Hänen aikaisempi uransa Chicagossa.
"Chicago, 20 päivä syyskuuta 1856. Tulin tänne Lännen kuuluisaan
kaupunkiin viikko sitten yöllä... Eilen illalla menin erääsen
rukouskokoukseen, ja heti kun esitin itseni, oli minulla ystäviä
kylläksi. Kokouksen jälestä tulivat he minun luokseni ja näkyivät
iloitsevan minun näkemisestäni, niinkuin olisin ollut heidän
maallinen veljensä. Jumala on täällä sama kuin hän oli Bostonissa,
ja hänessä minä löydän rauhan... Toivon että olisit nähnyt muutamia
naishenkilöltä, jotka tulivat kanssani tänne. Minut esitettiin heille
Bostonin asemalla. He olivat niin herttaisia kristityitä. Täällä he
viipyivät perjantai iltaan; sitte menivät he eteläänpäin, ja silloin
tuntui niinkuin Kristus olisi ainoa ystäväni Chicagossa. Mutta
sittemmin olen tavannut muutamia hyviä ihmisiä..."
Yllämainitut otteet ovat ensimmäisestä kirjeestä, jonka Moody kirjoitti
äidilleen, sittenkun hän oli saapunut Chicagoon.
Suuren Lännen avaaminen sivistykselle oli herättänyt hänen
kunnianhimonsa. Boston oli hänestä liian vanhoillaan-olija. Hän ei
viihtynyt ympäristössään ja päätti itsekseen lähteä sinne, missä
halulla ja tarmolla varustettu nuori mies voi kauppamaailmassa
onnistua. Kenties myös ne siteet, joilla häntä hengellisessä suhteessa
kahlehdittiin, vaikuttivat, että hän halusi muutosta. Hänen omaisensa
vastustivat hänen aijottua matkaansa tuonne kaukaiseen Chicagon
kaupunkiin, mutta hän kirjoitti äidilleen, että jos Jumala veisi hänet
sinne, pyhittäisi hän koko elämänsä Jumalan palvelukseen. Varmaankaan
hän ei tarkoittanut, että tämä sisältäisi luopumisen kauppa-alalta,
sillä hän himoitsi tällöin vielä päästä eteväksi kauppiaaksi, mutta se
todistaa, miten valmis hän oli Jumalan johtoa seuraamaan ja elämällään
Kristuksesta todistamaan.
Tultuaan Chicagoon, hankki hän itselleen toimen Wiswall'in
kenkäliikkeessä. Vaikka hänen ulkomuotonsa vielä oli hänelle
vastukseksi, näyttäytyi hän ennen pitkää eteväksi myöjäksi. Erittäinkin
sivistymättömämpi osa ostajista piti hänestä ja hän palveli etenkin
mielellään koukuttelevia henkilöitä.
Jonkun ajan kulutta kun Wiswall laajensi liikettään kaikissa siihen
kuuluvissa haaroissa, pääsi Moody vasta oikeaan asemaansa. Sen kautta
aukeni hänelle tilaisuus ruveta omin päin ulkopuolella jokapäiväistä
kaupankulkua harjoittamaan väsymätöintä kauppaintoaan. Hän tapasi
käydä rautatieasemilla ja lukea läpi hotellien matkustajaluettelot,
saadakseen tietää, keitä matkustajia oli saapunut. Kun puoti iltasin
suljettiin, meni hän ohikulkevien luo tarjoillen heille kalosseja ja
muita esineitä myötäväksi. Alituisesti hän oli ostajien etsinnässä.
Joulukuun 16 päivänä 1856 kirjoitti hän Sam veljelleen Northfieldiin
seuraavasti:
"Minä otaksun, että mielellään haluat tietää, miten minun täällä
käy. Kaikki käy mainiosti. Tulen luoksenne kesällä ellen ennen. Olin
tulemaisillani viime viikolla. Eräs mies tarjoutui maksamaan pilettini,
jos matkustaisin hänen kanssansa ostamaan tavaroita, mutta Mr. Wiswall
oli niin lujilla, ettei hän voinut tulla minutta toimeen. Tahtoisin
päästä takaisin Massachusettsiin. Täällä ei ole lainkaan saman näköistä
kuin Bostonissa. Suuri osa puodeista pidetään sapattinakin avoinna. Se
onkin täällä suuri lupapäivä".
