Kiitän sinua, kallis ystäväni, kaikesta siitä onnesta, jolla olet
minua tässä elämässä ympäröinyt; olen siellä rukoileva Jumalaa,
että Hän palkitsisi sinua. Hyvästi, rakas ystäväni; muista, että
vaikka minua ei tule olemaan, niin rakkauteni ei milloinkaan eikä
missään tulo sinua jättämään. Hyvästi Volodja, hyvästi, enkelini,
hyvästi Benjamin -- Nikolenkani!
"Unohtavatko he todellakin joskus minut?!..."
Kirjekuoreen oli pistetty Mimmin ranskalainen liite, joka sisälsi
seuraavaa:
"Surulliset aavistukset, joista hän puhuu teille, ovat tohtorin
sanat vahvistaneet. Eilen yöllä hän käski lähettää tämä kirje heti
postiin. Arvellen hänen puhuneen näin kuumeen houreessa minä
lykkäsin kirjeen lähetyksen aamuun ja päätin avata se. Juuri kun
olin avannut, kysyi Natalia Nikolajevna minulta minne kirje oli
joutunut ja käski minun polttaa se, ellei se vielä ollut lähetetty.
Hän puhuu yhä siitä ja vakuuttaa että kirje on teidät masentava.
Älkää viivytelkö tuloanne, jos tahdotte vielä nähdä tätä enkeliä
niin kauan kuin se ei ole meitä vielä jättänyt. Antakaa anteeksi
tämä tahraamiseni. Kolmeen yöhön en ole nukkunut. Tiedättehän
kuinka häntä rakastan!"
Natalia Savishna, joka huhtikuun 11 päivää vastaan koko yön vietti
äidin makuuhuoneessa, kertoi sittemmin minulle, että äiti,
kirjotettuaan kirjeen ensimäisen osan oli pannut sen viereensä pikku
pöydälle ja vaipunut horroksiin.
-- "Tunnustaakseni minä itsekin, puhui Natalia Savishna: -- nukahdin
nojatuoliin ja sukankudinkin valahti käsistäni, Mutta noin yhden aikaan
yöllä minä puoliunissani kuulin hänen jotain sopertavan; avasin silmäni
ja näin hänen istuvan vuoteella kädet tällä tavalla ristissä, ja
kyyneleet vuotivat virtanaan. 'Onko siis kaikki lopussa?' sai hän
sanotuksi ja peitti kasvot käsiinsä.
"Minä hyppäsin pystyyn ja rupesin kyselemään: mikä teidän on?
"-- 'Voi, Natalia Savishna, jospa tietäisitte kenen äsken näin!'
"Vaikka olisin sitten kuinka kysellyt ei hän minulle enempää puhunut,
vaan käski siirtää pikku pöytää lähemmäksi eteensä, kirjotteli vielä
jotakin, käski sulkea kirje hänen nähtensä ja laittaa heti menemään.
Sitten se alkoi käydä yhä ja yhä huonommaksi."
XXVI
MIKÄ MEITÄ MAALLA ODOTTI.
Huhtikuun 25 päivänä me astuimme alas matkavaunuista ajettuamme
Petrovskin maatilan päärakennuksen eteen. Moskovasta lähtiessä oli isä
ollut kovasti mietteissään, ja kun Volodja oli häneltä kysynyt: onko
äiti sairastunut? hän katsahti surullisesti Volodjaan ja nyykäytti vaan
päätänsä. Matkan aikana hän oli huomattavasti rauhottunut, mutta sen
mukaan kuin lähestyimme kotia olivat hänen kasvonsa menneet jälleen yhä
surullisemman näkösiksi, ja kun hän vaunusta alas tullessaan kysyi
meitä vastaan juosseelta hengästyneeltä Fokalta: "missä on Natalia
Nikolajevna?" niin hänen äänensä oli epävakainen ja silmissä oli
kyyneleitä. Hyväluontoinen ukko Foka katsahti varkain meihin, laski
alas silmäluomensa ja avaten ovea meille sanoi poispäin kääntyneenä:
-- "Kuuteen päivään ei ole suvainnut makuukamaria jättää."
