aloimme telmiä ja kilpailla toinen toistemme edessä kaikellaisilla
voimistelutempuilla. Ilinka katseli arasti hymyillen ja ihmetellen
meitä, ja kun käskimme hänen yrittämään samoja temppuja, hän
kieltäytyi, eikä sanonut hänellä olevan mitään voimaa. Serjozha oli
tavattoman miellyttävä; hän oli paitahihasillaan -- hänen kasvonsa ja
silmänsä paloivat kuumuudesta -- hän nauroi herkeämättä ja keksi yhä
uusia vallattomuuksia: hyppäsi kolmen vierekkäin asetetun tuolin
ylitse, pyöri keränä pitkin lattiata, asettui päälaelleen keskelle
huonetta siirrettyjen suurien sanakirjojen päälle, jotka olivat hänelle
jalustana, ja teki koivillaan niin hullunkurisia liikkeitä, ettei
kukaan voinut olla nauramatta. Tämän viimeisen tempun jälkeen hän
vaipui mietteihinsä, räpytteli silmiänsä ja yhtäkkiä ihan totisena meni
Ilinkan luo: "koettakaapa tehdä tuo, ei se ole mitään vaikeata". Grapp
nähtyään että yleinen huomio oli häneen kääntynyt, punastui ja tuskin
kuultavalla äänellä vakuutti, ettei hän mitenkään semmoista voi tehdä.
-- Mitä tuo tuommoinen on, miksei se mitään tahdo ruveta näyttämään?
Eihän se ole mikään tyttö... jalat ilmaan vaan, ei auta mikään!
Ja Serjozha tarttui hänen käteensä.
-- Jalat ilmaan, jalat ilmaan vaan! me kaikki huudettiin hyökäten
Ilinkan ympärille, joka nyt näytti säikähtäneen ja kalpeni; me
tartuttiin häneen käsiksi ja raastoimme sanakirjojen luo.
-- Päästäkää! takkini repeää! huusi onneton uhrimme. Mutta nämä
epätoivoiset huudot vaan yhä enemmän innostuttivat meitä; me olimme
kuolla nauruun; viheriäinen takki ritisi kaikissa saumoissaan.
Volodja ja vanhempi Iivin taivuttivat väkisin hänen päänsä ja asettivat
sen sanakirjojen päälle; minä ja Serjozha kävimme poika paran hienoihin
koipiin, joita hän rimputteli joka suunnalle, käärimme hänen housunsa
lahkeet polviin asti ja ääneen nauraen tempasimme jalat ilmaan; nuorin
Iivineistä piteli ruumista tasapainossa.
Kävi niin, että meluavan naurun perästä me äkkiä vaikenimme ja
huoneessa ei kuulunut muuta kuin onnettoman Grappin raskas huokuminen.
Tänä hetkenä en ollut ehdottomasti vakuutettu siitä, että tämä kaikki
oli lystiä ja naurettavaa.
-- No nyt olet mies! sanoi Serjozha mäiskäyttäen häntä kädellään.
Ilinka oli vaiti ja koetti hurjasti rimpuilemalla päästä meistä erille.
Vihdoin hän saappaansa korolla satutti Serjozhaa silmään niin kipeästi,
että Serjozha heti päästi hänen jalkansa ja kävi silmäänsä, josta hänen
tahtomattaan rupesi vuotamaan kyyneleitä. Hän tuuppasi Ilinkaa minkä
jaksoi. Kun ei kukaan enää pitänyt Ilinkaa pystyssä tämä romahti kuin
eloton kapine ikään maahan ja itkultaan sai vaan sanotuksi:
-- Miksi piinaatte minua?
Ilinka paran onneton, itkettynyt naama, pörröksiin mennyt tukka ja
polviin asti käärityt housut, joiden alta näkyi kiillottamattomat
saapasvarret, hämmästytti meitä; me kaikki olimme vaiti ja
teeskennellen koetimme muka nauraa.
Serjozha malttoi ensimäiseksi mielensä.
