kirstunsa luokse. Viimeisetkin keskustelumme herättämät surun jäljet
katosivat heti kun hän ryhtyi askareihinsa, joita piti perin tärkeinä.
-- Ei tarvita neljää naulaa! puhui hän toruskellen, noutaessaan ja
punnitessaan puntarilla sokeria: -- riittää kolme ja puolikin.
Ja hän otti vaa'asta muutaman palan pois.
-- Mitä pitää sanoa siitä, että vasta eilen annoin kahdeksan naulaa
ryynejä ja tänään jo taas vaaditaan: -- sano mitä sanot Foka, mutta
ryynejä minä en anna. Onko moista kuultu -- kahdeksan naulaa!
-- Minkä sille mahtaa? kokki sanoo että kaikki on mennyt.
-- No, ota sitten, tuossa, vie!
Minua kummastutti tämä ylimeno liikutuksen tunteesta toruilemiseen ja
laskuihin. Jälestäpäin olen selittänyt itselleni asian niin, että
sisällisestä surusta huolimatta hänellä oli kuitenkin kylläksi
käytännöllistä tarmoa toimittaakseen tehtäviään, mutta totuttu tapa
veti häntä jokapäiväisiin askareihin. Suru oli niin voimakkaasti häneen
vaikuttanut, ettei hän katsonut tarpeelliseksi salata voivansa
huolehtia myöskin syrjäseikoista; mitään semmoista ei voinut hänen
mieleensä juolahtaakaan.
Turhamielisyys on tunne, joka ei lainkaan sovellu yhteen todellisen
surun kanssa, ja kuitenkin se tunne on niin lujasti ihmisluontoon
istutettu, että voimakkainkin suru ani harvoin karkottaa sitä
tieltänsä. Surun aikana ilmestyvä turhamielisyys ilmenee haluna
näyttäytyä joko epätoivoiselta, taikka onnettomalta, taikka lujalta; ja
nämät alhaiset halut, joita emme tunnusta itsellämme olevan, mutta
jotka sittenkin -- suurimmassakin surussa -- melkein eivät koskaan jätä
meitä, nuo halut ottavat surultamme voiman, arvokkuuden ja
vilpittömyyden. Natalia Savishna oli niin syvästi surunsa lyömä, ettei
hänen sielussaan enää ollut jälkeäkään mistään turhamielisistä
haluista, ja hän jatkoi elämää ainoastaan tottumuksesta. Annettuaan
Fokalle vaaditut ruoka-aineet ja muistutettuaan hänelle piirakasta,
joka oli valmistettava saattoväen kestittämiseksi, hän antoi Pokan
mennä, otti sukankutimen ja istui jälleen viereeni.
Tuli puhe samasta aineesta, ja me vielä kerran itkimme ja vielä kerran
kuivasimme kyyneleemme. Keskustelut Natalia Savishnan kanssa
uudistuivat joka päivä; hänen hiljaiset kyyneleensä ja rauhaisat
jumalalliset puheensa tuottivat minulle mielihyvää ja helpotusta.
Mutta pian meidän oli eroominen: kolmen päivän kuluttua hautajaisten
jälkeen koko kotimme muutettiin Moskovaan, eikä kohtalo sallinut minun
enää milloinkaan häntä nähdä.
Mummo sai surusanoman vasta meidän tultuamme ja hänen surussaan oli
jotakin tavatonta. Meitä ei päästetty hänen luokseen, sillä hän makasi
koko viikon tiedotonna, lääkärit pelkäsivät hänen kuolevan, erittäinkin
kun hän ei suostunut ottamaan vastaan mitään lääkkeitä; hän ei edes
puhunut kenenkään kanssa, ei nukkunut, eikä huolinut mistään ruuasta.