Milka, joka, kuten sittemmin sain kuulla, oli ensimäisestä äidin
sairastumisen päivästä lakkaamatta surkeasti ulvonut, hyökkäsi ilosena
isää vastaan -- hyppeli hänen päälleen, vingahteli, nuoli hänen
käsiään; mutta hän työnsi sen luotaan ja meni vierashuoneeseen, sieltä
siihen huoneeseen, josta ovi vei suoraan makuukamariin. Mitä lähemmäksi
hän tätä huonetta tuli, sitä selvemmin näkyi levottomuutta hänen
ruumiinsa liikkeistä: viereisessä huoneessa hän kulki varpaillaan
henkeä vetämättä, ja teki ristinmerkin ennenkuin rohkeni käydä suljetun
oven kahvaan. Samaan aikaan juoksi käytävästä tukka hajalla itkettynyt
Mimmi. "Voi! Pietari Aleksandrovitsh!" sanoi hän kuiskaten ja
todellisesti epätoivoisena, mutta huomattuaan, että isä sittenkin
kääntää kahvaa, hän lisäsi tuskin kuuluvasti: "ei tästä päästä pääse --
menkää käytävästä."
Oh, kuinka raskaasti tämä kaikki vaikutti kauheita aavistavaan
lapselliseen murhemieleeni!
Me läksimme käytävään: siellä tuli vastaamme mielipuoli Akim, joka oli
meitä aina huvittanut naamojen teolla; mutta nyt ei hän minua lainkaan
naurattanut, vaan hänen järjettömän välinpitämättömät kasvonsa koskivat
minuun hyvin kipeästi. Naispalvelijain puolella kaksi työtätekevää
tyttöä nousi meille kumartamaan, ja niillä oli niin surullinen ilme
kasvoissa että minua alkoi kauhistaa. Tultuaan vielä Mimmin huoneen
läpi isä avasi makuuhuoneen oven ja astuimme sisälle. Oven oikealla
puolella oli kaksi huiveilla peitettyä ikkunaa; toisen ääressä istui
Natalia Savishna sukkaa kutoen, lasit nenällä. Hän ei tullut meitä
suutelemaan tervehdykseksi kuten muuten olisi tehnyt, vaan ainoastaan
katsahti lasiensa yli meihin ja kyyneleet tulvahtivat hänen silmistään.
Ei ollut lainkaan mieleeni että kaikki rupesivat itkemään meitä
nähdessänsä, vaikka ennen olivat olleet aivan rauhalliset.
Oven vasemmalla puolella oli sermit ja niiden takana vuode, pikku
pöytä, pieni kaappi, jonka päällä oli lääkeaineita, ja suuri nojatuoli,
jossa lääkäri istui torkkuen; vuoteen ääressä seisoi nuori, hyvin
vaaleaverinen ja merkillisen kaunis tyttö, valkosessa aamunutussa ja
hihat vähän ylös käärittyinä. Hän asetteli jäätä äidin päähän, jota
tällä hetkellä en voinut nähdä. Tämä tyttö oli la belle Flamande, josta
äiti oli kirjottanut ja joka sittemmin tuli niin paljon merkitsemään
koko meidän perheemme elämässä. Heti kun olimme tulleet sisälle hän
otti kätensä äidin otsalta ja korjasi rinnallaan aamunutun poimuja,
sitten sanoi kuiskaten: "hän on tainnuksissa."
Olin tällä hetkellä suuressa surussa, mutta kuitenkin tahtomattani
panin merkille kaikki pikku seikat. Huoneessa oli melkein kokonaan
pimeä, kuuma, haisi mintulle, odekolonille, juhannuksen kukalle,
Hoffmannin tipoille. Tämä haju teki niin suuren vaikutuksen minuun,
että nytkin vielä, sitä tuntiessani, jopa ainoastaan muistaessani,
mielikuvitukseni heti siirtää minut tähän surulliseen, tukehduttavaan
huoneeseen ja herättää eloon tämän hirmuisen hetken vähimmätkin
pikkuseikat.
