Miten hän tuli jättäneeksi toimensa kauppa-alalla.
Vuoden 1860 kuluessa johtui Mr. Moody jättämään työskentelynsä
ruumiillisen toimeentulonsa hyväksi ja omistamaan kaiken aikansa
kristilliseen toimintaan.
Paitsi pyhäkoulua, jota iltapäivällä pidettiin North Market Hall'issa,
tapasi Moody pitää sunnuntai-ilta-jumalanpalveluksia pojille eräässä
pienemmässä huoneessa, joka oli suuren salin yhteydessä. Alusta
pitäin hän teroitti Kristuksen tunnustamisen tärkeyden, oman sisäisen
kristillisen kokemuksensa esittämisen, sekä osanoton suoranaiseen
kristilliseen toimintaan. Myöhemmin, kun lasten vanhemmissakin heräsi
harrastus, lisääntyi osanotto näihin iltakokouksiin moninkertaisesti.
Viikon varrella käytti Mr. Moody paljon aikaa oppilasten kodeissa
käyntiin.
Vuosina 1857-58 tapahtuneen herätyksen tuloksena on N.M.K.Y:n
perustaminen Chicagoon. Joka päivä pidettiin päivärukouskokous
samoinkun Fulton Streetin rukouskokoukset New-Yorkissa. Siinä tapasi
Mr. Moody käydä. Aluksi eivät nämä kokoukset herättäneet suurta
huomiota; mutta kun yhtenä päivänä eräs vanha skottlantilainen tuli
yksin kokoukseen ja ilman seuraa suoritti koko ohjelman, sekä lauloi,
rukoili että luki raamattua, vaikutti tämä valtavasti Moodyyn ja hän
rupesi toimimaan saadakseen osanottajia näihin kokouksiin, ja vähässä
ajassa hän siinä onnistuikin.
Samalla johti hän kenkäkauppaansa yhtäläisellä innolla ja jatkuvalla
menestyksellä. Tapauksia sattui toinen toisensa jälkeen, joilla oli
tärkeitä seurauksia hänen tulevaisuuteensa nähden. Oltuaan kaksi
vuotta Mr. Wiswallin luona, sai hän kauppamatkustajatoimen Mr. C. N.
Hendersonilla, joka harrastuksella seurasi työskentelyä North Market
Hall'issa. Nyt oli hänen aikansa paremmin hänen omassa vallassaan, ja
hänen asemansa salli hänen vapaammin antautua lähetystyöhön.
Eräs kirje, jonka hän kirjoitti kotiinsa, päivätty 2 p. tammik. 1859,
osoittaa hänen tunteitaan Mr. Hendersoniin nähden. Hän kirjoitti:
"Tullessani viime viikolla kotiin, löysin minä toiveeni kokonaan
raunioina. Se, jonka puoleen olin katsonut saadakseni neuvoa ja tukea,
ja joka minulle oli näyttäytynyt olevan enemmän kuin ystävä, oli
kuollut... Tämä mies oli työnantajani, Mr. Henderson. Häntä olen sangen
suuresti kaipaava. Hän oli todellisin ystävä, jonka olen tavannut,
sittenkun jätin kodin. Menestyksestäni hän näkyi huolehtivan ikäänkuin
olisin ollut hänen poikansa".
Millaisen luottamuksen Mr. Moody oli voittanut, osoittautui vuotta
myöhemmin, kun rouva Henderson pyysi häntä järjestämään heidän
kauppa-asiansa. Ollen vasta kahdenkymmenenkolmen vanha mies,
empi hän ottaa edesvastauksensa alaiseksi 30,000 punnan arvoisen
pesän, mutta hän kirjoitti äidilleen: "Tunnen saaneeni suurta
kunnioitusta osakseni, sillä heillä on suuri joukko tuttavia etevimmän
kauppasäädyn keskuudessa. En ole kertaakaan elämässäni ollut niin
tärkeässä asemassa, ja rukoilen senvuoksi, että voisin vastata niitä
odotuksia, joita minuun nähden on olemassa. Toivon ettet unohda minua
rukouksissasi, sillä itsessäni en ole mitään, ellei sama Jumala minua
auta, joka on ollut kanssani, siitäperin kuin oman onneni nojaan jäin.
Älä kerro tästä kenellekään".
Sen jälestä joutui hän toiminimi Bud, Hill & Springer'in palvelukseen,
omistaen työnsä ohessa suuren osan päivää kodeissa käynteihin ja
muuhun työhön pyhäkoulun yhteydessä. Iltakokouksia pidettiin entistä
tiheemmin. Ennen vuoden loppua oli hän kokonaan jättänyt liike-elämän.