-- Kylläpä olet ämmä, sanoi hän hiukan kosketellen Ilinkaa jalallaan:
-- eikö hänen kanssaan saisi leikkiäkään... Mitäs siinä makaatte,
nouskaa ylös.
-- Johan sanoin, että sinä olet ilkeä poika, rupesi Ilinka vihasesti
puhumaan, mutta kääntyi pois ja purskahti äänekkääseen itkuun.
-- Jaha! ensin iskee saappaan koroilla, ja sitten vielä haukkuu! huusi
Serjozha siepaten käsiinsä sanakirjan ja aikoen sillä lämäyttää
onnettoman päähän. Ilinka ei aikonutkaan puolustautua, vaan ainoastaan
suojeli päätä käsillään.
-- Siinä sait! siinä sait!... Jätetään se tänne; koskei se leikkiä
ymmärrä... Mennään me alas, sanoi Serjozha luonnottomasti nauraen.
Minä katsahdin surkutellen poika poloiseen, joka makasi lattialla ja
kasvot sanakirjojen väliin piilotettuina itki niin hurjasti että olisi
luullut hänen heti kuolevan puistatuksiin, joissa koko hänen ruumiinsa
nytkähteli.
-- Voi Sergei! minä sanoin, -- miksi teit noin?
-- Kas sitä vaan!... enpä minä toivoakseni itkenyt tänäänkään, kun
rikoin polveni melkein luuhun asti.
"Se on totta", ajattelin, "Ilinka ei ole mitään muuta kuin itkupussi,
mutta kas Serjozha -- se se vasta on poikaa... se sitten on semmoinen
poika että!..."
Minä en tullut ajatelleeksi ettei se polonen suinkaan itkenytkään
ruumiillisen kivun vuoksi, vaan luultavasti siitä syystä, että viisi
poikaa, joista hän ehkä hyvin piti, ilman mitään syytä olivat kaikin
päättäneet vihata ja vainota häntä.
En voi yhtään selittää itselleni, kuinka saatoin menetellä niin
julmasti, kuinka olla tulematta hänen luokseen, puolustamatta ja
lohduttamatta häntä? mihin oli huvennut se säälintunne, joka ennen
muinoin oli saanut minut itkusta vapisemaan nähdessäni pesästä ulos
heitettyä naakan poikasta, tai koiranpentua, jota laahataan järveen
upotettavaksi, tai kananpoikaa, jota kokki vie soppakeitokseen?
Olikohan tuo hyvä tunne minussa tukehtunut rakkauteni vuoksi Serjozhaan
ja haluni vuoksi näyttäytyä hänen silmissään yhtä urhokkaaksi, kuin
hänkin oli? vähäarvoisia olivatkin siis sekä tuo rakkaus että tuo
urhouden halu! niistä syntyi ainoat mustat tahrat lapsuuteni muistojen
lehdille.
XX
TULEE VIERAITA.
Talossa oli jotain erityistä puuhaa ruuanlaitossa, valaistus oli
tavallista kirkkaampi ja se teki minulle kaikki kauan sitten tutut
vierashuoneen ja salin esineet jollakin tavalla uusiksi ja juhlallisen
muotoisiksi. Kun sitten vielä ruhtinatar Ivan Ivanovitsh oli lähettänyt
meille oman soittokuntansa, saattoi jo varmasti päättää, että illaksi
oli meille kokoontuva suuri joukko vieraita.