Äidin silmät olivat auki, mutta hän ei nähnyt mitään... Voi, en unohda
koskaan tuota kauheata katsetta! Siinä näkyi niin paljon kärsimystä!
Meidät saatettiin pois.
Kun sittemmin kyselin Natalia Savishnalta äidin viimeisistä hetkistä,
kertoi hän tällä tavalla:
-- "Sitten kun te olitte saatettu pois huoneesta, hän heittelihe vielä
kauan aivan kuin häntä olisi tuohon noin jokin painanut... sitten laski
päänsä tyynyiltä ja vaipui horroksiin, hiljaa, rauhallisesti, aivan
kuin taivaan enkeli. Sen kuin vähän pistäysin katsomassa miksei jo
tuoda juomaa -- niin tullessani hän jo oli viskellyt ympäriltään kaikki
hujan hajan ja lakkaamatta vaati luokseen teidän isäänne; tämä kumartui
häntä kuuntelemaan, mutta eipä ollutkaan enää voimia sanoa mitä halusi:
hän aukasi vaan huulensa ja taas rupesi voihkamaan: 'Herranenaika!
Jumalani! Lapset tänne!' Tahdoin juosta teitä hakemaan, mutta Ivan
Vasiljitsh kielsi sanoen: 'se vaan pahemmin häiritsee häntä, antaa
olla.' Sitten ei hän enää jaksanut kuin vähän vaan nostaa kättänsä ja
taas pudotti sen. Mitä se sillä tahtoi sanoa, Jumala yksin tietää! Minä
vaan luulen että hän oli teitä siunaavinaan; mutta eipä näy Jumala
sallineen hänen ennen viimeistä hetkeä katsahtaa omiin lapsiinsa.
Sitten hän kohottautui, pani kätensä näinikään yhteen ja samassa alkoi
puhua; sitä ääntä en uskalla muistellakaan -- 'Pyhä Jumalan Äiti, älä
jätä heitä!...' Nyt näytti kipu käyvän juuri hänen sydämmeensä,
silmistä näkyi, että se raukka kärsi suuria tuskia; lankesi tyynyille,
tarttui hampain lakanaan; ja kyyneleet ne vaan vuotivat, vuotivat."
-- No, ja kuinka sitten? kysyin minä.
Natalia Savishna ei voinut enempää puhua: hän kääntyi poispäin ja
rupesi katkerasti itkemään.
Äiti kuoli hirmuisiin kärsimyksiin.
XXVII
SURU.
Seuraavana päivänä myöhään illalla minä tahdoin vielä kerran katsahtaa
häneen: karkotettuani ehdottoman kauhun tunteen aukasin hiljaa oven ja
astuin varpain saliin.
Keskellä huonetta, pöydällä, oli ruumisarkku, sen ympärillä oli
karrelle palaneita kynttilöitä korkeissa hopeajaloissa; peränurkassa
istui lukkari ja luki hiljaisella yksitoikkoisella äänellä psalttaria.