Tästä kertoo hän itse:
"En ollut milloinkaan kadottanut Kristusta näkyvistä siitä
ensimmäisestä illasta alkaen, kun löysin hänen Bostonin kauppapuodissa,
mutta vuosikausia luulin todellakin, etten kyvennyt mihinkään työhön
Jumalan kunniaksi. Eikä kenkään ollut minua siihen kertaakaan
kehoittanut".
"Ollessani Chicagossa, vuokrasin minä neljä penkkiä eräässä kirkossa
ja tapasin lähteä ulos kaduille tavoittamaan nuorukaisia penkkien
täytteeksi. En milloinkaan näiden nuorukaisten kanssa puhunut heidän
sieluistaan; sen katsoin kuuluvan seurakunnan vanhimmille. Täten jonkun
aikaa työskenneltyäni, aloitin minä lähetyspyhäkoulun. Luulin pääasian
olevan saavuttaa suuren oppilasluvun, ja nyt rupesin sitä tavoittamaan.
Jos oppilasluku laski alle tuhannen, niin tulin levottomaksi, ja kun se
kohosi kahteen- tai viiteentoistasataan, niin tunsin itseni iloiseksi.
Vaan ei ainoakaan kääntynyt; ei saatu mitään satoa. Silloin avasi
Jumala silmäni".
"Koulussa löytyi luokka tyttöjä, joka poikkeuksetta oli kevytmielisin
joukko nuoria naisia, minkä konsanaan olen havainnut. Eräänä pyhänä oli
heidän opettajansa sairas, ja minä otin luokan haltuuni. He nauroivat
minua vasten kasvoja, ja tunsin halun avata oven ja käskeä heitä
kaikkia menemään ulos eikä ikänä palaamaan".
"Viikolla tuli luokan johtaja puotiin, jossa palvelin. Hän näytti
kalpealta ja hyvin heikolta".
"Miten on laitanne? kysyin häneltä".
"Minua on kohdannut vielä toinenkin keuhkovuoto. Lääkäri sanoo, etten
voi elää Michigan järven rannalla, ja muutan senvuoksi New-Yorkiin.
Kaiketi saan mennä kotiin kuolemaan?"
"Hän näytti sangen levottomalta, ja kun kysyin syytä hänen
levottomuuteensa, vastasi hän":
"En koskaan ole vienyt ainoatakaan oppilaistani Kristuksen luo. Luulen
todellakin, että olen tehnyt tytöille enemmän pahaa kuin hyvää".
"En kenenkään ollut sillä tavalla kuullut ennen puhuvan, ja se pani
minut miettimään".
"Hetken kuluttua sanoin: Mutta jospa menisitte heille kertomaan,
miltä Teistä tuntuu. Minä hankin Teille vaunut ja seuraan Teitä, jos
haluatte".
"Hän suostui siihen, ja me läksimme. Se oli ihanimpia matkojani maan
päällä. Menimme erään tytön kotiin, pyysimme saada häntä tavata,
ja opettaja puheli hänen kanssaan hänen sielunsa asiasta. Silloin
ei ollut aikaa nauruun! Kyyneleet täyttivät ennen pitkää hänen
silmänsä. Selvitettyään tytölle elämän tietä, ehdotti opettaja, että
rukoilisimme, ja hän pyysi minua ääneen rukoilemaan. Tosin en koskaan
elämässäni ollut Jumalalta sellaista pyytänyt kuin tämä, että hän
siinä heti pelastaisi sen tytön. Mutta me rukoilimme, ja Jumala kuuli
rukouksemme".
"Menimme toisiin taloihin. Hän käveli portaita ylös, sai kovan
hengenahdistuksen ja kertoi perille päästyään tytöille, minkävuoksi hän
tuli. Kauvan ei kestänyt, ennenkuin ne tulivat voitetuiksi ja etsivät
pelastusta".
"Kun hän ei enää jaksanut, saatoin minä hänen kotiin. Seuraavana
päivänä läksimme taasen ulos. Kymmenen päivän perästä tuli hän puotiin
kerrassaan paistavilla kasvoilla".
"Mr. Moody", virkkoi hän, "viimeinen minun luokastani on antautunut
Jumalalle. Totisesti on meillä ollut autuas aika".
