Hänen aikaisempi elämänsä Northfieldissä.
"Jonakin päivänä tulette sanomalehdissä lukemaan, että D. L. Moody
itäisestä Northfieldistä on kuollut. Vaan älkää uskoko sanaakaan siitä!
Sinä hetkenä olen oleva elävämpi kuin mitä nyt olen. Olen mennyt
korkeammalle -- siinä koko asia. Olen siirtynyt tästä savimajasta
asuntoon, joka on kuolematon, ruumiisen, johon ei kuolema voi koskea,
jota ei synti voi tahrata, ruumiisen, joka on hänen oman kirkastetun
ruumiinsa kaltainen. Minä synnyin lihaan v. 1837. Minä synnyin
Hengestä v. 1856. Se, mikä on lihasta syntynyt, kuolkoon; se mikä on
Hengestä syntynyt, on ikuisesti elävä".
Nämä ovat D. L. Moodyn sanat -- hänen oma sepittämänsä -- muutamiin
harvoihin sanoihin puheltu elämäkertansa. Hänen lihaan syntymisensä,
joka tapahtui 5 p. helmikuuta 1837 ja hänen poismenonsa Kristuksen
kanssa olemaan, mikä tapahtui 22 p. joulukuuta 1899, välinen aika
sisältää useampia ja erilaisempia kokemuksia, kuin mitä ylipäänsä yhden
ihmisen osalle sattuu, mutta hänen luja vakuutuksensa aina viimeiseen
asti oli, että kun taivaan portit aukenivat, päästäisivät ne hänet vaan
laajempaan ja uskollisempaan Jumalansa ja Vapahtajansa palvelukseen
näkymättömissä maailmoissa.
Jumalan armon voimasta hän oli se, mikä hän oli, mutta sitä lähinnä oli
hänen äidillään suuri vaikutus hänen elämäänsä. Betsy Holton syntyi 5
p. helmikuuta 1805. Hän oli syntyisin vanhasta puritaanilaisesta [eräs
uskonlahko. Suoment. muist.] perheestä, joka jo 1673 oli asettunut
Northfieldiin asumaan. Hän meni 3 p. tammikuuta 1828 avioliittoon Edwin
Moodyn kanssa, joka oli ammatiltaan muurari. Heillä oli Northfieldissä
hauska koti sekä pari tynnyrinalaa maata. Seitsemän lasta syntyi heidän
avioliitostaan, joista Dwight Lyman, syntynyt 5 p. helmikuuta 1837, oli
kuudes.
Toukokuun 28 p. 1841 oli pikku Dwight koulussa. Eräs naapureista
pisti päänsä ikkunasta sisään ja kysyi, oliko siellä ketään Edwin
Moodyn lapsista, kertoen samalla, että heidän isänsä vastikään oli
äkkiä kuollut. Hän oli saman päivän aamuna tavallisuuden mukaan
mennyt työhönsä, mutta äkkinäiset tuskat kyljessä pakoittivat häntä
palaamaan kotiin lepäämään. Noin kello 1 ajoissa päivällä meni hän
horjuen vuoteensa luo, jonka viereltä hän jokunen hetki myöhemmin
löydettiin kuolleena, ikäänkuin rukoukseen polvistuneena. Isän kuolema
oli ensimmäinen tapaus, jonka Dwight muisti. Hän ei muistanut mitään
hautaustilaisuudesta, mutta mieltä jännittävä äkkinäinen kuolema oli
tehnyt lähtemättömän vaikutuksen häneen.
Leski jäi tukaliin olosuhteisiin, mutta tämä vaan kehitti hänen
lujaa ja urhokasta luonnettaan. Hänen vanhin lapsensa oli ainoastaan
kolmentoista vuoden ikäinen. Kuukausi miehen kuoleman jälkeen syntyi
vielä kaksoset, Isä oli kuollessaan vararikkotilassa, ja saamamiehet
ottivat melkein kaikki. Äidillä ei toimeentulonsa nähden ollut ketään,
johon hän olisi luottanut. Kun naapurit joskus tulivat hänen luokseen
kehoittaen häntä panemaan lapset oppiin, tapasi hän vastata:
"Ei niinkauvan kun minulla on nämä molemmat kädet".