Minä pysähdyin oven pieleen ja aloin katsella, mutta silmäni olivat
niin itkettyneet ja hermoni niin pilalla, etten voinut mitään nähdä;
kaikki sulautui kummallisesti yhteen: valo, kullalla kirjailtu kangas,
sametti, suuret kynttiläjalat, ruusunpunanen pitseihin ommeltu tyyny,
paperiside pään ympärillä, päähine nauhasineen -- ja vielä jotakin
läpikuultavaa, vahanväristä. Nousin tuolille voidakseni nähdä hänen
kasvojansa; mutta niiden paikalla olin jälleen näkevinäni saman vaalean
keltasen läpikuultavan esineen. En voinut uskoa tuota hänen
kasvoiksensa. Aloin tarkemmin sitä tähystää, kunnes vähitellen rupesin
tuntemaan siinä tuttuja rakkaita piirteitä. Säpsähdin kauhusta, kun
pääsin varmuuteen että se oli hän; mutta miksi nuo ummistuneet silmät
olivat niin sisäänpainuneet? mistä tuli tuo hirveä kalpeus ja toisella
poskella tuo tumma täplä läpikuultavan ihon alla? Miksi kasvojen koko
ilme oli ankara ja kylmä? Miksi huulet olivat niin verettömät ja niiden
yhtyminen niin ihana, niin ylevä ja puhui niin taivaallisesta rauhasta,
että kylmä väre kävi selässäni ja tukassani, kun häneen katsoin?...
Minä katselin ja tunsin, että joku käsittämätön, vastustamaton voima
vetää silmiäni noihin elottomiin kasvoihin. En voinut kääntää
katsettani pois, mutta mielikuvitukseni samassa piirsi eteeni elämän ja
onnen kukkaisia kuvia. Olin unohtanut, että tuo kuollut ruumis, joka
edessäni makasi ja johon minä järjettömästi tuijotin niinkuin
semmoiseen esineesen, jolla ei ole mitään yhteistä muistojeni kanssa,
oli _hän_. Minä kuvailin häntä milloin missäkin tilassa olevana:
ilosena, elävänä, hymyilevänä; sitten äkkiä minua taas hämmästytti
jokin piirre noissa kalpeissa kasvoissa, jotka edessäni näin: muistin
kauhean todellisuuden, vavahdin, vaan en sittenkään herennyt
katsomasta. Ja jälleen haaveet tulivat todellisuuden sijalle, ja
jälleen todellisuuden tieto hajotti haaveet. Vihdoin mielikuvitus
herpoutui ja lakkasi minua pettämästä, samoin hävisi todellisuudenkin
tieto ja minä unohdin kokonaan itseni. En tiedä kauanko aikaa olin
semmoisessa tilassa, en tiedä edes mikä se tila oli; tiedän ainoastaan,
että joksikin ajaksi kadotin olemiseni tunnon ja koin jotain ylevää
selittämättömän suloista ja surullista nautintoa.
Ehkä hänen ihana sielunsa lähtiessään lentoon parempaa maailmaa kohden
surulla katsahti taakseen siihen maailmaan, johon hän meidät jätti; hän
näki minun suruni, sääli sitä ja rakkauden siivillä säälin taivaallinen
hymy huulilla palasi vielä maan päälle lohduttaakseen ja siunatakseen
minua.
Ovi narahti ja huoneeseen astui toinen lukkari päästämään entistä. Tämä
melu herätti minut, ja ensimäinen ajatus, joka minuun tuli, oli se,
että seistessäni siinä aivan itkemättä tuolilla ja semmoisessa
asennossa, joka ei ilmaise mitään liikutusta, lukkari voi luulla minua
tunteettomaksi pojaksi, joka vallattomuudesta taikka uteliaisuudesta on
kiivennyt tuolille: minä tein siis ristinmerkin, kumarsin ja rupesin
itkemään.
Muistellessani nyt näitä seikkoja olen sitä mieltä, että ainoastaan
tämä itsensä unohtamisen hetki oli todellista surua. Ennen ja jälkeen
hautajaisten minä kyllä lakkaamatta itkin ja olin surullinen, mutta
tätä surua häpeän muistella, sillä siihen aina sekaantui jokin
itserakas tunne: joko halu näyttää, että olen muita enemmän suruissani,
taikka huolehtiminen siitä vaikutuksesta, jonka teen muihin, taikka
vielä aivan tarkotukseton uteliaisuus, joka pani tekemään havaintoja
esimerkiksi Mimmin pitsimyssystä ja läsnäolevista ihmisistä. Minä pidin
pahana, etten tuntenut yksinomaan surua, ja koetin peittää kaikkia
muita tunteita: siitä syystä ei suruni ollut vilpitön eikä
luonnollinen. Paitsi sitä tunsin jonkinlaista nautintoa tietäessäni
olevani onneton, koetin tahallani herättää onnettomuuden tuntoa, ja
tämä itsekkyys kaikkein enin tukehuttikin minussa todellista surua.
