jättelemään hyvästi mummolle ja tekivät lähtöä; tanssivia vältellen
kuljettelivat lakeijat varovasti pukineita takahuoneisiin; mummo
näytti väsyneeltä, puhui haluttomasti ja hyvin sanoja venytellen:
soittajat alottivat kolmannenkymmenennen kerran laiskasti yhä samaa
tanssisäveltä. Suuri neiti, jonka kanssa olin tanssinut, huomasi
tanssiessaan minut, hymähti salakavalasti, ja luultavasti tahtoen olla
mummon mieleen johdatti minun luokseni Sonitshkan ja vielä yhden noista
lukemattomista ruhtinattarista. "Rose ou hortie" sanoi hän minulle.
-- Vai täälläkö sinä olet! sanoi mummo käännähtäen nojatuolissansa: --
menehän nyt ystäväni, mene.
Vaikka minä tällä hetkellä olisin mieluummin piiloutunut mummon
nojatuolin alle, kuin lähtenyt sen takaa, niin eihän käynyt
kieltäminen. -- Minä nousin, sanoin "rose" ja katsahdin arasti
Sonitshkaan. En ehtinyt vielä toipua, ennenkuin jonkun hansikoittu käsi
ilmestyi minun käteeni, ja pikku ruhtinatar imelästi hymyillen alkoi
juosta eteenpäin, yhtään aavistamatta, etten minä laisinkaan tietänyt
mitä minun oli jaloillani suorittaminen.
Tiesinhän minä että "pas de Basques" eivät sovi, jopa voivat suorastaan
saattaa minut häpeään mutta masurkan tutut säveleet kuitenkin johonkin
määrin auttoivat minua hyppelemään tanssintapaisesti; jalkani rupesivat
omin päin ja kaikkien suureksi ihmeeksi tekemään onnettomia, pyöreitä
ja sulavia askeleita varpailla. Niin kauan kuin liikuimme suoraan
eteenpäin, sujui asia vielä jotakuinkin, mutta käänteessä huomasin
varmasti joutuvani edelle, ellen heti keksi jotakin keinoa. Siinä
tarkotuksessa minä pysähdyin ja aijoin tehdä samallaisen tempun, jonka
tuo äskeinen herra oli niin kauniisti tehnyt. Mutta juuri sinä hetkenä,
kun minä hajotin jalkani ja olin tekemäisilläni hyppäyksen, juoksi
ruhtinatar yhtäkkiä edelleni ja katsahti äimistyneellä uteliaisuudella
ja kummastuksella jalkoihini. Tämä katse tappoi minut. Minä jouduin
niin kokonaan suunniltani, että tanssin asemesta aloin polkea jalkojani
samalla paikalla mitä kummallisimmalla tavalla, ottamatta lukuun mitään
tahtia, ja vihdoin ei auttanut muu kuin kokonaan pysähtyminen. Kaikki
katselivat minuun: yksi kummastuksella, toinen uteliaisuudella, kolmas
ivalla, neljäs säälillä: ainoastaan mummo katsoi täydellisesti
välinpitämättömänä.
-- Il ne fallait pas danser, si vous ne savez pas! sanoi isän suuttunut
ääni korvani yläpuolella, ja sysäisten minut syrjään hän otti naiseni
käden, lopetti hänen kanssaan vuoron vanhaan tapaan, äänekkäiden
hyväksymishuutojen kaikuessa katsojain puolelta ja saattoi hänet
paikalle. Masurkka päättyi heti.
-- Jumalani! miksi olet minua niin kauheasti rangaissut!