"Mutta", jatkoivat he, "tiedättehän ettei yksinäinen vaimo voi
kasvattaa seitsemää poikaa. Niiden tie tulee päättymään joko vankilassa
tai nuora kaulassa".
Äiti teki ahkerasti työtä, eikä ainoakaan hänen lapsistaan joutunut
vankilaan, eikä myöskään kenkään niistä kuollut naru kaulassa.
"Jos jokaisella olisi sellainen äiti kuin tuo äiti", lausui Mr. Moody
tämän haudalla, "jos maailmaa kasvattaisi tämänlaiset äidit, niin ei
vankiloita tarvittaisi". Eräänä aamuna kovan lumituiskun jälkeen,
täytyi hänen pidättää lapset vuoteessa kouluun meno-aikaan asti, kun
hänellä ei ollut puita millä huonetta lämmittää.
Hän oli lastensa läsnäollessa aina leikkikäs ja iloinen, mutta ensi
vuotena miehensä kuoleman jälestä itki hän itsensä uneen joka-ikinen
ilta. Surut ajoivat häntä Jumalan luo, ja hän riippui Hänen
lupauksissaan leskille ja orvoille.
Moodyn lapsille oli koti kieltäymyksistä huolimatta suloisin paikka
maan päällä, ja niinkauvan kun tämä sama äiti vielä oli elossa tässä
samassa kodissa, joka nyt oli kaikilla mukavuuksilla, joita hän taisi
toivoa, varustettu, veti se Dwightin ja muut lapset rakkauden vahvoilla
siteillä sinne.
Dwightin aikaisempi elämä ei pääpiirteissään sanottavasti eronnut
poikien elämästä yleensä Uudessa Englannissa. Hän jatkoi talvella
koulunkäymistään ja oppi päätöslaskua ja hieman algebrata. Kesäsin
antautui hän jonkun palvelukseen. Ensi kerran hän tienasi rahoja sillä,
että hän paimensi muutamia naapurin lehmiä ulkona laitumella eräällä
läheisellä kalliolla; siitä työstä hän sai yhden centin päivässä.
Löytyy monta pientä kertomusta, jotka todistavat Dwightin leikkisyyttä
ja rakkautta viattomaan pilaan, mitkä ominaisuudet hän vähentymättöminä
säilytti loppuun saakka. Ne todistavat myös hänen taitoaan saada
toisten johto haltuunsa, mikä olikin niin kuvaava piirre hänen
myöhemmälle elinuralleen.
Erään lukukauden lopettajaistilaisuutena piti poikien lausua joitakin
runoja ja esittää muutamia dialoogeja. Dwight valitsi Markus
Antoniuksen puheen Caesarin ruumiin ääressä. Hän toi mukanaan erään
laatikon, joka oli kuvaavinaan ruumisarkkua ja asetti sen pöydälle.
Kuulijakunta, jonka muodosti paikkakunnan papit, kouluneuvosto,
opettajat, lasten vanhemmat ja ystävät, kyyneltyivät hänen esitelmäänsä
kuullessaan. Yhtäkkiä kohotti hän laatikon kantta vielä viimeisen
kerran katsoakseen Caesaria, silloin -- hyppäsi kissa laatikosta.
"Schas"! huusi Dwight. Yleinen nauru seurasi.
Jotkut pojista kantoivat eräänä iltapäivänä pientä tynnyriä
viinitehtaalle, vaan kun eivät tahtoneet, että heitä huomattaisi
omenaviiniä päivännäöllä kantamassa, panivat he sen syrjään, tullakseen
myöhemmin sitä sieltä noutamaan. Dwight oli tarkastellut heitä, ja kun
pojat olivat menneet matkaansa, otti hän tynnyrin ja kantoi sen kotiin.
