunnan ja kautta koko lähiseudun. Tämä kokemus oli Mr. Moodylle
suuresta merkityksestä, sillä se todisti hänelle, että hänellä oli
edellytyksiä työhön, joita hän ennen tuskin oli itselleen uskaltanut
myöntää, ja että avoin ovi oli hänelle annettu. Hän ymmärsi, että Herra
hyväksyi hänen työnsä ja että se oli Jumalan mielihyvällä vahvistettu.
Monet luulivat, että hän suureksi osaksi toimi oman vaistonsa
ajamana, jota hän väärinkäsittäen luuli jumalalliseksi vaikutukseksi.
Pelättiin että se, mitä hän katsoi jumalalliseksi johdoksi, olikin
itse teossa vain inhimillistä liikutusta. Tämä, sanottiin, vei häntä
usein kummallisiin toimenpiteihin. Mutta juuri näillä kummallisilla
toimenpiteillä oli usein hyvät seuraukset. Kun hän kerran matkusti
läpi maan herättääkseen kristityitä virkeämpään toimeliaisuuteen,
ajoi hän erään henkilön kanssa, jonka piti viemän hänet seuraavaan
kokouspaikkaan. He ajoivat pienen koulutalon ohi ja aivan sen vieressä
oli asuinrakennus. Mr. Moody nousi seisomaan karreissa ja huusi. Muuan
vaimo tuli pihalle ja kysyi, mitä hän tahtoi. Moody kysyi, oliko sillä
seudulla hartauskokouksia pidetty. Vaimo vastasi kieltävästi.
"Sanokaa naapureillenne", lausui Mr. Moody, "että tuossa kouluhuoneessa
pidetään ensi viikolla joka ilta rukouskokouksia". Kun he tulivat
seuraavaan taloon, tapasivat he opettajattaren, jota pyydettiin
lapsilla ilmoituttamaan kokoukset ja kehoittamaan jokaista niissä
käymään. Mies, joka ajoi Mr. Moodyn kera, hämmästyi suuresti ja kysyi
häneltä, kenen edesvastuulla näitä kokouksia pidettäisi ja kuka niitä
tulisi johtamaan. "Te", vastasi Moody.
Ylenmäärin kummastuneena selitti mies, ett'ei hän milloinkaan
elämässään ollut sellaista tehnyt. "Vai niin", virkkoi Moody, "sitten
on todellakin jo aika aloittaa. Asia on ilmoitettu ettekä te saa
väistyä".
Mies huomasi, ettei löytynyt mitään keinoa päästä pulasta, ja koetti
senvuoksi parhaansa. Kokoukset olivat hyvin onnistuneita, herättivät
harrastusta ja olivat seudulle suureksi siunaukseksi.
Hänen toiminnastaan ensi aikana Chicagossa voitaneen sanoa, että
"profeetta ei ole ylenkatsottu paitsi isäinsä maalla". Chicagolla
oli merkillinen mies keskuudessaan, mutta se ei tiennyt siitä. Sen
muurien sisässä yleni palava ristinsaarnaaja, joka lannistumattomalla
rohkeudellaan, apostolisella innollaan ja puhujakyvyllään oli valittu
järistyttämään maailmaa. Hän ei itse tietänyt suuruuttaan. Ja se olikin
onneksi, sillä täten hän pysyi nöyryydessä.
Kun hän vuosikausia myöhemmin palasi siihen kaupunkiin, jossa hän
ensin oli toiminut, oli hän sama yksinkertainen, vaatimaton mies, kuin
ennenkin. Hänellä oli, aloittaessaan lähetystyötään, hyvä perustus
vastaiselle toiminnalleen. Askel askeleelta talutettuna kulki hän
voittajana eteenpäin, ja kertomus hänen kulustaan tulee asetettavaksi
suurimpien ja parhaiden menestyneiden viinamäentyömiesten rinnalle.
Kerrotaan Mr. Moodyn kerran kuulleen jonkun lausuvan: "Maailma ei vielä
ole nähnyt, mitä Jumala voi tehdä _yhdessä ainoassa ihmisessä, sen
kanssa, edestä ja kautta_, joka kokonaan on hänelle antautunut". Tämä
lausunto valtasi Moodyn. Hän ajatteli itsekseen: "Hän ei sanonut suuri,
tai oppinut, rikas tai kaunopuhelijas tai viisas ihminen; hän sanoi
vaan ihminen. Ja minä olen ihminen. Ihmisestä riippuu, tahtooko hän
tai eikö tahdo kokonaan uhrata itsensä. Tahdon tehdä kaikki voitavani
tullakseni sellaiseksi ihmiseksi".
Tämä henki nähtävästi läpitunki hänet. Kirjeet tältä ajalta hänen
elämäänsä todistavat hänen sisällistä päätöstään.
"Sano kaikille ystävilleni", kirjoitti hän 12 p. helmik. 1861, "ett'ei
löydy mitään, jota voitaisi verrata Jeesuksen Kristuksen evankeliumiin.
Toivon, että perhealttari pyhitetään kotona".
"Toivon, että teet kaiken voitavasi Vapahtajasi tähden
persoonallisesti", kirjoitti hän Sam veljelleen 3 p. helmik. 1865.
"Puhu hänen puolestaan, rukoile häntä, työskentele hänen tähtensä, ja
tee kaikki hänelle; ja tuo rakas Herra ei koskaan ole sinua ylenantava.
Lue usein Joh. 14 lukua".
Hänen suurenmoinen sydänlaatunsa ilmeni siinä tavassa, jolla hän
kohteli erästä miestä, joka tapasi käydä päivä- ja vapaailmakokouksissa
häiriötä matkaansaattamassa. Mr. Moodykaan ei saanut häntä
rauhoittumaan. Kun hän kerran seisoi ovella ja kätteli ihmisiä
rukouskokouksen loputtua, tuli mies esiin. Hetken epäröittyään ojensi
Mr. Moody kätensä ja lausui:
"Jos Jeesus Kristus taisi syödä viimeisen ateriansa yhdessä Juudas
Iskariotin kanssa, niin voinen minä paiskata kättä teidän kanssanne".