Samana päivänä kirjoitti hän äidilleen:
"Olen siitä saakka kun tänne tulin tienannut kolmekymmentä dollaria
viikossa... Älä kerro sitä Samuel sedälle, mutta on näkynyt, että tein
viisaasti lähtiessäni tänne. Lähetän sinulle ruokalistan siitä talosta,
jossa syön, niin saat nähdä, tarvitseeko minun nähdä nälkää tai ei".
Muuan hullunkurinen tapaus, jonka Mr. Moody suurella ihastuksella
tapasi itsestään kertoa, sattui tähän aikaan.
Oli parhaillaan presidentti Lincolnin ensimmäinen presidenttikausi ja
Mr. Moody matkusteli Etelä-Illinoisvaltiossa. Juna oli pysähtynyt erään
pienen kylän luo. Muuan talonpoika käveli edes takaisin asemasillalla,
ja kun hän tuli Mr. Moodyn vaunu-ikkunan luo, kysyi tämä häneltä,
tiesikö hän että Lincoln oli junassa. Mies tuli utelijaaksi ja vastasi:
"Ei! Onko hän todella?"
"Sitä en luule", vastasi Moody. "Kysyin vaan, tiesittekö te hänen
olevan".
Talonpoika ei virkkanut mitään, jatkoi vaan kävelemistään
asemasillalla. Tullessaan seuraavan kerran ikkunan luo, sanoi hän, että
siinä kaupungissa oli suuri hälinä.
"Mikä on hätänä?" kysyi Moody.
"Virastot eivät tahtoneet sallia, että erästä vaimoa haudattaisiin",
vastasi talonpoika.
"Minkätähden?" kysyi Moody.
"Kun hän ei ole kuollut", oli lyhyesti vastaus.
Ensimmäisenä sunnuntaina Chicagossa kävi hän baptistikirkon
pyhäkoulussa. Hänen tuleva puolisonsa, äsken täysikasvuiseksi
kehittynyt tyttö istui siellä oppilasten joukossa. Moodylla oli kirje
Plymooth Congregational seurakunnalle, jossa Tri Joseph E. Roy oli
opettajana, ja tähän seurakuntaan hän liittyikin jäseneksi. Täällä
hän aloitti ensimmäisen kristillisen toimintansa. Hän huomasi, että
täällä Lännen yhä kasvavassa kaupungissa löytyi monta nuorukaista,
niinkuin hänkin kaukana kodista ja ystävistä, joilla ei ollut halua
käydä kirkoissa, joissa kaikki penkit olivat ulos vuokratut. Sen vuoksi
vuokrasi hän neljä penkkiä Plymooth kirkossa ja tarjosi nuorukaisia
tulemaan ja sijoittumaan hänen penkkeihinsä. Tässä työssään onnistui
hän erinomaisesti.
Tähän aikaan liittyi hän myös nuorten miesten Lähetys-yhdistykseen,
joka kuului ensimmäiseen M. E. Kirkkoon [Methodisti Episkopaali
kirkko. Suoment. muist.] ja jonka tehtävä oli käydä pyhä-aamusin
hotelleissa ja vuokra-asunnoissa jakamassa lentolehtisiä ja kutsumassa
ihmisiä jumalanpalveluksiin. Iltapäivät kulutti hän pienessä
lähetyspyhäkoulussa Chicago Avenue- ja Wells Street-katujen kulmassa.
Hän tarjoutui luokan johtajaksi, mutta sai superintendentiltä sen
vastauksen, että hänellä jo oli kaksitoista opettajaa ja vaan
kuusitoista oppilasta, mutta mielellään hän saisi ottaa työhön osaa,
jos hän voisi hankkia itselleen oman luokan. Seuraavana pyhänä tuli
Moody kahdeksantoista, kaduilta kerätyn, repaleisen ja likaisen olennon
seurassa, joista jokainen tarvitsi pelastusta. Moody jätti nämä
lapset jollekin opettajista ja etsi yhä useampia, kunnes koulu tuli
ylentäyteen. Hän ei ajatellutkaan kykenevänsä itse opettamaan, hän
vaan palveli Jumalaa kokoomalla rekryyttejä, nuorukaisia ja lapsia,
jumalanpalveluksiin.