Yksi Dwightin veljistä jatkoi pilaa -- kaatoi omenaviinin astiasta ja
täytti sen etikalla. Iltasta syötäessä asetti Dwight juhlallisesti
astian pöydälle, täytti lasin ja lausui:
"Georg Washingtonin malja".
Itse hän enimmän nautti pilasta.
Erään kerran kirjoitti hän ilmoituksen raittiuskokouksesta, joka tulisi
pidettäväksi koulutalolla, määräsi päivän ja kirjoitti ilmoituksen
alle väärennetyllä käsialalla erään tunnetun diakoonin nimen. Joukko
kuulijoita saapui, mutta ei ketään puhujaa näkynyt.
Hänen koulupiirissään oli kaksi eri puoluetta olemassa. Toinen puolue
väitti, että oli mahdoton pitää poikia kurissa ilman keppiä, ja he
pitivät opettajaa, joka toimi heidän mielipiteittensä mukaisesti.
Toinen puolue vaati, että poikia on ohjattava rakkaudella. Taistelu
jatkui, mutta vihdoin eräänä vaalipäivänä hävisi edellinen puolue, ja
jälkimmäinen pääsi valtaan. Pojat kertoivat toisilleen, että heillä
sinä talvena oli ihana aika edessään. Ruumiinrangaistusta ei enää olisi
olemassa, heitä hallittaisi vaan rakkaudella.
Eräs opettajatar oli valittu koulun johtajattareksi, ja hän avasi sen
rukouksella. Pojat eivät milloinkaan olleet sellaista ennen nähneet;
se vaikutti syvästi heihin, erittäinkin kun hän pyysi armoa ja voimaa
ohjatakseen koulua rakkaudella. Koulunkäynti jatkui monta viikkoa,
mutta mitään keppiä eivät pojat nähneet.
Dwight, joka oli kaikessa johtajana, rikkoi ensimmäiseksi koululain.
Opettajatar käski häntä jäämään jälelle toisten mentyä. Dwight luuli,
että keppi jälleen otettaisi esiin ja oli senvuoksi niskoittelevalla
mielialalla. Opettajatar otti hänet erikseen, istui hänen viereensä ja
rupesi puhelemaan ystävällisesti hänelle. Tämä tuntui pahemmalta kuin
keppi, eikä Dwight siitä laisinkaan pitänyt. Opettajatar lausui:
"Olen päättänyt, että ellen voi hallita koulua rakkaudella, niin jätän
sen mieluummin. En tahdo mistään rangaistuskeinoista tietää. Jos
minusta pidät, niin koeta pitää koulun lait".
Rakkaus voitti pojan, ja hänestä tuli tämän opettajattaren luja
liittolainen.
Hänen vanhemmat veljensä koettivat ansaita rahoja "affääreillä",
erittäinkin hevoskaupoilla. Dwightiinkin tarttui kuume. Kuuluisin
tällaisista affääreistä, joka on muistissa säilynyt, oli se, kun hän
sitoutui tekemään työtä eräälle naapurille kokonaisen kuukauden,
palkaksi tästä piti hänen saaman erään kuolleen hevosen nahan.
Mutta kun hän oli sopimuksensa täyttänyt, huomattiinkin nahka
kelpaamattomaksi.
Kun hän oli noin kymmenen vuoden vanha, tapahtui jotakin, jota hän
myöhemmin tapasi kiitollisuudella kertoa. Eräs hänen vanhemmista
veljistään läksi kaksitoista peninkulmaa sieltä sijaitsevaan
Greenfieldin kaupunkiin, jossa hänen piti käydä koulua ja ylläpidokseen
palvella eräässä kaupassa. Mutta hän tunsi itsensä niin yksinäiseltä,
ja hankki senvuoksi Dwightillekin siellä paikan. Tämän tapahtuman kuvaa
paraiten Mr. Moodyn omat sanat:
"Muutamana kylmänä marraskuunpäivänä saapui veljeni kotiin ja kertoi,
että hänellä oli minulle paikka. Minä sanoin, etten tahtonut sinne
mennä; mutta kun asiasta oli keskusteltu, päätettiin että niin
tapahtuisi. Se yö oli pitkä. Seuraavana aamuna läksimme matkaan. Me
menimme ylös mäelle ja katsoimme vielä kerran tuota vanhaa rakennusta.