* * * * *
Kaikki nyt ylönkatsovat minua ja tulevat aina sitä tekemään... minulta
on tie joka suunnalle suljettu: ystävyyteen, rakkauteen, kunniaan...
kaikki on menetetty!! Miksi Volodja tekikään minulle merkkejä, joita
kaikki huomasivat ja jotka eivät kuitenkaan olisi voineet minua auttaa?
miksi tuo inhottava ruhtinatar katsoi tuolla tavalla minun jalkoihini?
miksi Sonitshka... hän on suloinen; mutta miksi hänkin hymyili tanssini
aikana? miksi isä punastui ja tarttui minun käteeni? Häpesikö siis
hänkin minun tähteni? Voi, se on hirmuista! Olisipa mamma ollut täällä,
eipä hän olisi punastunut Nikolenkansa tähden... Ja mielikuvitukseni
vei minut kauas äidin ihanan kuvan luokse. Minä muistin talomme edessä
olevan pellon, puutarhan korkeat lehmukset, puhtaan puron, jonka päällä
pääskyset kiitelevät, sinisen taivaan ja sen pysähtyneet valkoiset
hattarat, vastaniitetyn heinän, tuoksuavat ruvot, ja vielä monta muuta
rauhallista vesikaarenväristä muistoa väikkyi herkistyneessä
mielikuvituksessani.
XXIII
MASURKAN JÄLKEEN.
Illallista syödessä se sama ensimäisen parin tanssija istui meidän,
lasten pöytään ja käänsi erikoisen huomionsa minuun, mikä seikka olisi
muutoin kyllä itserakkauttani kutkuttanut, mutta nyt sen onnettomuuden
jälkeen, joka oli tapahtunut, en pystynyt tuntemaan niin mitään. Nuori
herra näytti kuitenkin tahtovan hinnalla millä hyvänsä saada minua
iloselle tuulelle: hän teki kaikellaista kuria minun huvikseni, sanoi
minua aika pojaksi, ja kun vaan ei kukaan suurista nähnyt, kaateli
minun lasiini viiniä eri pulloista, väkisinkin tahtoen juomaan. Kun
illallisen päättyessä ylikyyppari kaasi minun maljaani ainoastaan
neljänneksi osaksi samppanjaa serviettiin kääritystä pullosta, ja kun
nuori herra vaati hänen kaatamaan täyteen ja pakotti minut juomaan
pysähtymättä, aloin minä tuntea miellyttävää lämpimyyttä koko
ruumiissani, erikoista ystävyyttä iloista suojelijaani kohtaan ja
rupesin jostakin syystä kohtikulkkua nauramaan.
Samassa kuului salista lähtötanssin säveleet ja vieraat alkoivat nousta
pöydästä. Ystävyytemme nuoren herran kanssa ei kestänyt sen kauempaa:
hän läksi aikaihmisten joukkoon, mutta minä uskaltamatta seurata häntä
siirryin uteliaisuudella kuuntelemaan mitä rouva Valahin puhui
tyttärensä kanssa.
-- Vielä puolen tunnin verran, pyysi Sonitshka hartaasti,
-- Ei, ei armaani, se ei käy päinsä.
-- Suostukaa nyt sentään minun tähteni, pyysi hän hyväellen äitiänsä.
-- No onko sinun huomenna hauska, jos olen kipeänä? sanoi rouva Valahin
ja, varomattomasti kyllä, hymähti.
-- Jaha, lupasit! jäämmekö siis? puhui Sonitshka hypähdellen ilosta.
-- Minkä sinulle taitaa! Tanssihan sitten vielä... tuossapa on sinulle
kavaljeerikin, sanoi hän osottaen minua.
Sonitshka tarjosi minulle kätensä ja me juoksimme saliin.
Juomani viini, Sonitshkan läsnäolo ja iloisuus saivat minut
kokonaan unohtamaan onnettoman masurkan. Jalkani kieppuivat mitä
hullunkurisimmissa liikkeissä: milloin hevosta matkien ravasin ylpeästi
koukistellen ja kohotellen jalkojani, milloin tömistelin niitä
paikallani kuin pässi, joka on suuttunut koiralle, ja tätä tehdessäni
nauroin sydämmeni pohjasta lainkaan välittämättä siitä minkä
vaikutuksen tein katsojiin. Sonitshka myöskin nauroi herkeämättä: hän
nauroi sille, että me toinen toistemme kädestä pidellen pyörimme
väkkärää, nauroi myös jollekin vanhalle herralle, joka hitaasti nostaen
jalkojansa astui huivin yli, ja samassa teki naaman niinkuin tuo temppu
olisi ollut hänelle hyvin vaikeata, ja oli aivan kuolla naurusta, kun
minä sukkeluuteni osottamiseksi hyppäsin melkein kattoon asti.