Nukuttuani tämän yön hyvästi ja rauhallisesti kuten aina ankaran ja
kovan mielentäristyksen jälkeen, heräsin kyyneleet kuivuneina ja hermot
rauhottuneina. Kymmenen aikaan meidät käskettiin sielumessuun, joka
pidettiin ennen kuin ruumis kannettiin ulos. Huone oli täynnänsä
talonväkeä ja kyläläisiä, jotka olivat kaikki itkien tulleet jättämään
hyvästi herrattarellensa. Messun aikana minä sopivalla tavalla itkin,
tein ristinmerkkiä ja kumarsin maahan, mutta sydämmessäni en itkenyt,
vaan olin jotenkin kylmäverinen: huolenani oli uusi nuttuni, joka oli
ensi kertaa pantu ylleni; se kiristi kovasti kainalojen alta; sitten
vielä pelkäsin että, polvistuessani, liiaksi likaan housujani. Tein
salaa havaintoja kaikista läsnäolevista. Isä seisoi ruumisarkun
pääpuolella, oli kalpea kuin lakana ja näytti vaivalla voivan pidättää
itkua. Hänen kookas, mustaan frakkiin puettu vartalonsa, kalpeat paljon
puhuvat kasvonsa ja nuo aina sulavat ja varmat liikkeet ristinmerkkiä
tehdessä, kumartaessa multaa ottamaan, ottaessaan kynttilää papin
kädestä taikka lähestyessä hautaa, olivat erittäin komeat, mutta -- en
tiedä mistä syystä -- minua hänessä ei miellyttänyt juuri se, että hän
tällä hetkellä koetti näyttää niin komealta. Mimmi seisoi seinään
nojautuneena ja näytti tuskin pysyvän jaloillaan; hänen komea pukunsa
oli rutistunut, pitsimyssy oli valunut toiselle syrjälle; turvonneet
silmät olivat punaset, pää vavahteli; hän nyyhkytti lakkaamatta sydäntä
kouristavalla äänellä, vähä väliä peitti kasvonsa nenäliinalla ja
käsillä. Minusta nähden hän teki niin siksi, että peitettyään kasvonsa
katsojilta saattoi hetkeksi levätä teeskennellyistä nyyhkytyksistään.
Muistin hänen toissa iltana puhuneen isälle, että äidin kuolema oli
hänelle kauhea isku, jota hän ei muka mitenkään luullut voivansa
kestää, että hän oli kaikki kadottanut, että tämä enkeli (kuten hän
äitiä nimitti) juuri ennen kuolemaansa oli muistanut häntä ja sanonut
aikovansa ainiaaksi turvata hänen ja Katinhan tulevaisuuden. Hän
vuodatti katkeria kyyneliä tätä kertoessaan ja ehkä surun tunne lienee
ollut todellinen, mutta ei se ainakaan ollut puhdas ja sekottamaton.
Ljubotshka oli mustassa suruhuntuihin peitetyssä puvussa, aivan märkänä
kyyneleistä, pää painuksissa; hän katsahteli tuon tuostakin
ruumisarkkuun ja hänen kasvonsa tällöin ilmaisivat ainoastaan
lapsellista pelkoa. Katinka seisoi äitinsä vieressä ja hänen tosin
venyneet kasvonsa olivat kuitenkin yhtä punaposkiset kuin aina.