Istuessaan joskus yksin huoneessaan, omassa nojatuolissaan, hän
yhtäkkiä alkoi nauraa, sitten nyyhkyttää ilman kyyneleitä, hän sai
suonenvetoja ja huusi luonnottomalla äänellä järjettömiä tai hirveitä
sanoja. Tämä oli ensimäinen suuri suru, joka oli häntä kohdannut, ja se
suru oli saattaa hänet epätoivon partaalle. Hänen täytyi väkisinkin
saada syyttää jotakin onnettomuudestansa, ja hän puhui kauhistuttavia
sanoja, tavattomalla voimalla uhkasi jotakin, hypähteli nojatuolista,
kuljeskeli nopein suurin askelin pitkin huonetta, kunnes tunnottomana
kaatui.
Kerrankin minä tulin hänen huoneeseensa; hän istui tavallisuuden mukaan
omassa nojatuolissaan ja näytti päältäpäin rauhalliselta; mutta minua
hämmästytti hänen katseensa. Hänen silmänsä olivat selko selällään, ja
kuitenkin hän katsoi epämääräisesti ja tylsästi: hän katsoi suoraan
minuun, mutta arvattavasti ei nähnyt eteensä. Huulet alkoivat
vähitellen hymyillä, ja hän sanoi liikuttavalla hellällä äänellä:
"tulehan tänne luokseni, ystäväni, tule enkelini". Luulin hänen
kääntyvän minun puoleen ja tulin lähemmäksi, mutta ei hän katsellutkaan
minuun. "Voi, kunpa olisit tiennyt, rakkaani, kuinka minä olen kärsinyt
ja kuinka iloinen nyt olen siitä, että olet saapunut..." Nyt ymmärsin
hänen kuvailevan näkevänsä äitiä, ja pysähdyin. -- "Ja minulle kun
sanottiin, ettei sinua enää ole", jatkoi hän synkistyen, -- "mikä
valhe! Olisiko mahdollista että sinä kuolisit ennen minua!" ja hän sai
kauhistuttavan hysteerillisen naurukohtauksen.
Ainoastaan ihmiset, jotka kykenevät voimakkaasti rakastamaan, voivat
kokea myös voimakasta murhetta; mutta sama rakastamisen tarve on heillä
surun vastavaikuttimena ja parantaa heitä. Siitä syystä on ihmisen
siveellinen luonto vielä ruumiillista luontoakin sitkeähenkisempi. Suru
ei milloinkaan tapa.
Viikon kuluttua mummo jo osasi itkeä ja hänen tuli helpompi olla. Hänen
ensimäinen huolensa, kun hän palasi tuntoihinsa, olimme me, ja rakkaus
meihin suureni hänessä. Me pysyttelimme koko ajan hänen nojatuolinsa
luona; hän itki hiljaa, puhui äidistä ja hyväili meitä hellästi.
Ei olisi kukaan nähdessään mummon surua voinut tulla ajatelleeksikaan
hänen sitä liiotelleen; mutta en tiedä miksi mieleni oli sittenkin
kiintynyt enemmän Natalia Savishnaan, ja tähän päivään asti pysyn siinä
vakaumuksessa, ettei yksikään muu ihminen rakastanut äitiä niin
vilpittömästi ja puhtaasti kuin tämä yksinkertainen, hellä olento.
Äidin kuolemaan päättyi lapsuuteni onnellinen kausi ja alkoi uusi
kehitys joka kuuluu poikaikään; mutta koska muistot Natalia
Savishnasta, jota en enää saanut nähdä ja jolla oli niin voimakas ja.
hyvä vaikutus tunne-elämäni kehitykseen, kuuluvat ensimäiseen kauteen,
niin kerron vielä vähän hänestä ja hänen kuolemastaan.