Kulkiessani mummon työhuoneen läpi katsahdin peiliin: kasvoni olivat
hiestyneet, tukka oli aivan sekasin, tupsut töröttivät päässä pahemmin
kuin koskaan; mutta yleensä oli kasvojeni ilme niin ilonen, hyvä ja
terve, että miellytin itseänikin.
"Jos aina olisin sellainen kuin nyt, ajattelin minä, niin ehkä voisin
muitakin miellyttää".
Mutta kun sitten jälleen näin naiseni suloiset pikku kasvot, niin
niissä oli paitsi samaa ilon, huolettomuuden ja terveyden ilmettä, mikä
oli miellyttänyt minua omissa kasvoissani, niin paljon komeata ja
hienoa kauneutta, että suorastaan harmistuin omaan itseeni: ymmärsin
kuinka tyhmä oli toivoni saada joskus semmoinen ihana olento huomaamaan
itseäni.
En voinut toivoa vastarakkautta, enkä edes sitä ajatellutkaan: ilmankin
oli sieluni täynnä onnea. Minä en ymmärtänyt, että rakkauden tunteen
edestä, joka oli täyttänyt sieluni ilolla, olisi voinut vaatia vielä
enempää onnea ja haluta vielä jotakin muuta kuin vaan sitä, ettei tämä
tunne koskaan päättyisi. Minun oli ilmankin hyvä olla. Sydämmeni
pyristeli kuin aristunut kyyhkynen, veri syöksyi lakkaamatta siihen, ja
minun teki mieli itkeä.
Kun me käytävässä kuljimme pimeän, rappusten alla olevan kopukan ohitse
katsahdin minä siihen ja ajattelin: mikä ääretön onni olisikaan, jos
voisi koko ikänsä asua hänen kanssaan tuossa pimeässä kopukassa! ja
ettei kukaan, ei kukaan tietäisi, että me siellä asumme.
-- Eikö totta, että nyt on hyvin hauska? sanoin minä hiljaisella,
vapisevalla äänellä, mutta lisäsin vauhtia, koska pelästyin mitä olin
sanonut ja vielä enemmän mitä olin aikonut sanoa.
-- On... hyvin! vastasi hän kääntäen päänsä minuun päin, ja hänen
kasvonsa olivat niin vilpittömän hyvät, että minä lakkasin pelkäämästä.
-- Erittäinkin illallisen jälkeen... Mutta jos tietäisitte kuinka ikävä
(aijoin sanoa surullista vaan en uskaltanut), on että te pian lähdette
ja me emme enää näe toisiamme.
-- Miksi emme näe? sanoi hän tarkasti tähystellen puolikenkäistensä
päitä ja samalla vetäen etusormeansa pitkin sermin säleitä, jonka ohi
kuljimme: -- joka tiistai ja perjantai me mamman kanssa ajamme
Tverskoin bulevardille. Ettekö te ajelekaan?
-- Ihan varmaan pyydämme päästä tiistaina, ja jos minua ei päästetä,
niin juoksen yksin -- ilman lakkia. Kyllä minä sinne osaan.
-- Tiedättekö mitä? sanoi Sonitshka yhtäkkiä: -- minä sanon aina _sinä_
eräille pojille, jotka käyvät meillä; ruvetaan mekin sanomaan
keskenämme _sinä_. Tahdotko? lisäsi hän nyykäyttäen päätänsä ja
katsahtaen minua suoraan silmiin.
Olimme juuri tulossa saliin, ja alkamassa oli toinen elävämpi osa
loppusoitosta.