Siihen istuimme alas ja itkimme. Minä luulin, että tämä oli viimeinen
kerta kuin näin vanhaa kotiani. Itkin koko matkan Greenfieldiin.
Siellä esitti veljeni minut eräälle vanhalle ukolle, joka oli niin
vanha, ettei hän voinut lypsää lehmiään eikä toimittaa tehtäviään, ja
senvuoksi piti minun juosta hänen asioillaan, lypsää hänen lehmiään
ja käydä koulua. Katsoin ukkoa ja näin, että hän oli kiukkuinen.
Tarkastelin kauvan hänen vaimoaan ja päätin, että tämä oli vielä
kiukkuisempi kuin ukko. Viivyin siellä tunnin, se tuntui minusta
viikolta. Silloin menin veljeni luo ja sanoin:
"'Aijon mennä kotiin'.
"'Miksi niin?'
"'Minun on koti-ikävä'.
"'Mitä joutavia, siitä kyllä pääset jonkun päivän kuluttua'.
"Hän sanoi: 'Tulet eksymään, jos nyt lähdet kotimatkalle, kohta tulee
pimeä'.
"Silloin peljästyin ja lausuin: Minä menen huomenna, kun päivä koittaa".
Hän vei minut erään puoti-ikkunan luo, jossa oli muutamia linkkuveitsiä
ja muita tavaroita, ja koetti huvittaa minua. Vaan mitä huolin minä
noista vanhoista linkkuveitsistä. Minä tahdoin takaisin kotiin äitini
ja veljieni luo. Tuntui kuin sydämmeni olisi ollut tuskasta haljeta.
"Samalla lausui veljeni: Dwight, tässä tulee mies, joka antaa sinulle
centin".
"Mistä sinä sen tiedät?" kysyin minä.
"Hän antaa, katsos, centin jokaiselle uudelle pojalle, joka tulee
kaupunkiin".
"Pyyhkäsin kyyneleet pois silmistäni, sillä en tahtonut, että tuo mies
näkisi minun itkevän, ja kävelin sitte aivan keskellä jalkakäytävää,
etten voisi jäädä häneltä huomaamatta, ja pidin katseeni suoraan häneen
tähdättynä. Muistan vielä, miltä tuo vanha mies näytti, tullessaan
horjuvin askelin pitkin jalkakäytävää. Oi, miten hänellä oli valoisat,
iloiset ja auringonpaisteiset kasvot! Tullessaan luokseni, pysähtyi
hän, otti hatun päästäni, pani kätensä pääni päälle ja virkkoi
veljelleni:
"Tämä on uusi poika, joka on kaupunkiin saapunut, vai kuinka?"
"Niin on, herraseni; hän on juuri tänään saapunut".
"Pidin häntä silmällä ja katsoin, pistäisikö hän kättään taskuun.
Ajattelin tuota lanttia. Mutta hän rupesi puhelemaan minulle niin
ystävällisesti, että unohtui kaikkityyni. Hän kertoi minulle, että
Jumalalla oli ainokainen Poika, että hän lähetti hänet tänne alas ja
että pahat ihmiset tappoivat hänen. Hän sanoi, että Hän kuoli minunkin
tähteni.
"Vain viisi minuuttia hän puhui, mutta hän voitti minun kokonaan.
Pidettyään pienen puheensa minulle, pisti hän kätensä taskuun ja
veti sieltä esiin ihkasten uuden, vanhanaikaisen centin, tuollaisen
vaskicentin, joka oli aivan kultaisen näköinen. Sen antoi hän minulle.
