Työskentely ja kääntyminen Bostonissa.
Kun Dwight oli kasvavalla ijällä, rakasti hän vaihtelua. Ympäristö,
jossa hän eli, oli liian ahdas. Hän rupesi panemaan yhä enemmän
arvoa kasvatukselle ja koetti mikäli mahdollista käyttää hyväkseen
tilaisuuksia koulunkäyntiin.
Eräänä päivänä keväällä 1854, ollessaan metsässä hirsiä kaatamassa ja
vedättämässä, sanoi hän veljelleen Edille, joka oli hänen kanssaan:
"Olen kyllästynyt tähän kaikkeen. En aijo kauvemmin viipyä näillä
seuduilla, vaan tahdon päästä pois ja saada muuta työtä".
Lopuksi jättikin Dwight Northfieldin ja meni Clinton Massiin, jossa
yhdellä hänen veljistään oli paikka. Dwight sai paikan eräässä
paperikaupassa, jossa hänellä oli tehtävänä osoitteiden kirjoittaminen,
mutta tämä ei häntä miellyttänyt, ja hän jatkoi matkaansa Bostoniin,
jossa hän monen vaikeuden perästä sai toimen enojensa jalkinekaupassa.
Vaikk'ei hän juuri sanottavasti tuntenut kaupunkien elämää ja tapoja,
huomasi pian selvästi että nuoren Moodyn luonnollinen kekseliäisyys ja
älykkäisyys korvasivat, mitä ulkonaisesta sivistyksestä puuttui.
Kirjeet, jotka hän tähän aikaan kirjoitti kotiinsa, osoittavat, että
hän lakkaamatta kaipasi Northfieldiä. Erään kirjeen jälkilisäys,
kirjoitettu hänen äidilleen 22 p. elok. 1854. on omiaan valaisemaan
hänen kirjoitustapaansa. "Halloo Georg", kirjoitti hän, "sanoppas
minulle minkälaisen vilja- ja perunasadon te tänä vuonna olette
saaneet".
Liike-elämä ei niin hänen huomiotaan kiinnittänyt, että hän olisi
unhottanut kepposensa. Hän oli vasta vähän aikaa ollut puodissa, kun
hän päätti käydä erään kengänpaikkaajan kimppuun. Yhtenä päivänä hän
viilsi syvän uurteen nahkaistuimeen kengänpaikkaajan laatikossa ja
asetti vesivadin sen alle. Kun kengänpaikkaaja istui ales, tuli hän
tietysti märäksi. Tämä uudistui kolmasti, kunnes kengänpaikkaaja
potkaisi laatikon kumoon päästäkseen asian perille. Hän tempasi heti
veitsen käteensä ja juoksi nuorta Moodya kohti, joka puodin etupuolessa
juuri oli ostajia palvelemassa. Moody huomasi sen ja ryntäsi ulos
kadulle.
Eräänä iltana, kun Moody taasen kaipasi jotakin pilaa, tuli muuan hänen
ikäisensä nuorukainen pitkin jalkakäytävää, juuri kun hän oli menossa
puodista pois. Moody meni hänen luokseen ja seurasi häntä, lakkaamatta
katsellen häntä suoraan silmiin. Nuorukainen joudutti kulkuaan, ja
samoin teki Moodykin. Vihdoin rupesi hän juoksemaan, mutta Moody
seurasi häntä, kunnes nuorukainen oli aivan väsynyt.
Hän otti kaikkiin laillisiin liikkeisiin osaa kaupungissa. Orjien
vapautus miellytti häntä suuresti, ja hän kävi kokouksissa Faneuil
Hall'issa. Samoin oli hän mukana kun käytiin vanhan raatihuoneen
kimppuun orjan Anthony Burnsin vapauttamiseksi. Hän kertoi sittemmin
usein, miten kiskottiin suuria lankkuja, joilla ovet piti särjettämän,
mutta vetäydyttiin takaisin, kun sotilaat ampuivat ja kansanjoukko
tunsi ruudin hajun.