Mr. J. B. Stillson Rochesteristä, N. Y., rakennutti tähän aikaan
parhaillaan Chicagon vanhaa tullihuonetta. Hän tapasi samalla jakaa
lentolehtisiä ja pitää kokouksia virran rannalla. Eräänä päivänä
tapasi hän Moodyn, josta häneen jäi kuva "nuoresta miehestä vakavalla
päämaalilla, yksinkertaisilla tavoilla ja puuttuvalla kasvatuksella".
Nämä molemmat liittyivät yhteistyöhön levittämään hengellistä lukemista
merimiesten kesken, kapakoissa, hotelleissa ja sadoissa köyhissä
perheissä, jotka asuivat tässä kaupungin osassa, jota kutsuttiin
nimellä "the Sands", ja joka sijaitsi kaupungin pohjoisosassa, vankilan
ja järven välissä.
Kirjeet kotiin tältä ajalta todistavat, että hän jo tunsi Jumalan
salaisuudet, miten vähän hän muuten tunsikin oikeata oppia. Vanhemmalle
Georg veljelleen kirjoittaa hän maaliskuun 17 p. 1857:
"Minä voin täällä ansaita viikossa enemmän rahoja kuin Bostonissa
kuukaudessa. Mutta siinä ei ole kaikki. Täällä olen uskonnosta
nauttinut enemmän kuin koskaan ennen elämässäni. Oi Georg, toivon että
pysyttelet raamatun lupauksissa. Minä huomaan, että mitä parempaa
elämää elän, sitä suurempi nautinto on minulla; ja mitä enemmän
ajattelen Jumalaa ja hänen rakkauttaan, sitä vähemmän muistan maailman
vaikeuksia. Georg, älä anna minkään estää sinua Jumalan rakkauden
täydestä nautinnosta. Minä luulen, että muutamien asioiden sallitaan
meitä toisinaan kiusata uskomme koettelemukseksi, ja Jumala haluaa
nähdä meidän niissä kestävän. Kuten psalmista eräässä paikassa sanoo,
että Jumala kurittaa niitä, joita hän rakastaa. Siis rukoilkaamme
toinen toistemme edestä, sillä luulen, että kristittyjen tulee rukoilla
toistensa edestä. Olen rukouksissani kantanut sinua Jumalan eteen, ja
minä toivon, että sinäkin olet tehnyt samoin minun suhteeni".
Vuotta myöhemmin (28 p. toukok. 1858) kirjoitti hän äidilleen:
"Minulla on hyvä paikka ja toivon voivani saada sen vielä paremmaksi.
Tähän asti olen ihmeellisesti onnistunut, ja ellei mitään estettä
kohtaa, käy kaikki edeskinpäin hyvin. Lutherista (hänen veljensä)
oli tyhmää, että jätin Wiswallin liikkeen, mutta olen saanut
toimen, joka on viisi kertaa sen arvoinen. Olen terve, ja Jumala on
kanssani, ja asemani täällä Chicagossa tulee olemaan parempi kuin
mitä konsanaan aavistin. Äitini, toivon ett'et unhoita rukoilla
poikasi edestä täällä Lännessä, ympärilläni on kiusauksia kaikilla
puolin. En milloinkaan kääntymiseni jälestä ole työskennellyt paikassa
niin täynnä kevytmielisiä, nuoria miehiä kuin täällä. Toivon, että
rukoilet Jumalaa, että voisin elää vakavaa kristillistä elämää heidän
keskellään, etteivät he johtaisi minua harhateille. Toivon niin voivani
elää heidän keskellään, että voittaisin heidän sielunsa Kristukselle.
Rukoile edestäni, rakas äitini!"