Ohi ajavien vaunujen melua kuullessani minä joka kerta kiirehdin
ikkunan luo, likistin käteni kiinni ohimoihin ja lasiin ja maltittoman
uteliaana katselin kadulle. Ensin ei pimeässä erottanut mitään
esineitä, mutta sitten rupesi näkymään: vastapäätä -- vanha tuttu pikku
puoti lyhtyinensä, vinottain -- suuri talo ja sen kaksi valaistua
alaikkunaa keskellä katua -- jokin Vanjka kuski ja pari vaunussa
olijaa, tai tyhjät vaunut, jotka käyden palasivat kotiin; mutta tuossa
ajoivat portaiden eteen suljetut vaunut, ja varmana siitä että siinä
tuli Iivinit, jotka olivat luvanneet saapua aikaseen, minä juoksen
eteiseen heitä vastaanottamaan. Mutta eipä olleetkaan. Oven aukasi
ulkopuolelta livreehihainen käsi, jonka jälkeen ovesta astui sisälle
kaksi naisolentoa: toinen suurikasvuinen sinisessä salopissa,
sopulinnahkaisessa kauluksessa, toinen pikkunen, kokonansa viheliäiseen
huiviin käärittynä, jonka alta näkyi ainoastaan pikkuiset
turkkinahkakenkiin puetut jalat. Panematta minun läsnäolooni eteisessä
mitään huomiota, vaikka minä olin katsonut velvollisuudekseni näiden
naisten ilmestyttyä kumartaa heille, se pieni meni vaieten suuren luo
ja pysähtyi sen eteen. Suuri kääri huivin auki, päästi salopin
napeista, ja kun livreehen puettu lakeija oli saanut nämä vaatteet
haltuunsa ja vetänyt hänen jalastaan turkkinahkakengät, tuli kääreistä
esille ihana kaksitoista vuotinen tyttö lyhyessä avonaisessa
musliiniihameessa, valkeissa pöksyissä ja pienen pienosissa mustissa
puolikengissä. Valkean pikku kaulan ympärillä oli musta samettinauha;
pikku pää oli tumman ruskeiden kiharien sisässä, jotka edestä niin
mainiosti sopivat hänen kauniisiin kasvoihinsa ja takaa -- alastomiin
olkapäihin, etten olisi uskonut ketään, en edes itse Karl Ivanovitshia,
jos hän olisi väittänyt syyksi tähän kiharuuteen sen, että tukka muka
oli ollut aamusta asti käärittynä Moskovskia Vjedomostin palasiin, ja
että niitä oli kuumilla rautapihdeillä poltettu. Näytti kuin hän olisi
ollut syntynytkin tämmöset kutrit päässä.
Hämmästyttävää oli hänen kasvojensa piirteissä tuo mykevien, puoleksi
ummistettujen silmien tavaton suuruus. Ne muodostivat omituisen, mutta
miellyttävän vastakohdan hänen pikkuruikkuiselle suulleen. Huulet
olivat kiinni toisissaan. Mutta silmät katsoivat niin totisesti, että
yleiseen kasvojen ilmeeseen nähden ei voinut odottaa hymyilyä, joten
hymyily kun se ilmestyi, oli sitä tenhoavampi.
Koettaen jäädä huomaamattomaksi minä pujahdin sisälle salin ovesta ja
katsoin tarpeelliseksi alkaa kävellä edestakasin, teeskennellen olevani
ajatuksissani enkä ollenkaan tietäväni vieraiden tulosta. Kun vieraat
olivat päässeet puoliväliin salia, minä muka äkkiä kavahdin, tein
tervehdysharppauksia ja ilmotin mummon olevan vierashuoneessa. Rouva
Valahin, jonka kasvot olivat hyvin minun mieleeni, erittäinkin koska
huomasin niissä yhtäläisyyttä hänen tyttärensä Sonitshkan kasvojen
kanssa, nyykäytti minulle suosiollisesti päätänsä.
Mummo tuntui hyvin iloselta nähdessänsä Sonitshkan, käski hänet
lähemmäksi luokseen, korjasi erään hiuskutrin, joka oli valahtanut
otsalle ja tarkkaan hänen kasvoihinsa tähystellen sanoi: "quelle
charmante enfant!" Sonitshka hymähti, punastui ja tuli niin
viehättäväksi, että minäkin punastuin häneen katsoessani.
-- Toivon ettei sinulle tule luonani ikävä, armahani, sanoi mummo,
kohottaen hänen kasvojansa leuasta: -- pyydän mielin määrin leikkimään
ja tanssimaan. -- Kas niin, nyt on meillä jo yksi daami ja kaksi
kavaljeeria, lisäsi hän kääntyen rouva Valahinin puoleen ja koskettaen
minua kädellään.