Hänen kääntymisensä tapahtui tähän aikaan. Monta erilaista kertomusta
on tästä tapauksesta olemassa. Edward Kimball, joka siinä oli
näkyväisenä välikappaleena, lausuu siitä:
"Voidakseni täydellisesti kertoa tapahtuman, täytyy minun siirtyä
taaksepäin erääsen päivään monta vuotta takaperin. Moodyn kodissa, joka
sijaitsi eräässä maatalossa puolitoista penikulmaa Northfieldistä,
oli päivälliset perheen sukulaisille toimeenpantu. Pöydässä istuivat
m.m. Samuel ja Lemuel Holton Bostonista, lasten molemmat enot. Ilman
muita mutkitta alkoi Dwight, 17 vuotias nuorukainen, puhumaan ja
lausui enolleen Samuelille: 'Eno, minä haluan tulla Bostoniin ja
päästä sinun kenkäkauppaasi. Tahdotko ottaa minut mukaasi?' Vaikka
kysymys esitettiin näin suorasti, palasi eno Bostoniin antamatta
sisarenpojalleen vastausta. Kun Mr. Holton neuvotteli Dwightin
vanhemman veljen kanssa, sanoi tämä, että eno tekisi viisaimmin, jos
hän ei ottaisi poikaa, sillä ennen pitkää hän pyytäisi päästä liikkeen
johtajaksi.
"Dwight oli lujatahtoinen nuori mies, joka ei halunnut käydä koulua, ja
joka paljon enemmän rakasti seikkailuja kuin lukuja. Hänen esittämänsä
toivomus päästä Bostoniin ja saada työtä, ei ollut ajatus, jonka hän
toisena päivänä unhotti. Enot hämmästyivät, kun hän eräänä päivänä
seuraavana keväänä ilmestyi Bostoniin, etsien jotakin tointa. Hänen
enonsa Samuel ei tarjonnut hänelle minkäänlaista tointa. Kun Dwightilta
kysyttiin, millä tavalla hän aikoi menetellä, vastasi hän, että hän
kyllä jotakin saisi toimeen. Monen päivän turhien ponnistusten jälkeen
tunsi hän pettyneensä Bostonin suhteen ja kertoi enolleen Lemuelille
aikovansa lähteä New-Yorkiin. Häntä kehoitettiin luopumaan siitä
tuumasta ja keskustelemaan asiasta Samuel enonsa kanssa. Poika vapisi
ja sanoi, että Samuel kyllä hyvästi tiesi, mitä hän tahtoi. Vihdoin
hän kuitenkin myöntyi ja toistamiseen oli hän Samuel enonsa luona
pyytämässä tointa tämän liikkeessä.
"Dwight, minä pelkään, että jos sinä saat paikan täällä, niin sinä
ennen pitkää pyydät itse päästä liikkeen johtajaksi", lausui Mr.
Holton. "Minun apulaiseni täällä tahtovat toimittaa tehtävänsä,
niinkuin minä ne haluan tehdyiksi. Mutta jos tahdot täällä työskennellä
ja toimittaa tehtäväsi parhaasi mukaan ja oikein, ja kysyä minulta, kun
et tiedä miten menetellä, tai jos minä olen poissa, kirjanpitäjältäni,
tai jos hän ei ole täällä, joltakin apulaisista tai työntekijöistä,
ja jos lupaat käydä kirkossa ja sunnuntaikoulussa, kun pyhäsin pääset
ulos, ja jos iltasin tai jonakin muuna aikana päivästä et mene pois
paikkoihin, joita et soisi minun tai äitisi tuntevan, -- jos tämän
kaiken minulle lupaat, niin voit aloittaa, ja saamme nähdä, sovimmeko
keskenämme. Voit miettiä asiaa maanantaihin!"
"En maanantaihin asti tarvitse miettiä", lausui Dwight, "voin luvata
heti". Ja nuori Moody alkoi toimensa enonsa kenkäkaupassa.