"Seuraavana iltana täytyi hänen lähteä, ja senvuoksi kokosin samana
iltana hänen luokkansa rukouskokoukseen ja siellä viritti Jumala
sieluuni tulen, joka ei sitte milloinkaan ole sammunut. Korkein
kunnianhimoni oli ollut kohota eteväksi kauppiaaksi; ja jos olisin
tietänyt, että se kokous oli päästävä minut sellaisesta kunnianhimosta,
niin kenties en lainkaan olisi mennyt sinne. Mutta miten monasti
olenkaan sittemmin kiittänyt Jumalaa siitä kokouksesta!"
"Tuo kuoleva opettaja istui oppilastensa joukossa, puhui heidän
kanssaan ja luki Johanneksen 14 lukua. Koetimme laulaa erästä laulua,
sitte lankesimme maahan ja rukoilimme. Olin juuri nousemaisillani, kun
eräs heistä rupesi rukoilemaan kuolevan opettajansa edestä. Joku muukin
rukoili ja sitte taas joku, ja ennenkuin nousimme ylös, oli koko luokka
rukoillut. Mennessäni ulos sanoin minä itselleni:"
"Oi Jumala, salli minun mieluummin kuolla kuin kadottaa se siunaus,
minkä tänä iltana olen saanut".
"Seuraavana iltana menin asemalle jäähyväisiä opettajalle heittämään.
Aivan ennen junan lähtöä, saapui yksi tytöistä, ja ilman mitään
edeltäpäin tehtyä sopimusta kokoontui sinne ennen pitkää kaikki tytöt.
Oi sitä kokousta! Koetimme laulaa, vaan mielenliikutus valtasi meidät.
Viimeinen vilaus minkä kuolevasta pyhäkouluopettajasta näimme, oli, kun
hän seisoi viimeisen vaunun latvormulla viitaten sormellaan ylöspäin,
kehoittaen tyttöjä kohtaamaan itseään taivaassa".
"En aavistanut, mitä tämä oli minulle maksava. Olin tehty
liike-elämälle mahdottomaksi, se oli käynyt vastenmieliseksi
minulle. Olin maistanut toista maailmaa enkä enää pitänyt rahojen
ansaitsemisesta väliä. Muutamia päiviä sen jälestä taistelin elämäni
vaikeimman taistelun. Jättäisinkö liike-elämän ja antautuisinko
kokonaan kristilliseen työhön, tai enkö? Jumala auttoi minua oikeaan
ratkaisuun, enkä milloinkaan ole vaaliani katunut. Oi, mikä sanomatoin
rikkaus on siinä, että saamme johtaa jonkun ulos tämän maailman
pimeydestä sisälle evankeliumin ihanaan valoon ja vapauteen!"
Viimeiset vuodet, jotka hän palveli liikealalla, tuottivat hänelle
1,000 doll. -- siihen aikaan suurena pidetty summa. Ensimmäisenä
vuotenaan evankeliumin palveluksessa ei hän saanut kuin 60 doll.
Vaan hän ei koskaan peräytynyt. Hän teki työtä Kristuksen eteen, ja
hän uskoi, että Kristus oli varustava häntä ajallisilla tarpeilla,
niin kaavan kun Hän häntä tarvitsi. Hän sai elää kovalla leivällä ja
juustolla, maata kovilla penkeillä N.M.K.Y:n huoneustoissa; mutta
näissä kaikissa puutteissa pysyi hän sille tehtävälle uskollisena,
jonka hän tiesi ylhäältä saaneensa.
Kun tuli tunnetuksi, että hän oli päättänyt työskennellä Jeesukselle ja
elää uskossa, sai hän liikanimen "Hullu Moody". Myöhemmin, kun hänen
yrityksensä onnistuivat ja hänestä tuli yksi johtavia hengellisiä
vaikuttimia kaupungissa, tuli hänestä "Veli Moody". Vieläkin myöhemmin
ajassa, kun hänen maineensa lensi kautta kahden maanosan, ruvettiin
häntä kutsumaan "Mr. Moodyksi"; ja samana yksinkertaisena "Mr. Moodynä"
eli "D. L. Moodyna" pysyi hän, ja on pysyvä, kunnes hän kruunataan.
Hän oli nyt vapaa suuremmalla voimaila johtamaan niitä monia
vaikutusaloja, jotka kuuluivat hänen pyhäkouluunsa ja hänen uuteen
rakkautensa esineesen N.M.K.Y:een Hänen johdollaan tuli jälkimmäisestä
samoinkuin edellisestäkin elokas, yleinen laitos, jonka vaikutus pian
tuntui yli koko kaupungin.