Volodjan suora luonne oli surussakin suora: hän seisoi milloin
mietteissään tuijottaen johonkin esineesen, milloin taas hänen suunsa
äkkiä alkoi vääntyä ja hän rupesi nopeasti tekemään ristinmerkkiä ja
kumarruksia. Kaikki syrjäiset, jotka olivat läsnä hautajaisissa,
inhottivat minua. Heidän lohdutuksensa, jota he isälle puhuivat -- että
muka äidin on _siellä_ oleva parempi, -- ettei äiti ollut tätä maailmaa
varten, -- herättivät minussa jonkinlaista kiukkua. Minun mielestäni
heillä ei ollut oikeutta puhua hänestä ja itkeä häntä. Jotkut heistä
nimittivät meitä orvoiksi. Aivan kuin emme olisi tienneet, että
äidittömiä lapsia sillä nimellä mainitaan! Heidän ehkä teki mieli
ensimäisinä nimittää meitä tällä nimellä aivan kuin vasta naimiseen
mennyttä tyttöä kiirehditään sanomaan ensi kerran rouvaksi.
Salin kaukaisimmassa nurkassa melkein piilossa ruokasalin avatun oven
takana oli polvillaan koukkuselkäinen, harmaapäinen mummo. Kädet
ristissä, silmät taivaaseen päin kääntyneinä hän ei itkenyt, vaan
rukoili. Hänen sielunsa pyrki Jumalan luo, hän pyysi Jumalaa
yhdistämään häntä sen kanssa, jota hän oli rakastanut enemmän kuin
mitään muuta maailmassa, ja luotti lujasti siihen että näin tulee pian
tapahtumaan.
"Kas tuo se oli häntä todellisesti rakastanut!" ajattelin minä ja minua
hävetti oma itseni.
Sielumessu päättyi, vainajan kasvot paljastettiin ja kaikki
läsnäolijat, meitä lukuunottamatta, alkoivat toinen toisensa perästä
lähestyä ruumisarkkua ja suudella ruumista.
Melkein viimeisenä lähestyi vainajata hyvästelemään jokin
talonpoikaisvaimo, soma viisivuotinen tyttö sylissä, jonka hän ties
mistä syystä oli tuonut tänne. Sillä hetkellä minä vahingossa pudotin
märän nenäliinani ja aijoin nostaa sitä; mutta tuskin olin kumartunut,
kun kuulin hirmuisen parahduksen, joka oli niin täynnä kauhua, että
vaikka eläisin sata vuotta, en milloinkaan sitä unohda, ja kun muistan,
niin kylmä väristys käy aina pitkin koko ruumistani. Minä nostin pääni:
-- vaimo sai vaivalla pidellyksi tyttöänsä tuolilla ruumisarkun
ääressä. Käsiänsä huitoen ja viskaten säikähtyneet kasvonsa poispäin
tyttö kirkui hirveällä luonnottomalla äänellä. Minä kiljasin nyt itse
luullakseni vielä hirveämmällä äänellä kuin tuo lapsi ja juoksin ulos
huoneesta.
Vasta nyt ymmärsin, mistä johtui tuo kova raskas haju, joka sekottuen
suitsutussavun hajuun täytti huonetta: ja ajatus, että ne kasvot, jotka
vielä muutama päivä sitten olivat olleet täynnä kauneutta ja hellyyttä,
sen olennon kasvot, jota olin ylitse kaiken rakastanut, saattoivat
kauhistaa, se ajatus ensi kerran sai minun näkemään koko todellisuuden,
ja täytti sieluni epätoivolla.
XXVIII
VIIMEISET SURULLISET MUISTOT.
Äitiä ei enää ollut mutta elämämme kulki kuitenkin entistä vanhaa
latuaan: me panimme maata ja nousimme entisillä tunneilla ja entisissä
huoneissa; aamu- ja iltatee, päivällinen, illallinen, -- kaikki
tapahtui entisellä ajalla: pöydät, tuolit seisoivat entisillä
paikoillaan; ei mitään ollut muuttunut talossa eikä elämäntavassamme;
ainoastaan että häntä ei ollut...