"Eräs lausunto, jonka pojan eno sittemmin antoi, luo meille käsityksen
tuon nuoren miehen kasvatuksen puutteesta tähän aikaan. Hänen enonsa
kertoi, että Dwightin lukiessa ääneen raamatusta, ei siitä enempää
ymmärtänyt, kuin variksien rääkynästä. Monet sanoista olivat kaukana
pojan käsityskyvyn yläpuolella, josta syystä hän kerrassaan jätti ne
lukematta, ja suurimman osan muista sanoista hän armottomasti väänsi.
Sunnuntaisin hän sopimuksen mukaan tuli pyhäkouluun vanhassa Mount
Vernonin kirkossa. Hän kertoi superintendentti Palmerille kuka hän
oli, ja pyysi päästä johonkin luokkaan. Superintendentti sijoitti
hänen minun luokkaani, ja hän asettui muiden poikien joukkoon. Minä
annoin hänelle raamatun huomauttaen, että teksti löytyi Johanneksen
evankeliumissa".
"Hän otti raamatun käteensä ja alkoi selailla lehtiä, etsien
Johanneksen evankeliumia raamatun alusta. Pojat, huomatessaan
tämän ja nähdessään hänen tietämättömyytensä, silmäilivät
salavihkaa toisiaan. Minä katsoin heihin nuhtelevasti, ja se riitti
rauhoittamaan heitä. Jätin tyyneesti oman kirjani hänelle, joka oli
oikeasta paikasta avattu, ja otin itse hänen kirjansa. En silloin
luullut hänen huomanneen niitä silmäyksiä, joita pojat keskenään
hänen tietämättömyytensä johdosta olivat vaihtaneet. Mutta hänen
lausunnoistaan myöhempinä vuosina näkyy, että hän oli sen huomannut, ja
sen johdosta että vaihdoin kirjaa hänen kanssaan, sanoi hän että hän
syvästi liittyi minuun, joka olin häntä täten auttanut."
"Tuli sitten se päivä, jolloin päätin puhella Moodyn kanssa
Kristuksesta ja hänen omasta sielustaan. Läksin kotoa, mennäkseni
Holtonin puotiin. Lähemmäksi päästyäni aloin miettiä, menisinkö juuri
silloin työtunneilla. Ja tuli mieleeni, että kenties saattaisin hänet
niin hämilleen, että hänen toverinsa jälestäpäin kysyisivät häneltä
kuka olin ja saatuaan siitä tiedon, rupeisivat ehkä pilkkaamaan
häntä ja kyselemään, koetinko tehdä hänestä kilttiä poikaa. Näitä
miettiessäni menin huomaamatta puodin ohi. Huomatessani menneeni
oven ohitse, päätin mennä suoraan sisään ja saada asia ratkaistuksi.
Löysin Moodyn puodin peräosassa kietomassa jalkineita kääröihin ja
asettelemassa niitä hyllyille. Menin hänen luokseen ja laskin käteni
hänen olkapäälleen, ja kun kumarruin eteenpäin, asetin jalkani
eräälle kenkälaatikolle. Tunnen että hyvin heikolla tavalla puhuin
Kristuksesta. En muista, mitä sanoja käytin, eikä Mr. Moodykaan
jälestäpäin niitä muistanut. Sanoin hänelle vaan, että Kristus rakasti
häntä ja pyysi tulla puolestaan rakastetuksi. Siinä kaikki. Nuorukainen
oli nähtävästi kypsynyt sitä valkeutta vastaanottamaan, joka silloin
häneen tunkeutui, ja siellä, kenkäpuodin peräosassa Bostonissa, jätti
tuo tuleva evankelista itsensä ja elämänsä Kristukselle."
Ennen tätä ratkaisevaa käännekohtaa hänen elämässään, olivat hänen
kirkossa käyntinsä vain kaavamaisia, enon kanssa tehdyn sopimuksen
seurauksena. Siellä oli moni Eliab, Abinadab tai Samma, joiden päälle
Hengen voide pikemmin olisi voinut tulla kuin tämän Davidin päälle.
Mount Vernonin kirkko oli laitettu herätyskirkoksi, ensi
sijassa pidättämään Bostonissa T:ri Edward N. Kirkin tulista
kaunopuhelijaisuutta, pyhää kiivautta ja hehkuvaa intoa -- aivan
sellainen kirkko kuin Mr. Moodyn oma kirkko myöhemmin Chicagossa.