-- Ruvetaan vaan, sanoin minä hetkenä, jolloin soitto melkein kokonaan
saattoi sanani kuulumattomaksi.
Sonitshka nauroi ja sinutteli minua.
Soitto päättyi, mutta minä en ollut ehtinyt käyttää yhtäkään lausetta,
jossa olisin päässyt häntä sinuttelemaan, vaikka herkeämättä koetin
keksiä semmoisia, joissa tämä pronomeni olisi ollut vaikka useampiakin
kertoja. Minulla ei ollut siihen rohkeutta. "Tahdotko?" kaikui
korvissani ja sai minut jonkinlaiseen huumeeseen: en mitään enkä ketään
nähnyt paitsi Sonitshkaa. Näin kuinka hänen hiussuortuvansa koottiin,
pujotettiin korvain taa, niin että otsan ja ohimoin osat, joita en
tähän asti ollut nähnyt, tulivat esiin; näin, kuinka hän jälleen
kokonaan käärittiin suureen viheliäiseen huiviin, niin tiukasti, että
näkyi ainoastaan hänen nenänsä pää; huomasin, että ellei hän olisi
ruusunpunasilla sormenpäillään tehnyt pientä aukkoa suun kohdalle, niin
hän olisi varmaankin tukehtunut, ja näin kuinka hän, jo laskeutuessaan
äitinensä rappusista, äkisti kääntyi meihin päin, nyykäytti päätänsä,
ja katosi sitten oven taa.
Volodja, Iivinit, nuori ruhtinas, minä, me kaikki olimme rakastuneet
Sonitshkaan, ja seisten rappusilla, silmillämme seuraten saatoimme
häntä. Kelle tuo päännyökäytys oli erikoisesti tarkotettu, en minä
tiedä, mutta sinä hetkenä olin lujasti vakuutettu, että se oli aijottu
minulle.
Hyvästellessäni Iivineitä keskustelin hyvin vapaasti jopa hiukan
kylmästikin Serjozhan kanssa ja annoin hänelle kättä. Jos hän oli
ymmärtänyt, että tästä päivästä alkaen hän oli kadottanut rakkauteni ja
valtansa minun ylitseni, niin hän varmaan sitä pahotteli, vaikka
yrittelikin teeskennellä täydellistä välinpitämättömyyttä.
Ensi kerran eläessäni minä olin uskoton rakkaudessa ja ensi kerran
tunsin tämän uskottomuuden suloutta. Minun teki hyvää vaihtaa tuo
kulunut ja vanhaksi käynyt alttiuden tunto tuoreeseen rakkauden
tunteeseen, joka oli täynnänsä salaperäisyyksiä ja aavistuksia. Paitsi
sitä, samaan aikaan lakata rakastamasta ja rakastua on yhtä kuin
rakastua kahta kertaa voimakkaammin kuin ennen.
XXIV
VUOTEELLA.
"Kuinka saatoinkaan niin kauan ja niin intohimoisesti rakastaa
Serjozhaa?" mietiskelin vuoteessani maaten. Ei! hän ei ole koskaan
ymmärtänyt eikä osannut arvostella minun rakkauttani... entä Sonitshka?
mikä ihana olento hän on! "Tahdotko?" "ala sinä ensin".
Minä hypähdin istuville, elävästi kuvaillen mieleeni hänen pikku
kasvojansa, sitten taas sukelsin kokonaan peitteen sisäpuolelle, pistin
sen joka puolelta alleni ja makasin niin, tuntien suloista lämpimyyttä
sekä vajoutuen ihaniin haaveihin ja muistelmiin. Minä näin hänet yhtä
selvästi edessäni nyt kuin tunti sitten; kuvailin puhuvani hänen
kanssaan ja vaikkei puheessamme ollut mitään ajatusta, tuotti se
minulle sanomatonta nautintoa, sillä _sinä, sinulle, sinulta, sinun_
uudistuivat yhtämittaa.