Minusta tuntui, että moisen onnettomuuden perästä kaiken olisi pitänyt
muuttua; tavallinen elämänjärjestyksemme näytti minusta loukkaavan
hänen muistoansa, ja muistutti liian elävästi hänen poissaoloa.
Ennen hautajaisia, päivällisen jälkeen minua rupesi nukuttamaan, ja
minä läksin Natalia Savishnan huoneeseen heittäytyäkseni hänen
vuoteelleen, pehmeälle höyhenalukselle, lämpimän tikatun peitteen alle.
Huoneeseen tullessani Natalia Savishna makasi vuoteellansa ja
arvattavasti nukkui; kuultuaan minun tulevan hän kohottautui, heitti
pois villahuivin, jolla kärpäsien vuoksi oli päänsä peittänyt ja
asetellen pitsimyssyänsä paikoilleen istuutui vuoteen laidalle.
Koska ennenkin oli jotenkin usein sattunut, että päivällisen jälkeen
tulin hänen huoneeseensa nukkumaan, hän arvasi syyn tulooni ja sanoi
vuoteelta nousten:
-- Jaha, varmaan tulitte levähtämään, oma ystäväni, pankaa vaan
pitkäksenne.
-- Älkää toki, Natalia Savishna, sanoin minä; pidättäen häntä kädestä:
-- enhän minä siksi tullut... tulinpahan muuten vaan... pankaa te vaan
maata.
-- Eikö mitä, johan minä olen kyllikseni nukkunut, hän sanoi minulle
(minä tiesin hänen valvoneen kolme vuorokautta silmiään ummistamatta).
Ja eihän nyt unetakkaan, lisäsi hän syvästi huoahtaen.
Minua halutti jutella Natalia Savishnan kanssa onnettomuudestamme;
tunsin hänen vilpittömyytensä ja rakkautensa, ja sentähden olisi hänen
kanssaan itkeminen tehnyt minulle hyvää.
-- Natalia Savishna, sanoin minä hetken vaiti oltuani ja vuoteelle
istuutuen; -- osasitteko tätä odottaa?
Vanhus katsahti minuun kummastuen ja uteliaasti, varmaankaan
ymmärtämättä miksi häneltä semmoista kysyin.
-- Kuka olisi tätä aavistanut? toistin minä.
-- Voi, oma ystäväni, sanoi hän katsahtaen minuun mitä hellimmällä
osanotolla: -- ei ainoastaan niin että "aavistanut", vaan en edes
nytkään vielä voi sitä ajatella. Johan minun ikäiseni eukon olisi kauan
sitten ollut aika korjata vanhat luuni lepoon; mutta nyt sensijaan olen
saanut haudata: vanhan herran, teidän äidinisänne -- autuas olkoon
hänen muistonsa -- ruhtinas Nikolai Mihailovitshin, kaksi veljeä, sisar
Annushkan, ja kaikki he olivat minua nuoremmat; ja nytpä vielä syntieni
tähden olen saanut jäädä hänenkin jälkeensä elämään. Hänen pyhä
tahtonsa tapahtukoon! Hän otti luokseen, koska näki hyväksi, mutta
Hänelle ovat hyvät sielläkin tarpeen.
Tämä yksinkertainen ajatus hämmästytti ja ilahutti minua ja minä
vetäydyin lähemmäksi Natalia Savishnaa. Hän pani kätensä ristiin
rinnalleen ja katsahti ylöspäin; hänen sisäänpainuneet kosteat silmänsä
ilmaisivat suurta mutta rauhallista surua. Hän luotti lujasti siihen,
ettei Jumala pitkäksi ajaksi ole erottanut häntä siitä olennosta, johon
niin monien vuosien aikana hänen rakkautensa koko voima oli
kohdistunut.