Mutta T:ri Kirkin vakavat, huolellisesti valmistetut esitelmät eivät
vaikuttaneet nuoreen Moodyyn. Kerrotaan, että hän valitsi jonkun
pimeimmistä paikoista lehterillä, ja että hän siellä, viikon työstä
väsyneenä, tapasi nukkua enimmän osan sunnuntaijumalanpalveluksista.
Yllämainitusta tapahtumasta pyhäkoulussa lausui hän kerran: "Minä
panin peukaloni kysymyksessä olevalle paikalle ja ajattelin itsekseni,
että jos pääsisin tästä pulmasta vielä pois, niin en enää siihen
toista kertaa joutuisi. Alusta aikain hän tarkasti seurasi opettajansa
opetusta, ja hänen käytöksensä koulussa oli aina vakavaa, tyyntä ja
tarkkaavaista. Harvoin hän jotakin puhui. Kerran, kun Mr. Kimball puhui
Mooseksesta ja koetti näyttää toteen, että hän oli itsensäkieltäväinen,
viisas ja valtiotaitoinen mies, joka olisi kyennyt johtajaksi minä
aikana ja mille kansalle tahansa, kysyi Moody epäröiden:
"'Mr. Kimball, eikö Mooses mielestänne ollut erinomainen?'"
Kääntymisestään tapasi Mr. Moody kertoa erityisellä hellyydellä.
Saarnatessaan kerran Tremont Temple'ssä alussa vuotta 1898 lausui hän:
"Voisin paiskata kiven Tremont Temple'stä siihen paikkaan, jossa
enemmän kuin neljäkymmentä vuotta sitten löysin Jumalan. Tahtoisin
tehdä jotakin johdattaakseni muitakin nuoria ihmisiä saman Jumalan
luo. Tahtoisin opettaa ihmisiä ymmärtämään, mitä hän on ollut minulle.
Hänestä on minulle ollut miljoona kertaa enemmän hyötyä, kuin minusta
hänelle".
Toisissa tilaisuuksissa hän lausui: "Sinä päivänä, jona käännyin, menin
minä ulos ja opin rakastamaan kaikkea. En ennen milloinkaan ollut
rakastanut tuota kirkasta aurinkoa, joka maanpinnan valaisee, niinkuin
nyt rakastin. Ja kuullessani lintujen laulavan herttaisia laulujaan,
syttyi minussa rakkaus lintuihin. Kaikki oli niin toisenlaista."
Moodyn innokas ja voimakas luonne puhkesi heti työhön uuden Mestarinsa
eteen, jonka palvelukseen hän oli antautunut. Ensimmäisiä askeleita,
joita hän siinä suhteessa otti, oli se että hän tuli seurakunnan
johtajan luo pyytäen päästä "seurakunnan jäseneksi". Hän oli silloin
vain kahdeksantoista vuotias. Muutamia kuukausia hän vasta oli
ollut Mr. Kimballin luokassa. Seurakunnan vanhimmat olivat vakavia,
hyväsydämisiä miehiä, niiden joukossa Mr. Kimball, jotka tutkivat häntä
suurella huolella ja lempeydellä, koska tunsivat hänen epävarmuutensa
ja puuttuvat tietonsa. Kysymykset puettiin sellaiseen muotoon, ettei
vastauksiin tarvittu muuta kuin "on" ja "ei". Lopuksi kysyi eräs
diakooneista:
"Mr. Moody, mitä on Jeesus Kristus tehnyt Teidän ja meidän kaikkien
edestä, jonka tähden hän ennen kaikkia ansaitsee meidän rakkautemme ja
kuuliaisuutemme?"
Kysymys saattoi hänen hämilleen. Se oli liian pitkä, ja tarvittiin
liiaksi monta sanaa, että hän heti olisi voinut siihen vastata, mutta
hän sanoi:
"Luulen, että hän on tehnyt sangen paljon meidän kaikkein tähden, vaan
en muista mitään erityistä, jota hän on tehnyt, mikäli minä tiedän".