Nämä kuvailut olivat niin eläviä, etten voinut nukkua ihanan
kiihotuksen takia, ja teki niin mieli saada puhua onnestani vielä
jonkun muun kanssa.
-- Ihana olento! sanoin minä melkein ääneen ja käännähdin samassa
toiselle kyljelleni. -- Volodja! nukutko sinä?
-- En, vastasi hän unisella äänellä: -- kuinka niin?
-- Minä olen rakastunut, Volodja! auttamattomasti rakastunut
Sonitshkaan.
-- No, entäs sitten? vastasi hän venytellen jäseniään.
-- Voi, sinä Volodja! et aavista mitä minun kanssani tapahtuu... äsken
tässä makasin peitteeseeni kääriytyneenä ja niin selvästi, niin
selvästi näin hänet edessäni, puhelin hänen kanssaan, että oli ihan
kumma. Ja tiedätkö vielä mitä? kun makaan ja ajattelen häntä, niin
jumalaties miksi tulee niin surulliseksi ja hirveästi tekisi mieli
itkeä.
Volodja liikahti.
-- Yhtä ainoata minä toivoisin, jatkoin minä: -- se on, että aina
saisin olla hänen kanssaan, aina saisin häntä nähdä, ei mitään muuta.
Entä sinä, oletko sinä rakastunut? tunnusta vaan, Volodja, -- Volodja!
Merkillistä kyllä, minä olisin tahtonut, että kaikki olisivat olleet
rakastuneet Sonitshkaan ja kaikki olisivat vaan siitä puhuneet.
-- Mitä se sinuun kuuluu? sanoi Volodja kääntyen minuun päin: -- ehkä
olenkin.
-- Ei sinua nukuta, sinä teeskentelet! huusin minä hänen kiiltävistä
silmistään huomattuani, ettei hän ollut lainkaan nukkumista
ajatellutkaan, ja oli viskannut peitteen luotaan. -- Ruvetaan ennen
puhumaan hänestä. Hän on ihana, eikö totta?... niin ihana, että jos hän
sanoisi minulle: "Nikolenka, hyppää ulos ikkunasta!" taikka: "juokse
tuleen!" niin, -- sen vannon tässä paikassa! -- sanoin minä: -- heti
hyppäisin, vieläpä suurella ilolla. Voi, mikä ihanuus! lisäsin minä,
taas elävästi ajatellen hänen olentoansa, ja rauhassa nauttiakseni
hänen kuvastaan muutin taas äkkiä toiselle kyljelleni, sekä pistin
pääni tyynyjen alle. -- Itkettää kauheasti, Volodja.
-- Hölmö! sanoi hän hymyillen, ja sitten, hetken vaiti oltuaan: -- minä
taas ihan toisella tavalla kuin sinä: minusta tuntuu, -- jos vaan
kävisi laatuun, -- tahtoisin ensin istua hänen viereensä ja puhella...
-- Jaha! sinä siis olet kuin oletkin rakastunut! keskeytin minä häntä.
-- Sitte, jatkoi Volodja hellästi hymyillen: -- sitten suutelisin hänen
sormiensa päitä, silmiä, huulia, pikku nenää, pikku jalkoja -- koko
hänen ruumistansa...
-- Joutavia! huusin minä tyynyjen alta.
-- Et sinä mitään ymmärrä, sanoi Volodja halveksivasti.
-- Ei, minä ymmärrän, mutta sinä juuri et ymmärrä ja puhut tyhmyyksiä,
sanoin minä itkien.
-- Itkeä ei ainakaan kannattaisi. Ihan kuin mikäkin tyttö!
XXV
KIRJE.
Huhtikuun 16 päivänä, melkein kuusi kuukautta äsken kuvatun päivän
jälkeen, tuli isä luoksemme yläkertaan opintojen aikana ja ilmotti,
että ensi yönä me hänen kanssaan matkustamme maalle. Sydämmessäni
sävähti tämän kuultuani, ajatukseni heti kääntyi äitiin.