Syksyllä 1858 aloitti Moody oman pyhäkoulun eräässä tyhjässä
kapakassa, jossa hänellä apulaisina oli Mr. Stillson ja Mr. Carter,
joka johti laulua. Kohta tarvittiin avarampia huoneita, ja kun
kaupungin pormestari huomasi, että heidän tarkoituksensa oli pelastaa
lapsia tässä vesiperäisessä osassa kaupunkia, antoi hän heille
mielihyvällä luvan käyttää North Market Hall'ia sunnuntaikoulutyöhön.
Tämä tilava sali sijaitsi erään torin varrella ja oli kaupungin
oma sekä vuokrattiin melkein joka lauvantai-ilta paaleihin, joissa
ahkerasti nautittiin väkijuomia ja poltettiin sikaria. Mutta sali oli
tilava ja sopiva sille sitkeälle työalalle, jossa Mr. Moody rakasti
työskennellä.
Mr. Moody valitsi muutamia niistä "katuaraapeista" (kodittomista),
joita ei miellyttänyt Wells Streetin lähetyskoulu ja jotka senvuoksi
olivat sen jättäneet, ja pyysi heitä _auttamaan_ itseään uudessa
tehtävässään. Pojat olivat tyytyväisiä päästessään apulaisiksi ja
liittyivät ilolla työhön. Eräs näistä pojista pääsi sittemmin Chicagon
postimestariksi ja tasavallan sotajoukkojen korkeimmaksi johtajaksi.
Kun salia pantiin kuntoon paalitilaisuuksia varten, sullottiin tuolit,
luokkamerkit ja muut kapineet, joita Mr. Moody käytti, yhteen läjään
salin toiseen päähän. Mr. Moody ja hänen apulaisensa menivät sentähden
tavallisesti sinne jo kello 6 sunnuntaiaamusin siivoamaan salia,
panemaan syrjään olutpulloja, sikaripätkiä ja muuta sellaista, sekä
järjestämään penkit ja muut oikealle paikalleen jumalanpalvelusta
varten kello 2 j.pp. Lattioiden lakaseminen oli hänen silmissään yhtä
todellista työtä Jumalan valtakunnan eteen, kuin jumalanpalvelusten
johtaminen.
Sunnuntaikokoukset eivät olleet kankeita muotomenoja. Mr. Moodyn
keksintökyky pantiin monasti koetukselle järjestyksen ylläpitämisessä.
Pojat huvittelivat itseään jonkinlaisella kissannaukumisella,
viheltelemisellä j.n.e., ja minkäänlaisesta luokkajaosta ei siellä
ollut jälkeäkään.
Eräänä pyhänä oli Mr. John V. Farwell pyydetty käymään koulussa. Hän
löysi pojat seiniä vasten nojailemassa. Kun hän astui sisään, ryntäsi
puoli tusinaa heistä esiin hänen jalkineitaan kiilloittamaan. Mr. Moody
pyysi häntä pitämään esitelmän, ja kun hän lopetti, tuli hän suureksi
hämmästyksekseen yhteisäänestyksellä valituksi koulun ylijohtajaksi.
Mr. Moody sanoi eräälle miehelle: "Toivon että neuvotte näitä
karitsoja".
"_Karitsoja? Susia_, kai tarkoitatte!" vastasi tämä.
Mr. Moody tai joku apulaisista luki tavallisesti jonkun lyhyen
kappaleen raamatusta, lauloi laulun tai kertoi kertomuksen --
mitä tahansa ajan kuluksi. Näin kasvoi oppilasmäärä vähitellen
viideksitoista sadaksi, ja kun uusia opettajia tuli lisäksi, saatiin
vähitellen jonkinlainen järjestys tähän sekamelskaan. Tämä oli ennen
kuin alettiin käyttää kansainvälisiä pyhäkoulutekstejä, ja opettajilla
sekä oppilailla oli yhteinen tekstikirjansa, uusi testamentti. Mitään
eroitusta eri suuntien välillä ei otettu huomioon.