Tässä kuulustelussa ei siis ilmaantunut mitään, jota olisi voitu katsoa
tyydyttäväksi todisteeksi hänen kääntymisestään. Näin ollen siirsivät
vanhimmat hänen seurakuntaan tulonsa tuonnemmaksi, mutta valittiin
heidän joukostaan kolme, joiden tuli ottaa häntä hoitoonsa ja koettaa
saattaa hänelle selvempi ymmärrys Jumalan teissä. Kun hän jälleen tuli
seurakunnan johtajien eteen tutkittavaksi, ei hänelle opinkysymyksiin
nähden asetettu useampia kysymyksiä kuin edelliselläkään kerralla.
Mutta hänen harras halunsa päästä Jumalan kansan keskuuteen, tunto
siitä, että hän seurakunnan keskuudessa saisi suurempaa siunausta, kuin
jos pääsö sinne häneltä kiellettäisiin ja tuonnemmaksi lykättäisiin,
sekä vakuutus, ettei hän millään tavalla tulisi seurakuntaa
vahingoittamaan, jos kohta hän ei tyydyttävästi kyennytkään selittämään
hengellisiä kokemuksiaan -- kaikki nämä syyt aiheuttivat hänen
seurakuntaan ottamisensa toukokuussa 1856.
Mr. Moody ei milloinkaan moittinut seurakunnanjohtajien menettelytapaa
siinä tilaisuudessa. Päinvastoin katsoi hän niiden menetelleen
paraimmalla ja viisaimmalla tavalla. Myöhempinä vuosina hän suuresti
pelkäsi sitä, että uudesti syntymättömiä henkilöitä otettaisi
seurakunnan jäseniksi. Hän tahtoi senvuoksi, että miehet ja naiset
asetettaisi kasvoista kasvoihin tämän kysymyksen eteen, että he
näkisivät, ei ainoastaan, olivatko tulleet jumalallisesta luonnosta
osallisiksi, vaan myös voivatko Paavalin kanssa sanoa: "Minä tiedän,
kenen päälle minä uskon ja olen luja, että hän voi minulle kätkeä minun
uskotun kaluni siihen päivään asti".
Kerrotaan -- mahdoton on kussakin erityisessä tapauksessa näistä
kertomuksista päättää, ovatko ne totta tai ei, vaikka tiedetäänkin,
että jotkut niistä ovat valheellisia -- että yksi ja toinen koetti
tukahuttaa nuoren Moodyn intoa ja nuhdella häntä siitä, että hän puhui
rukouskokouksissa. Helppo on ymmärtää, että hän pani koko sielunsa
uskontoonsa, niinkuin kaikkeen muuhunkin. Mutta Mr. Kimball, jonka
lämmin harrastus oppilaasensa hänen sunnuntaikoulussaan ei milloinkaan
laimentunut, sanoo, että Moody säännöllisesti kävi seurakunnan
rukouskokouksissa perjantai-iltasin, vaan hän ei muista Moodyn
puhuneen kuin pari kertaa, jolloin kokouksen johtaja kehoitti häntä
osaa-ottamaan. "Voin todellakin sanoa" (ja niin tehdessäin kirkastaa
samalla sitä ääretöntä Jumalan armoa, joka Mr. Moodylle oli suotu)
kirjoitti Mr. Kimball, "että olen harvoin nähnyt ketään, jonka mieli
on ollut syvemmässä hengellisessä pimeydessä kuin Mr. Moodyn, kun hän
tuli luokkaani pyhäkoulussa. Harvoin olen myöskään nähnyt ketään,
josta vähemmän voisi otaksua milloinkaan tulevan kristityn kirkkaalla
ja omintakeisella valkeudella evankeliumin totuuksiin nähden, tai
henkilön, joka täyttää paikkansa yleiseksi hyödyksi laajoissa
piireissä". Tri Kirk ja seurakunnan johtajat saivat elää ja kiittää
Jumalaa Mr. Moodyn ihmeellisestä kasvamisesta armossa ja meidän Herran
ja Vapahtajan Jeesuksen Kristuksen tuntemisessa ja palveluksessa.