Lähtömme jälkeen, kuten minulle sittemmin kertoivat maalle jääneet
palvelijamme, hän oli hyvin ikävöinyt työttömyyden tähden. Vaikka tosin
kaikki kirstut edelleen jäivät hänen käsiinsä ja hän yhä lakkaamatta
kaiveli niitä, asetteli niiden sisällyksen milloin ulos milloin jälleen
pakkasi sisään, niin hän kuitenkin kaipasi herrasväen elämään kuuluvaa
melua ja puuhaa, johon oli lapsuudesta asti tottunut. Suru, elämäntavan
muutos ja puuhien loppuminen kehittivät hänessä pian erään vanhuuden
vaivan, johon hänellä jo ennestäänkin oli ollut taipumus. Tasaan vuoden
kuluttua äidin kuolemasta hän sai vesitaudin ja tuli vuoteen omaksi.
Raskasta oli luullakseni Natalia Savishnan elää ja vielä raskaampi
kuolla yksin, suuressa tyhjässä Petrovskin kartanossa, ilman omaisia,
ilman ystäviä. Kaikki talon väki rakasti ja kunnioitti Natalia
Savishnaa; vaan hänpä ei pitänyt ketään erikois-ystävänään ja ylpeili
siitä. Hän arveli, että hänen asemansa taloudenhoitajana, joka nautti
herrasväkensä luottamusta ja jonka hallussa oli niin paljon tavaraa
sisältäviä kirstuja, ehdottomasti piti antaa aihetta mielistelyihin
muiden puolelta ja rikokselliseen anteliaisuuteen hänen omasta
puolestaan; senpä vuoksi tai ehkä myöskin siksi, ettei hänellä ollut
mitään todellista yhteyttä muiden palvelijain kanssa, hän pysyi
loitolla kaikista heistä ja sanoi, ettei hänellä ole tässä talossa
kummeja eikä lankoja ja ettei hän herrasväen tavaralla aijo ketään
suosia.
Hän haki ja löysi lohdutusta huoliensa uskomisesta Jumalalle lämpimässä
rukouksessa; mutta joskus heikkoina hetkinään, joiden alaisina me kyllä
kaikki olemme, kun ihminen parhaimpana lohdutuksenaan pitää kyyneleitä
ja toisen elävän olennon osanottoa, hän nosti vuoteelleen pienen
mopsikoiransa (jolla oli tapana nuolla hänen käsiään ja katsoa häneen
keltasilla silmillään), puheli sen kanssa ja hiljaa itki sitä
hyväellen. Kun koiranen alkoi ulvoa, alkoi hän sitä rauhotella ja
puhui: "vaikene jo, vaikene, ilmankin kyllä tiedän kohta kuolevani".
Kuukautta ennen kuolemaansa hän kaivoi kirstustaan esille
kalikoo-vaatetta, valkosta musliinia ja ruusunpunasia nauhoja;
apulaisensa avulla hän ompeli itselleen valkosen puvun, pitsimyssyn, ja
piti huolen kaikista pienimmistäkin seikoista, mitkä tarvittiin hänen
hautaamiseksensa. Myöskin hän erotteli kaikki herrasväen kirstujen
sisällykset ja mitä suurimmalla tarkkuudella, luettelon mukaan, antoi
sen pehtoorskalle: sitten otti esiin kaksi silkkihametta, iänikuisen
huivin, jonka hänelle mummo joskus oli lahjottanut, äidinisän kullalla
kirjaillun sotilaspuvun, joka myöskin oli annettu hänelle kokonaan
omaksi. Hänen huolenpitonsa vuoksi olivat tämän puvun neulomukset ja
kalunat vielä aivan eheät ja kangas koilta säilynyt.
Ennen kuolinhetkeänsä hän ilmotti toivomuksenaan, että yksi näistä
puvuista -- ruusunpunanen -- oli annettava Volodjalle alus- tai
yönutuksi, toinen -- ruudullinen -- minulle, samaa tarkotusta varten;
ja huivi -- Ljubotshkalle. Sotilaspuvun hän testamenttasi sille meistä,
joka ensiksi tulee upseeriksi. Kaiken muun omaisuutensa ja rahat,
paitsi 40 ruplaa, jotka hän erotti sielumessun ja hautajaisten
menoihin, hän määräsi veljellensä. Hänen veljensä oli jo kauan sitten
orjuudesta vapautettu, asui jossakin kaukaisessa maakunnassa ja vietti
sangen huonoa elämää, jonka vuoksi Natalia Savishna eläessään ei
pitänyt mitään yhteyttä hänen kanssaan.