-- Niinpä niin, oma ystäväni, äsken, ihan äsken minä vielä häntä
hoidin, käärin kapaloihin ja hän minua kutsui Nashaksi. Toisinaan
juoksi luokseni, kävi pikku kätösillään kaulaani ja suudellen puhui
minulle:
-- Pikku oma Nashani, oma kulta muruseni. Ja minä siihen leikilläni
sanoin:
-- Älkää joutavia puhuko, ette te minua rakasta; annas kun kasvatte
suureksi ja menette miehelään, niin kyllä Nasha pian unohtuu. -- Hän
vaipui ikäänkuin mietteisin. Ei, sanoi, en mene lainkaan miehelään,
ellen saa ottaa Nashaa luokseni: en minä Nashaa milloinkaan jätä. Mutta
jättipäs sittenkin eikä odottanut minua. Ja kyllä hän minua rakasti!
Ketä hän ei olisi rakastanut, totta puhuen? Äitiänne ette saa unohtaa,
oma ystäväni; hän ei ollut tavallinen ihminen, vaan taivaan enkeli. Kun
hänen sielunsa tulee taivaan valtakuntaan, on hän sielläkin teitä
rakastava ja sielläkin iloitseva teidän tähtenne.
-- Miksi sanotte, Natalia Savishna, kun tulee taivaan valtakuntaan?
kysyin minä: -- onhan se jo nytkin luullakseni siellä.
-- Ei, ystäväni, sanoi Natalia Savishna, alentaen ääntänsä ja istuutuen
lähemmäksi minua, -- nyt hänen sielunsa on täällä.
Ja hän osotti ylöspäin. Hän puhui melkein kuiskaamalla ja niin
tuntehikkaalla vakaumuksella, että minä tahtomattanikin nostin silmäni
ylöspäin, katselin kattoon ja hain sieltä jotakin. "Ennenkuin
vanhurskaan sielu menee paratiisiin, on sen kulkeminen neljänkymmenen
valheen läpi, ystäväni, ja se voi siis neljäkymmentä päivää vielä olla
oman kodin sisäpuolella."
Kauan hän vielä puheli samanlaisia asioita sellaisella
yksinkertaisuudella ja vakaumuksella kuin olisi kertonut kaikkein
tavallisimpia seikkoja, joita itse oli nähnyt ja joita ei kukaan olisi
voinut vähimmässäkään määrässä epäillä. Minä kuuntelin häntä henkeäni
pidättäen ja vaikken kaikkea täysin ymmärtänytkään, uskoin kuitenkin
lujasti kaikkeen.
-- Niin, ystäväni, nyt hän on täällä, katselee meitä, ehkä myös
kuuntelee mitä puhumme, sanoi Natalia Savishna; ja sitten vaikeni, pää
painuksissa.
Hän tarvitsi nenäliinaa pyyhkiäksensä kyyneleitä, hän nousi, katsahti
suoraan silmiini ja sanoi liikutuksesta vapisevalla äänellä:
-- Monta porrasta on Jumala tällä tuonut minut lähemmäksi itseänsä. --
Mitä tekemistä minulla enää täällä on? ketä varten eläisin? ketä
rakastaisin?
-- Ettekö te siis meitä rakastakaan? sanoin minä moittien ja tuskin
jaksaen itkuani hillitä.
-- Jumala tietää kuinka teitä rakastan, mutta niinkuin häntä en ole
ketään rakastanut enkä voikaan rakastaa.
Hän ei saattanut enempää puhua, kääntyi minusta pois ja rupesi ääneensä
nyyhkyttämään.
En enää ajatellut nukkumista; puhumatta mitään me istuimme vastakkain
ja itkimme.
Huoneeseen ilmestyi Foka; huomattuaan meidän tilamme hän, luultavasti
tahtomatta häiritä meitä, pysähtyi ovelle arasti ympärilleen
katsahtaen.
-- Mikä asiana, Foka kulta, kysyi Natalia Savishna pyyhkien kasvojaan
nenäliinalla.
-- Rusinoita puolitoista, sokeria neljä naulaa ja riissiryyniä kolme
naulaa hautajaispuuroa varten.