Mr. Moodyn suunnitelmat rahojen hankkimiseksi koulun ylläpitoa varten
onnistuivat mainiosti. Hän jakoi kiinnitystodistuksia "North Market
sunnuntaikoulu-yhdistykseen, pääoma 10,000 dollaria: 25 centiä
kappale". Nämä olivat osakekuitteja "uudessa rakennushankkeessa".
"Ulosjakoa varten tehdään ilmoitus koululla joka pyhä kello 3 j.pp."
Hänellä oli mainio tapa päästä kelvottomista opettajista. Oppilasta
voitiin superintendentin luvalla siirtää luokasta toiseen.
Välttämättömänä seurauksena tästä oli, että opettajat, jotka eivät
kyenneet herättämään oppilaissaan harrastusta, kadottivat ennen pitkää
koko luokkansa.
Kun hän osti intialaisen ponnyn [muuan laji hevosia. Suoment. muist.]
joutuakseen pikemmin käynneillään, tapasi hän antaa poikien ratsastaa
ponnylla sillävälin, kun hän itse oli sisässä. Kolme vieläpä neljäkin
oli toisinaan selässä.
Hän piti paljon huvittavista leikeistä ja otti kilpailuihin yhtä
innokkaasti osaa kuin nuoremmatkin. Juoksemaan hän oli erittäin nopea.
Kerran otti hän sangollisen omenia, ja pitäen sankoa niin, että omenat
putoilivat pitkin tietä, juoksi hän minkä kerkisi, poikien seuraamana.
Eräs näistä kiirehti hänen edelleen ja heittäytyi pitkälleen maahan,
jolloin Mr. Moody, jonka huomio oli käännetty omeniin, kaatui hänen
päälleen ja kaikki omenat valuivat maahan.
Kolmelletoista "katuaraapille" luvattiin kullekin jouluksi uusi
vaatekerta, jos he siihen asti säännöllisesti kävisivät pyhäkoulussa.
Niiden haukkumanimet oli lainattu intianeilta. Kaikki, yhtä
lukuunottamatta, täyttivät ehdon. Mr. Moody valokuvautti ne "ennen"
ja "jälestä". Taulut ovat vieläkin olemassa ja ovat tunnetut nimillä:
"Kannattaako?" ja "Kannattaa!" Tämä univormuun puettu joukko on
sittemmin tunnettu nimellä "Moodyn henkivartijasto".
Kolmetoista vuotta myöhemmin tuli yksi heidän ystäviään eräälle
rautatieasemalle ja pyysi ostaa pilettiä. Kirjanpitäjä pyysi häntä
astumaan sisään ja sanoi hänelle:
"Te ette näy tuntevan minua".
"Ei, minulla ei ole sitä kunniaa".
"Tunnettehan Mr. Moodyn henkivartijaston?"
"Tunnen, minulla on valokuva siitä kotona".
"Hyvä on", lausui kirjanpitäjä, "kun pääsette kotiin, niin katsokaa
tarkoin kaikkein ruminta joukossa, niin saatte nähdä nöyrimmän
palvelijanne, joka nyt on seurakunnan jäsen ja Mr. Moodyn seuraaja
tässä toimessa".
Vahvoja niteitä voitaisi kirjoittaa tapauksista, joita sattui
oppilasten keräämisen ja koulun ylimalkaisen johdon yhteydessä.
Yksi Mr. Moodyn perusohjeita oli, että mitä huonompi joku poika oli,
sitä vähemmän oli syytä lykätä häntä luotaan. Senvuoksi ei milloinkaan
ollut kysymystäkään kenenkään karkoittamisesta.
Eräs nuori viidentoistavuotias jätkä oli etenkin äänekäs ja
vaivaloinen, ja kaikki tavalliset keinot hänen rauhoittamisekseen
olivat turhat. Vihdoin sanoi Mr. Moody Mr. Farwell'ille:
"Jos tuo poika häiritsee tänään luokkaa, ja Te näette minun menevän
hänen luokseen ja vievän häntä ulos eteiseen, niin antakaa luokan
nousta seisomaan ja laulattakaa joku voimakas laulu, kunnes minä
palaan".