Tämä lähestyminen oli niin minun mieleeni, että se pani minut
toistamiseen punastumaan.
Huomattuani että taas alan tulla ujoksi, ja kuultuani jälleen vaunujen
ajaneen portaittemme eteen, minä katsoin parhaaksi poistua. Eteisessä
tapasin ruhtinatar Kornakovin poikansa ja uskomattoman monien
tyttäriensä kanssa. Tyttäret olivat kaikki samaan näköön, nimittäin
ruhtinattaren näköset eli siis rumat: senvuoksi ei yksikään heistä
herättänyt huomiotani. Irrottaessaan saloppia ja laahustimia he
yhtäkkiä kaikki puhua pajattivat piipertävillä äänillä, hääräsivät ja
nauroivat jotakin, -- arvattavasti omaa monilukuisuuttansa. Etienne oli
noin viidentoista vuotias poika, pitkäkasvuinen, lihakas, kasvot
kuihtuneet, silmät sisäänvajonneet ja niiden alapuolella tummat
renkaat; kädet ja jalat olivat ikään nähden tavattoman suuret; käytös
oli kömpelö, puheääni epämiellyttävä ja epätasainen, mutta tyytyväinen
hän näytti itseensä olevan, oli toisin sanoen juuri sellainen,
mimmoiseksi saatoin kuvailla poikaa, jota piestään vitsoilla.
Seisoimme jotenkin kauan toinen toistamme vastapäätä ja sanaakaan
sanomatta visusti tarkastimme toisiamme; sitten tulimme toisiamme
lähemmäksi ja taisimme aikoa tervehtiä suutelolla, mutta vielä kerran
katsottuamme toisiamme silmiin, jostakin syystä luovuimme aikeestamme.
Kun hänen kaikkien kuuden sisarensa hameet olivat suhahtaneet
ohitsemme, kysyin minä jotain sanoakseni häneltä oliko ollut ahdasta
vaunuissa.
-- Mistä minä tiedän, vastasi hän huolimattomasti: enhän minä
milloinkaan aja katetuissa vaunuissa, sillä heti minua alkaa kuvottaa,
ja sen mamma tietää. Kun ajamme jonnekin iltasella minä aina istun
kuskipukille -- siellä on paljon hupaisempi, -- näkee kaikki, Filip
antaa minun ohjastaa, toisinaan otan piiskankin käteeni. Sillä joskus
lyödä hutkaisen ohi ajavia, tiedäthän, noin!... lisäsi hän tehden
vastaavan liikkeen: -- suurenmoista!
-- Teidän ylhäisyytenne, sanoi lakeija tullen eteiseen: -- Filip kysyy,
minne olette piiskan panneet?
-- Kuinka niin? sillehän itselle minä sen annoin.
-- Ei se sano antaneenne.
-- Sitten taisin ripustaa lyhtyyn.
-- Filip ei sano olevan lyhdyssäkään, sanoisitte paremmin, että otitte
ja hukkasitte ja Filip maksakoon omista roposistaan teidän
vallattomuutenne, jatkoi kiukustunut lakeija yhä enemmän kiihottuen.
Lakeija, joka oli näöltään kunnianarvoinen ja ankara, tuntui kiivaasti
pitävän Filipin puolta ja näytti aikovan hinnalla millä hyvänsä
selvittää tämän asian. Luonnollisesta hienotunteisuudesta minä en ollut
mitään huomaavinani ja siirryin syrjään; mutta läsnä olevat lakeijat
menettelivät päinvastoin: ympäröisivät heidät, hyväksyvästi
katsahdellen vanhaan palvelijaan.
-- Kah, kun hävitin niin hävitin, sanoi Etienne luopuen kaikista
enemmistä puolustuksista: -- minkä piiska hänelle maksaa, sen minä
hänelle annan. -- Mokomakin asia! lisäsi hän lähestyen minua ja vetäen
minua vierashuoneeseen päin.