Kun veli ilmestyi perintöä vastaanottamaan, ja vainajan omaisuutta
olikin ainoastaan 25 ruplaa, niin hän ei ottanut sitä uskoakseen ja
väitti mahdottomaksi, että muka vanha eukko, joka oli 60 vuotta elänyt
rikkaassa talossa, pitänyt kaikkea taloutta käsissään, elänyt aina
säästäväisesti päästämättä pienintäkään riepua käsistään, ei muka olisi
mitään jälkeensä jättänyt.
Natalia Savishna kärsi tuskia kahden kuukauden aikana ja kesti niitä
todellisen kristillisellä kärsivällisyydellä: ei äkäillyt, ei
valitellut, vaan ainoastaan tapansa mukaan lakkaamatta muisteli
Jumalaa. Tuntia ennen kuolemaansa hän hiljaisella ilolla teki
rippitunnustuksen, otti vastaan ehtoollisen ja päänvoitelun.
Kaikilta kotolaisilta hän pyysi anteeksi väärinteot, joita
mahdollisesti oli heille saattanut ja pyysi rippi-isäänsä, isä
Vasiljia, sanomaan meille kaikille ei tietävänsä kuinka kiittää meitä
kaikesta meidän hyvyydestämme ja pyytämään meiltä anteeksi, jos oli
tyhmyydessään ketä loukannut; mutta "varkaana" ei sanonut milloinkaan
olleensa eikä pienimmällä rihmasellakaan herrasväen omaisuudesta
itseään rikastuttaneensa. Tämä oli eräs ominaisuus, jota hän piti
suuressa arvossa.
Puettuaan ylleen edeltäpäin valmistamansa kapotin ja pitsimyssyn ja
laskeuduttuaan tyynyjen varaan hän viime hetkeen saakka puheli papin
kanssa, muisti, ettei ollut köyhille mitään antanut, otti esille 10
ruplaa ja pyysi jakamaan pitäjän vaivaisille; ja siunattuaan paneutui
pitkäkseen ja viimeisen kerran huokasi, ilohymyllä mainiten Jumalan
nimen.
Hän oli jättänyt elämän kaipauksetta, ei ollut pelännyt kuolemaa, vaan
ottanut sen vastaan niinkuin onnen. Usein tämmöistä kerrotaan
kuolevista, mutta kuinka harvoin on asian laita semmoinen
todellisuudessa! Natalia Savishna saattoi näin olla kuolemaa
pelkäämättä, sillä hän oli kuollut horjumattomassa uskossa ja täyttänyt
evankeliumin lain. Koko hänen elämänsä oli ollut puhdasta rakkautta ja
altistumista.
Olkoonpa, että hänen uskonsa olisi voinut olla ylevämpää, hänen
elämänsä suunnattu korkeempiin tarkotuksiin: olisiko tämä puhdas sielu
siltä vähemmässä määrässä rakkauden ja ihailun arvoinen?
Hän oli tässä elämässä suorittanut parhaimman ja suurimman työn -- oli
kuollut nurkumatta ja pelkäämättä.
Hänen omaa toivomustansa seuraten hän haudattiin sen rukouskappelin
läheisyyteen, joka seisoo äidin haudalla. Nokkosten ja takkiaisten
vallassa oleva kumpu, jonka alla hän lepää, on mustalla aitauksella
ympäröity, enkä unohda koskaan rukouskappelista poiketa tämänkin
aitauksen luo.
Joskus vaieten pysähdyn rukouskappelin ja mustan aitauksen välille.
Sielussani herää raskaat muistot. Rupean ajattelemaan: lieneekö
sallimus yhdistänyt minua näihin kahteen olentoon ainoastaan
käskeäkseen ikuisesti heitä suremaan?...