Syynä tähän odottamattomaan lähtöön oli seuraava kirje:
Petrovskin maatilalla, huhtik. 12 p.
"Juuri ikään, eli vasta kello 10 illalla sain ystävällisen kirjeesi
huhtikuun 3:lta päivältä, ja vanhan tapani mukaan vastaan siihen
heti. Teodor toi kirjeen kaupungista jo eilen, mutta kun oli
myöhäistä, hän antoi sen Mimmille tänä aamuna. Mimmi taas ei
antanut sitä minulle koko päivänä, sillä minä en ollut terve ja
olin hyvin alakuloinen. Minulla olikin ikäänkuin pieni kuume, ja
tunnustaakseni jo neljä päivää olen näin sairastellut enkä ole
vuoteeltani noussut.
"Älä vaan säikähdy, rakas ystäväni; tunnen itseni joksenkin
mahdolliseksi, ja jos Ivan Vasiljitsh lupaa, niin huomenna
aijon nousta.
"Perjantaina, viime viikolla, läksin lasten kanssa ajelemaan; mutta
tuolla paikalla juuri ennenkuin suurelle maantielle tullaan, sen
pienen sillan luona, joka on aina ollut minun kauhuni, vajosi
vaunumme akselia myöten liejuun. Sää oli erinomainen ja minun
juolahti mieleeni kävellä jalkasin maantielle asti, kunnes miehet
saisivat pyörät nostetuiksi. Rukoushuoneelle asti tultuani minä
hirveästi väsyin ja istuin levähtämään, mutta ennenkuin miehet
joutuivat talosta vaunuja nostamaan, kului puoli tuntia, minun
tuli kylmä, erittäinkin jalkoihin, sillä minulla oli ainoastaan
hienopohjaiset kengät ja nekin olivat läpimärät. Päivällisen
jälkeen minua vilutti ja kuumotti, mutta tapani mukaan pysyin
pystyssä, ja juotuamme teen istuin Ljubotshkan kanssa soittamaan
nelikätisiä. (Sinä et ole tunteva häntä: niin hän on edistynyt)!
Mutta kuvaile hämmästystäni, kun huomaan etten voi laskea tahtia.
Useaan kertaan yritin laskea, mutta päässäni oli kaikki mennyt
sekasin, ja korvissani tuntui kovaa pauhua. Minä laskin: yks,
kaks, kolme, sitten yhtäkkiä: kahdeksan, viisitoista, ja
merkillisintä kaikesta -- vaikka näin, että laskin väärin, en
sittenkään voinut korjata. Vihdoin tuli Mimmi avukseni ja sai
minut melkein väkisin vuoteeseen. Kas siinä, ystäväni, tarkka
selonteko tautini laadusta ja omasta syyllisyydestäni siihen.
Seuraavana päivänä minulla oli jotenkin kova kuume ja luoksemme
haettiin vanha hyvä ystävämme Ivan Vasiljitsh, joka yhä vieläkin
asuu täällä meillä ja lupaa pian päästää minut ihmisten ilmoille.
Oivallinen ukko on tuo Ivan Vasiljitsh! Kun hourailin kuumeessani,
istui hän silmiä ummistamatta koko yön vuoteeni ääressä, ja nyt,
niin kauan kuin kirjotan, hän istuu tyttöjen kanssa viereisessä
huoneessa ja minä kuulen tänne makuuhuoneeseen asti, kuinka hän
kertoo heille saksalaisia satuja ja kuinka he ovat nauruun kuolla.
'_La belle Flamande_', kuten sinä häntä nimität, vierailee luonani
jo toista viikkoa, -- sillä hänen äitinsä on matkustanut jonnekin
kyläilemään, -- ja huolenpidollaan ilmaisee mitä vilpittömintä
rakkautta. Hän uskoo minulle kaikki sydämmensä salaisuudet. Hänen
kauniit kasvonsa, hyvä sydämmensä ja nuoruutensa olisi voinut tehdä
hänestä kaikissa suhteissa mainion tytön, jos hän vaan olisi
joutunut parempiin käsiin, mutta siinä seurassa, jossa hän elää,
menee hän kokonaan hukkaan. Olen usein ajatellut, että tekisin
hyvän työn jos ottaisin hänet luokseni, -- ellei minulla vaan
olisi omia lapsia niin paljon.