Ohjelma suoritettiin ennen tehdyn suunnitelman mukaisesti. Mr. Moody
tarttui poikaan, syöksi hänen ulos eteiseen, ennenkuin tämä edes
oivalsi, mistä oli kysymyskään, ja lukitsi oven. Siellä antoi hän
pojalle oikein aimo selkäsaunan ja palasi sitte kasvot tulipunaisina
mutta voitokkaan näköisenä. Hän lausui: "Luulen, että se poika on
pelastettu".
Poika kääntyi pian senjälestä ja tunnusti vuosikausia myöhemmin eräälle
ystävälleen, että hän vieläkin tunsi terveellisen vaikutuksen tästä
käsintuntuvasta evankeliumista.
Lähellä asuvat roomalaiskatoliset lapset olivat suureksi
koettelemukseksi Mr. Moodylle, sillä ne häiritsivät kokouksia ja
särkivät ikkunat kokoussalissa. Kun kaikki muut keinot tämän raakuuden
lopettamiseksi näyttäytyivät turhilta, meni Mr. Moody puhumaan piispa
Dugganin kanssa. Hän meni tämän kotiin, mutta kuuli piispan menneen
ulos.
"Sitte odotan häntä", lausui Moody. Hetken kuluttua tapasivat he
toisensa. Mr. Moody esitti valituksensa ja pyysi piispaa käyttämään
valtaansa seurakuntalaistensa suhteen. Piispa oli hyvin ystävällinen,
mutta huomautti, että mies, jolla oli sellainen into kuin Moodylla,
pitäisi kuulua oikeaan kirkkoon. Mr. Moody vastasi, että hän halusi
olla oikealla puolella, mutta että jos hänestä tulisi katolilainen,
täytyisi hänen luopua päivärukouskokouksistaan.
"Ei, sitä ei Teidän tarvitsisi tehdä", sanoi piispa.
"Mutta enhän kaiketi voisi rukoilla yhdessä protestanttien kanssa?"
"Kyllä sen voisitte tehdä".
"Vai niin", lausui Moody, "jos katolilainen voi rukoilla protestantin
kanssa, niin ehkä tahdotte langeta polvillenne, ja yhdessä minun
kanssani rukoilla Jumalaa, että hän avaisi silmämme totuudelle?"
He lankesivat polvillensa ja rukoilivat yhdessä, ja seuraus tästä
kohtaamisesta oli, ettei Mr. Moodyn enää tarvinnut kärsiä jatkuvaa
vaivaa roomalaiskatoolisten naapuriensa puolelta.
Kun Abraham Lincoln oli valittu presidentiksi, vietti hän erään
pyhäpäivän Chicagossa, jolloin hän Mr. Farwellin pyynnöstä kävi
koulussa, mutta sillä ehdolla, ettei häntä pyydettäisi puhumaan. Kun
pojat saivat tietää, kuka hän oli, nousi heidän ihastuksensa yli
äyräiden. Kun Lincoln nousi poistuakseen, kertoi Mr. Moody millä
ehdoilla hän oli tullut käymään, mutta lisäsi:
"Jos Mr. Lincolnin sydän kehoittaa häntä lausumaan joitakin sanoja
rakennukseksi meille, niin tahdomme tietysti tarkkaavaisina kuunnella".
Täten yllätettynä, piti Mr. Lincoln kehoittavan puheen, perustettu
hänen omaan aikaisempaan kokemukseensa. Hän neuvoi innokkaasti poikia
olemaan opettajiaan kohtaan tarkkaavaiset sekä noudattamaan heidän
opetuksiaan; jos he sen tekisivät, niin tulisi kenties jostakusta
heidän joukostaan vielä Yhdysvaltojen presidentti.
Erään oppilaan vanhempi veli oleskeli sodan syttyessä Etelävaltioissa.
Kuullessaan kerrottavan siitä vaikutuksesta, joka Moodylla oli hänen
perheesensä, kirjoitti hän heti kotiin palattuaan ruoskivansa Moodya.
kunnes hänen olennossaan tuskin löytyisi elämän pisaraakaan.