-- Ei, odottakaapas, hyvä herra, millä te maksatte? kyllä minä ne
maksamisenne tunnen: ettepä Maria Vasiljevnallekaan ole kahdeksaan
kuukauteen suorittaneet neljääkymmentä kopekkaa, samoin ette minulle --
taitaa olla siitä jo toista vuotta, ette Petrushkalle...
-- Kitas kiinni, mies! kiljasi nuori ruhtinas, kalveten vihasta: --
varros kun kerron kaikki.
-- Kerron kaikki, kerron kaikki! matki lakeija. -- Kehnosti tehty,
teidän ylhäisyytenne! lisäsi hän erityisellä painolla meidän
astuessamme saliin, ja kantoi salopit vaatekaappiin.
-- Niin sitä pitää! kuului meidän jälkeemme jonkun hyväksyvä ääni
eteisestä.
Mummolla oli erikoinen taito antamalla erityistä painoa eri
tilaisuuksissa milloin monikon milloin yksikön toiselle
personaalipronomenille ilmaista ajatuksensa ihmisistä. Vaikka hän tosin
teititteli ja sinutteli päinvastoin kuin yleinen tapa sääsi, niin nuo
vivahdukset hänen suussansa saivat ihan toisen merkityksen. Kun nuori
ruhtinas tuli hänen eteensä, sanoi mummo sille muutamia sanoja
teititellen, mutta samalla katsahti häneen niin ilmeisellä
halveksumisella, että olisin puolestani kokonaan hämmentynyt ruhtinaan
sijassa; mutta Etienne ei nähtävästi ollut sitä lajia poikia: hän ei
pannut yhtään mitään huomiota mummon tervehdykseen, ei välittänyt koko
hänen olennostaan, vaan teki yleisen kumarruksen koko seuralle ellei
juuri taitavasti, niin ainakin aivan vapaasti. Sonitshka oli koko minun
huomioni esineenä: muistan että kun Volodja, Etienne ja minä
keskustelimme salissa semmoisella paikalla, missä Sonitshkaa saattoi
nähdä, ja hän puolestaan saattoi nähdä ja kuulla meitä, minä puhelin
erikoisella mielihyvällä; kun sanottavakseni tuli joku minun mielestäni
sukkela tai uljas sana, niin äänsin sen vähän kovemmin ja samalla
kurkkasin vierashuoneen oveen: mutta kun sitten siirryimme toiseen
paikkaan, mistä ei meitä voinut nähdä eikä kuulla vierashuoneeseen,
olin minä vaiti enkä katsonut keskustelua enää lainkaan huvittavaksi.
Vierashuone ja sali vähitellen täyttyivät vieraista: näiden joukossa,
kuten lasten iltamissa on tavallista, oli muutamia täysikäisiä lapsia,
jotka käyttivät tilaisuutta huvitellakseen ja tanssiakseen ikäänkuin
siten muka vaan tehdäkseen talon emännän mieliksi.
Kun Iivinit saapuivat, niin sen ilon asemesta, jota tavallisesti tunsin
kohdatessani Serjozhaa, minä nyt omituisesti harmistuin häneen siitä,
että hän oli näkevä Sonitshkan ja Sonitshka näkevä hänen.
XXI
ENNEN MASURKKAA.
-- Ohoo! tanssithan teillä näkyy tulevan, sanoi Serjozha tullen
vierashuoneesta ja vetäen taskustaan esille uuden parin valkosia
hansikkaita: -- täytyypä tästä panna hansikkaat käteen.
"Mikäs nyt neuvoksi, -- ajattelin minä, -- eihän meillä hansikkaita
olekkaan, -- pitää lähteä ylös hakemaan."
Mutta vaikka käänsin ylösalasin kaikki komoodit en löytänyt muuta kuin
toisessa viheriät matkalapasemme ja toisessa yhden parittoman valkosen
hansikkaan, joka ei mitenkään saattanut minulle kelvata: ensiksikin
koska se oli hyvin vanha ja likanen, toiseksi koska se oli minulle
liian suuri, mutta erittäinkin siksi, että siitä puuttui keskisormi,
jonka luultavasti hyvin kauan sitten Karl Ivanovitsh oli leikannut
kipeää kättänsä varten. Minä kuitenkin vedin tämän hansikasrähjän
käteeni ja rupesin tähystelemään sitä kohtaa omassa keskisormessani,
joka nyt kuten aina oli musteeseen tahrattuna.