Luulin sen olevan kullasta, arvaatte, että pusersin sitä lujasti
kourassani. En sitä ennen enkä sittemmin ole milloinkaan tuntenut
itseäni niin rikkaaksi. En tiedä, minne se raha joutui. Olen aina ollut
siitä pahoillani, etten tallettanut sitä, mutta vielä tänään ikäänkuin
tunnen tuon vanhan miehen käden pääni päällä. Viisikymmentä vuotta on
siitä kulunut, mutta vieläkin voisi kuulla noiden ystävällisten sanojen
soinnun. En milloinkaan unohda sitä tekoa".
Ennenkuin Dwight oli ollut montakaan päivää Greenfieldissä, joutui
hän pahaan pulaan, kun hän meni soittamaan erästä ovikelloa. Kun
häneltä kysyttiin, miksi hän niin teki, vastasi hän, ettei hän ollut
milloinkaan nähnyt ovikelloa ja halusi sentähden tietää, kuuluisiko se
kadulle asti.
Kuudentoista vuotiaana, kun Dwightia vielä katsottiin pieneksi
pojaksi, otettiin hän eräänä iltana mukaan erääseen kokoukseen
molemminpuoliseksi rakennukseksi, jossa kaupungin kansa keskusteli
jostakin kysymyksestä, Kokouksen loppupuolella, kun tunteet olivat
korkeimmillaan, nousi Dwight puhumaan ja todisti muutamilla suoraan
lausutuilla, asiaa koskettavilla sanoilla, että heikomman puolueen
mielipide oli oikea, ja sai sen kautta kokoukselle kokonaan toisen
suunnan. Hän valittiin heti yksimielisesti seuraavan kokouksen
johtajaksi ja tunsi itsensä ylpeäksi, mennessään kotiin.
Aineekseen tulevassa kokouksessa valitsi hän: "Ne vääryydet, joiden
alaisina intiaanit ovat". Hän kirjoitti puheen, jonka piti kestämän
kymmenen tai viisitoista minuuttia, ja monena päivänä kuuli hänen
äitinsä, miten hän asteli edestakaisin makuuhuoneessaan, ulkomuistissa
läpikäyden tätä puhettaan.
Kun hän vihdoin esiintyi puhujalavalla, lausui hän ensimmäiset lauseet,
mutta levottomuutensa tähden petti hänen muistinsa hänet ja hänen
puheensa loppui yht'äkkiä seuraavilla sanoilla:
"Intiaanit marssivat pohjoisnavalle, ja siellä he jäätyivät kankeiksi
kuin puntarit".
Monta vuotta sen jälkeen lohdutti hän erästä oppilasta Mount
Hormonissa, jolta oli paljon odotettu, mutta joka hämmentyi
päättäjäispuheessaan, seuraavilla sanoilla:
"Älkää siitä huoliko! Minäkin hämmennyin kun ensi kerran koetin.
Seuraavalla kerralla onnistutte paremmin".
Lukija luonnollisestikin kai kysynee, osoittiko Dwight lapsuutensa
aikana erityisempiä taipumuksia hengelliseen suuntaan. Vastaus on
kieltävä.
Hänen äitinsä oli hurskas vaimo -- hän omasi tuollaisen hiljaisen,
voimakkaan uskonnon, joka Uudelle Englannille on merkillinen. Hän
kuului silloin unitaareihin [unitaarit ja kongregationalistat,
uskonnollisia suuntia Amerikassa. Suoment. muist.], mutta oli
maltillisempaa puoluetta eikä uskonnossaan huomattavasti eronnut
oikeauskoisista kongregationalisteista. Mutta tähän aikaan ei hän vielä
kokemuksessa tietänyt mitään elävästä uskosta ja pyhän Hengen voimasta.
Northfield ei ole kaukana sen herätysliikkeen vaikutusalasta, joka
oli Jonathan Edwardsin työskentelyn hedelmänä, mutta sen vaikutus ei
kuitenkaan ulettunut Moodyn perheesen.