Kun hän palasi kotiin, sairastui hän lavantautiin, ja Mr. Moody oli
avullisena hänen hoitamisessaan. Se liikutti niin miestä, että hänen
vihansa haihtui, ja hän kääntyi sekä pysyi alituisesti Mr. Moodyn
ystävänä.
Eräänä päivänä tuli luokkahuoneesen muuan hajamielinen tai
välinpitämätöin oppilas ja istuutui lakki päässä. Yksi "Moodyn
henkivartijastosta" huomasi hänen ja antoi hänelle huimaavan iskun
silmien väliin, niin että hän kaatua käpertyi pitkäkseen lattialle,
toisen lausuessa hänelle:
"Minä opetan sinua tulemaan hattu päässä Moodyn pyhäkouluun".
Erään kerran käynneillään tuli Mr. Moody huoneesen, jossa ei ainoastaan
ollut lapsia vaan senlisäksi tuoppi viinaa, jonka isä oli hankkinut
pyhäpäivähumalakseen. Mr. Moody otti tuopin ja kaatoi viinan kadulle.
Seuraavalla viikolla palasi hän samassa tarkoituksessa, mutta silloin
olikin mies kotona, ja kun Moody ilmaisi tarkoituksensa olevan
tyhjentää viinatuoppi, otti mies takin päältään ja tahtoi tapella.
Mutta Mr. Moody virkkoi:
"Kaadoin viinan maahan Teidän ja perheenne hyödyksi. Jos siitä syystä
saan selkääni, niin tahdon ensin rukoilla teidän kaikkien edestä".
Hän lankesi polvilleen ja rukoili hartaasti isän, äidin ja lasten
edestä, niinkuin hän sellaisissa tilaisuuksissa oli oppinut
rukoilemaan, ja kun hän nousi ylös, oli isän viha lauhtunut, ja hän
lupasi, että lapset saisivat tulla Mr. Moodyn pyhäkouluun.
Eräälle veljelle Northfieldissä kirjoitti Mr. Moody: "La Crosse,
Wisconsin, 18 p. heinäk. 1859".
"Miten on pyhäkoulunne laita siellä, ja kuka sitä nykyään johtaa? Miten
suuri on koulunne? Kerro minulle siitä tarkoin. Jos olisin teidän
sijassanne, niin en antaisi sen talvisin loppua, vaan jatkaisin sitä
yhtämittaa. Odotan ensi pyhänä suurta huvia, kun palaan kotiin, sillä
olen ollut jotenkin kauvan poissa, ja lapset iloitsevat suuresti, kun
tulen takaisin. Luulen, että minulla on paras koulu Lännessä; ainakin
on se suurin tällä puolen New-Yorkia. Toivon, että sinäkin sen näkisit".
Kuten tästä näemme, rakasti Mr. Moody kouluaan, ja hänen oppilaansa
rakastivat häntä. Monet niistä olivat ikäänkuin kekäleitä, tulesta
temmatulta ja sidottuja häneen Jumalan rakkaudella, joka oli heidän
sydämmiinsä vuodatettu. Yksi tämän koulun oppilaista muutti toiseen
kaupungin osaan. Tuo pieni poikanen jatkoi koulukäyntiään, vaikka hänen
täytyi senvuoksi kävellä pitkä matka edestakaisin. Eräs ystävä kysyi
häneltä, miksi hän meni niin kauvaksi, ja kertoi samalla, että löytyi
yllin kyllin yhtä hyviä kouluja hänen kotoaan lähempänä.
"Ne ovat muille kenties yhtä hyviä, vaan ei minulle", vastasi poika.
Miks'ei?
"Siksi että ne rakastavat minua siellä", kuului vastaus.
"Jos vain voisimme saada ihmiset vakuutetuiksi siitä, että rakastamme
heitä", lausui Mr. Moody, "niin löytyisi harvempia tyhjiä kirkkoja
ja harvempia ihmisiä, jotka eivät milloinkaan tahdo kirkon kynnyksen
poikki astua. Antakaamme _rakkauden_ astua velvollisuuden sijalle
seurakunta-elämässämme, niin maailma ennen pitkää tulee evankeliumille
voitetuksi".