-- Olisipa täällä Natalia Savishna, kyllä siltä varmaan löytyisi
hansikkaatkin! Vieraiden joukkoon en tämmöisessä asussa voi mennä,
sillä jos minulta kysytään miksi en tanssi, niin mitä vastaan? enkä voi
tännekään jäädä, sillä tietysti minua ruvetaan kysymään. Mitä minun
siis on tekeminen?
Volodja juoksi samassa sisään:
-- Mitä sinä täällä toimitat? mene ja pyydä joku neiti tanssiin...
kohta alotetaan.
-- Volodja, sanoin minä hänelle, osottaen likasta hansikasta, ja ääneni
ilmaisi, etten ollut kaukana itkusta: -- Volodja, sinä et ole tätä
asiaa varmaan muistanutkaan!
-- Mitä asiaa? sanoi hän kiireissään. -- Jaha! Hansikkaitako, lisäsi
hän ihan välinpitämättömästi huomattuaan käteni: -- eipä niitä taida
ollakaan, täytyy kysyä mummolta. Ja sen enempää huolehtimatta koko
asiasta hän juoksi alas.
Kylmäverisyys, jolla hän puhui tästä minun mielestäni tärkeästä
asiasta, rauhotti minua ja minä kiiruhdin vierashuoneeseen kokonaan
unohtaen vaivaisen hansikkaani, joka jäi vasempaan käteeni.
Varovaisesti lähestyin mummon nojatuolia ja kosketin vähän hänen
mantiljiansa sekä kuiskasin hänen korvaansa:
-- Mummo! mitä on tehtävä? meillä kun ei ole hansikkaita!
-- Mitä, poikaseni?
-- Meillä kun ei ole hansikkaita, toistin minä työntäytyen yhä
lähemmäksi, ja panin molemmat käteni nojatuolin kädensijalle.
-- Mikäs tuo sitten on, sanoi hän pian tarttuen vasempaan käteeni. --
Voyez, ma chère, jatkoi hän kääntyen rouva Valahinin puoleen: -- voyez
comme ce jeune homme s'est fait élégant pour danser avec votre fille.
Mummo piteli lujasti minun kädestäni, ja totisena, mutta samalla
kysyvästi silmäili läsnäoleviin, kunnes kaikkien vieraiden uteliaisuus
oli tyydytetty ja nauru oli muuttunut yleiseksi.
Olisin suuresti katkeroittunut, jos Serjozha olisi nähnyt minua sillä
hetkellä, kun minä häpeästä vääntynein kasvoin turhaan riuhdoin kättäni
irti, mutta Sonitshkan edessä, joka nauroi niin hillittömästi että
kyyneleet tulivat hänen silmiinsä ja kaikki kiharat hyppelivät hänen
punastuneiden kasvojensa ympärillä, minua ei lainkaan hävettänyt.
Ymmärsin että hänen naurunsa oli liian äänekäs ja luonnollinen
ollakseen ivallinen, päinvastoin me nauroimme yhdessä, ja katsoessa
toinen toiseemme tulin ikäänkuin häntä lähemmäksi. Tuo hansikasjuttu,
joka kyllä olisi voinut päättyä huonosti, tuotti minulle sen hyödyn
että teki minut vapaammaksi siinä piirissä, joka aina oli näyttänyt
minusta kaikkein pelottavimmalta -- nimittäin vierashuoneen piirissä;
nyt en tuntenut enää vähintäkään ujoutta täällä.
Ujojen ihmisten kärsimys syntyy epätietoisuudesta siitä, mikä ajatus
muilla on heistä: heti kun tämä ajatus tulee selvästi ilmi -- olkoon se
muuten mikä tahansa -- päättyy kärsimys.