"Ljubotshka aikoi itse kirjottua sinulle, mutta hän on jo repinyt
rikki kolmannen kirjeen, ja sanoo: 'minä tiedän millainen
pilkkakirves isä on: jos tekee vaikka yhdenkin virheen, hän
näyttää sen kaikille.' Katinka on yhtä suloinen kuin ennenkin,
Mimmi on yhtä hyvä ja yhtä ikävä.
"Nyt puhukaamme vähän totisista: sinä kirjotat, että asiasi eivät
käy hyvin tänä talvena, ja että sinun tulee välttämättömäksi ottaa
Habarovin maatilan rahoja. Minusta on kummallista, että sinä edes
kysyt suostumustani siihen. Eikö siis se, joka kuuluu minulle,
kuulu myös yhtä paljon sinulle?
"Sinä olet niin hyvä, rakas ystävä, että pelätessäsi katkeroittaa
mieltäni salaat asioittesi oikeata tilaa; mutta minä arvaan,
varmaan olet kadottanut pelissä hyvin paljon, enkä ollenkaan,
Jumala sen tietää, ole siitä pahoillani; sentähden, jos tuo asia
suinkin on korjattavissa, älä vaan liian paljon sitä huolehdi,
äläkä kiusaa itseäsi turhaan. Minä olen tottunut olla luottamatta
lasten tulevaisuuteen nähden sinun mahdollisiin pelivoittoihisi ja
jos suot minulle anteeksi, en edes koko sinun omaisuuteesikaan.
Sinun voittosi ilahuttaa mieltäni yhtä vähän kuin tappiosi
pahottaa; minua pahottaa ainoastaan sinun onneton pelihimosi,
joka riistää minulta osan sinun hellää rakkauttasi ja pakottaa
minua puhumaan sinulle tämmöisiä katkeria totuuksia; mutta Jumala
tietää kuinka kipeästi se minuun koskee! Lakkaamatta rukoilen
Häneltä yhtä ainoata: että Hän varjelisi meitä... ei köyhyydestä
(mitä on köyhyys?), vaan siitä hirmuisesta asiain tilasta, jolloin
lasten edut -- niitä tulee minun pakko puolustaa -- joutuvat
ristiriitaan meidän etujemme kanssa. Tähän päivään asti on Herra
kuullut rukoukseni: sinä et ole astunut erään rajaviivan ylitse,
jonka tehtyäsi meidän on joko uhraaminen omaisuutemme, joka ei
enää kuulu meille, vaan lapsillemme, -- taikka... kauhistaa
ajatellakin, mutta tuo hirveä onnettomuus uhkaa meitä aina.
Niin, raskaan ristin on Herra meille molemmille lähettänyt!
"Sinä kirjotat minulle vielä lapsista ja palaat vanhaan
riitakysymykseemme: pyydät suostumustani siihen, että lapset
pantaisiin kouluun. Tiedäthän minun vastahakoisuuteni tuommoiseen
kasvatukseen...
"Sinä tuskin, rakas ystäväni, olet yhtä mieltä kanssani: mutta
kaikissa tapauksissa rukoilen sinua rakkautesi tähden minuun
antamaan minulle lupaus, että niin kauan kuin elän, ja
kuolemanikin jälkeen, jos Jumala tahtoisi meitä erottaa,
siitä ei tule milloinkaan mitään.