Kotona ei löytynyt paljo muita kirjoja, kuin raamattu ja eräs
hartauskirja. Joka aamu luki Mrs. Moody lapsilleen näistä. Sunnuntaisin
lähetettiin kaikki lapset unitaariseen kirkkoon, joka oli enemmän
kuin penikulman (engl.) päässä sieltä ja siellä he viipyivät
sunnuntaikoulussakin. Ei milloinkaan ollut kysymystäkään siitä,
menisivätkö he tai ei. Pojat kävelivät tavallisesti avojaloin ja
kantoivat jalkineita ja sukkia kädessään, jotka pantiin jalkaan vasta
kun kirkko tuli näkyviin. Pastori Everett unitaarisessa kirkossa oli
erittäin ystävällinen leskirouva Moodya kohtaan sinä aikana, kun
tämä oli avun tarpeessa. Yhteen aikaan asui Dwight hänen luonaan
ja oli avullisena yhdessä ja toisessa asiassa. Mutta läsnäolo
jumalanpalveluksissa tuntui väsyttävältä. Dwight ei voinut ymmärtää
saarnoja. Itse teossa oli pyhä pojille ikävä päivä, ja auringonlaskussa
-- siihen aikaan alettiin sapatti auringonlaskussa lauvantaina --
tapasivat he juosta ulos, heittää lakkinsa ylös ilmaan ja päästää
riemunsa valloilleen.
Tämä unitaarinen pappi antoi Moodylle ainoan vesikasteen, minkä hän
milloinkaan on saanut, mutta se toimitettiin Isän, Pojan ja Pyhän
Hengen nimeen. [Unitaarit muuten kieltävät Jumalan kolminaisuuden.
Suoment. muist.]
Hänen äitinsä koetti saada häntä rukoilemaan, mutta hän sanoi, että hän
oli koettanut, eikä se ollut auttanut. Mutta eräänä päivänä, kun hän
oli noin kuuden vuoden vanha, kaatui eräs aita hänen päälleen. Hän ei
päässyt sen alta pois. Turhaan hän huusi apua, hän oli liiaksi kaukana
asunnoista. Silloin tuli hänen mieleensä: "Ehkä Jumala tahtoo minua
auttaa", ja hädässään hän rukoili ja uskoi, että Jumala kuuli hänen
huutonsa, kun hän kohta sen perästä onnistui nostamaan aidan päältään.
Yksi niitä opetuksia, joita äiti teroitti poikainsa mieleen, oli,
että kerran tehtyä lupausta ei medialaisten ja persialaisten lakien
tavoin voitu muuttaa. Ei mitään puolustuksia koskaan varteenotetta,
jos lupaus oli jätetty täyttämättä. Äidin ainainen kysymys oli:
"Lupasitko sinä?" eli "Voitko sinä?" Kerran kun Dwight meni vanhemman
veljensä luo ja pyysi päästä vapaaksi eräästä sitoumuksesta, jonka hän
oli tehnyt ja jonka mukaan hän oli luvannut tehdä työtä naapurille
ylläpidokseen talven aikana, samalla kun hän kävi koulua, lykättiin
asia äidin ratkaistavaksi. Dwightin valituksen aihe oli se, että
hän yhdeksäntoista kertaa jälekkäin oli ruakseen saanut ainoastaan
ohrapuuroa ja maitoa, Vaihtelun vuoksi annettiin hänelle siihen lisäksi
muutamia kuivia leivänkannikkaita, jotka perheelle olivat liian kovia
syödä. Kun Dwightin äiti huomasi, että hän sai syödä kylläkseen,
millaista ruoka muuten olikin, lähetettiin hän takaisin sitoumustaan
täyttämään.
Mr. Moodyn poikavuosista ei tiedetä mitään, joka panisi odottamaan
niin suuria, kun sittemmin hänen elämässään ilmestyi. Mutta hänen
rakkautensa viattomiin kepposiin, hänen nopea kykynsä käsittää pila
(silloinkin kun se tapahtui hänen omalla kustannuksellaan), hänen
tunteellisuutensa, hänen säälivä luonteensa ja hänen johtaja-asemansa
tovereihinsa nähden, ovat piirteitä, jotka seurasivat häntä niinäkin
vuosina, jotka sitte seurasivat.