"Kirjotat minulle sinun olevan välttämätön lähteä Pietariin meidän
asioissamme. Jumala on kanssasi, ystäväni, lähde ja palaa pian
takasin. Meidän on kaikkien niin ikävä ilman sinua! Kevät on niin
ihmeen ihana: balkongin talviovi on jo otettu saranoilta, ansariin
vievä polku oli neljä päivää sitten aivan kuiva, persikat ovat
kukoistuksessaan, lunta ei ole enää kuin siellä täällä, pääskyset
ovat tulleet, ja äsken Ljubotshka toi minulle ensimäisiä
kevätkukkia. Lääkäri sanoo, että noin kolmen päivän perästä tulen
ihan terveeksi ja saan hengittää raitista ilmaa ja lämmitellä
huhtikuun auringonpaisteessa. Jää hyvästi, rakas ystävä, älä ole
levoton minun sairaudestani eikä omasta tappiostasi: päätä pian
asiasi ja tule sitten tänne meille lasten kanssa koko kesäksi.
Minä olen pannut kokoon suuremmoisia suunnitelmia siitä miten me
kesän vietämme, ja niiden toteutuminen riippuu ainoastaan sinun
tulostasi."
Seuraava osa kirjeestä oli kirjotettu ranskaksi yhtäjaksoisella
epätasaisella käsialalla ja eri paperiarkille. Käännän sen tähän
sanasta sanaan:
"Älä usko mitä sinulle kirjotin taudistani: ei kukaan aavista
mihin määrään se on vakavaa laatua. Tiedän ainoastaan, etten
enää nouse tältä vuoteelta. Älä hukkaa hetkeäkään, vaan saavu
viipymättä ja tuo lapset mukanasi. Ehkä ennätän vielä kerran
sulkea heitä syliini ja siunata: se on minun viimeinen
toivomukseni. Tiedän minkä iskun sinulle annan: mutta
yhdentekevää se on, sillä ennen tai myöhemmin minulta tai
muilta olisit asian kuitenkin kuullut; koettakaamme
lujamielisyydellä ja luottamuksella Jumalan armoon kantaa
tätä onnettomuutta. Alistukaamme Hänen tahtoonsa.
"Älä luule, että se mitä nyt kirjotan on sairaan mielikuvituksen
houretta; päinvastoin minun ajatukseni ovat erittäin selvät tällä
hetkellä ja minä olen täydellisesti rauhallinen. Älä turhaan
lohduta itseäsi toivolla, että tämä olisi pelkurimaisen sielun
valheellisia, epäselviä aavistuksia. Ei, minä tunnen, minä tiedän
-- ja tiedän sillä perustuksella, että Jumala on suvainnut sen
minulle ilmottaa, -- minulla on enää hyvin vähän elämisen aikaa.
"Päättyykö elämäni kanssa myöskin rakkauteni sinuun ja lapsiin?
Olen ymmärtänyt, että se on mahdotonta. Olen liian voimakkaasti
tuntenut tänä hetkenä, jotta voisin luulla, että tämä tunne,
jota paitsi en voi käsittää olemassaoloa, saattaa milloinkaan
tulla olemattomaksi. Sieluni ei voi olla olemassa ilman rakkautta
teihin: mutta minä tiedän, että tämä rakkaus tulee pysymään
ikuisesti, yksistään siitäkin syystä, että sellainen tunne kuin
rakkauteni, ei olisi voinut syntyä, jos sen olisi joskus ollut
päättyminen.
"Minä en tule olemaan teidän kanssanne: mutta olen lujasti
vakuutettu, ettei rakkauteni milloinkaan ole jättävä teitä,
ja tämä ajatus ilahuttaa siihen määrään sydäntäni, että
rauhallisesti ja pelotta odotan lähestyvää kuolemaa.
"Olen rauhallinen, ja Jumala tietää, että aina olen pitänyt
ja pidän kuolemaa ylimenona parempaan elämään; mutta miksi
sittenkin tukehdun kyyneleihini? Miksi lapset jäävät vaille
rakastettua äitiä? Miksi sinulle on annettava raskas,
odottamaton isku? Miksi minun on kuoleminen, kun teidän
rakkautenne on tehnyt elämän minulle rajattoman onnelliseksi?
"Tapahtukoon Hänen pyhä tahtonsa!