Kuinka viehättävä olikaan Sonitshka Valahin, kun hän minua vastaan
tanssi ranskalaista kadrillia kömpelön nuoren ruhtinaan kanssa! Kuinka
ihanasti hän hymyili, kun "chaine'ssä" tarjosi minulle kättänsä! Kuinka
viehättävästi hänen vaaleat kiharansa hyppelivät tahtiin hänen
päässänsä, kuinka naiivisti hän teki "jeté-assemblé" pikku
jalkasillaan! Viidennessä vuorossa, kun minun naiseni juoksi luotani
toiselle puolelle ja minä alkamistahtia odotellen valmistuin
soolotanssiin, pani Sonitshka totisena huulet yhteen ja alkoi katsella
syrjään. Mutta suotta hän minun tähteni pelkäsi: minä suoritin aivan
rohkeasti chassé en avant, chassé en arrière, glissade, ja
lähestyessäni häntä osotin leikkisällä liikkeellä hänelle onnettoman
hansikkaani. Hän rupesi taas hirveästi nauramaan ja vielä
miellyttävämmin tepasteli jaloillaan parkettipermantoa myöten. Vieläkin
muistan, kuinka hän tanssiessamme ringissä ja kaikkien otettua toinen
toistaan käsistä kumarsi päänsä alas ja ottamatta kättään minun
kädestäni hierasi vähän nenäänsä omaan hansikkaansa. Tämä kaikki on
niinkuin nyt silmieni edessä, ja vielä nyt kuulen sen kadrillin
säveleitä, jota soitettiin tämän tapauksen aikana.
Tuli sitten toinen kadrilli, jota tanssin Sonitshkan kanssa.
Ruvettuamme istumaan vierekkäin minä aloin tuntea suurta kömpelyyttä
enkä voinut ollenkaan keksiä mistä puhua hänen kanssansa. Kun
äänettömyyteni alkoi tulla liian pitkäksi, rupesin pelkäämään, ettei
hän vaan pitäisi minua tyhmyrinä, ja päätin hinnalla millä hyvänsä
johdattaa hänet sellaisesta harhaluulosta. "Vous êtes une habitante de
Moscou?" sanoin hänelle ja saatuani myöntävän vastauksen jatkoin, et
moi, je n'ai encore jamais fréquenté la capitale, jossa lauseessa sanan
"fréquenter" piti olla loistokohtana. Aavistin kuitenkin, että vaikka
alku oli näin komea ja täydellisesti todisti minun suurta
ranskankielentaitoani, en olisi pystynyt siinä hengessä pitemmältä
keskustelua jatkamaan. Meidän tanssivuoromme ei ollut vielä aivan pian
odotettavissa, mutta äänettömyys uudistui jälleen: minä katsahdin
rauhattomasti häneen saadakseni tietää minkä vaikutuksen lauseeni oli
tehnyt ja toivossa saada häneltä apua.
"Mistä olette tuommosen hassun hansikkaan löytänyt?" kysyi hän minulta
äkkiä; ja tämä kysymys tuotti minulle suuren helpotuksen ja ilon.
Selitin että hansikas kuului Karl Ivanovitshille, puhuinpa päälliseksi
vähän ivallisesti itse Karl Ivanovitshista, siitä kuinka hän on
naurettava, kun ottaa päästään punasen myssynsä, ja siitä kuinka hän
kerran viheriäisessä turkissa putosi hevosen selästä suoraan lätäkköön
j.n.e. Kadrilli kului ilman kompastuksia. Se oli kaikki sangen hyvä;
mutta miksi olin ivallisesti puhunut Karl Ivanovitshistä?
Olisinko todellakin kadottanut Sonitshkan suosion, jos olisin kuvannut
Karl Ivanovitshia sillä rakkaudella ja kunnioituksella, jota häntä
kohtaan tunsin?
Kun kadrilli oli päättynyt, Sonitshka sanoi minulle "merci" semmoisella
suloisella ilmeellä, kuin muka todella olisin ansainnut hänen
kiitollisuutensa. Olin aivan haltioissani, suuren ilon vuoksi en
muistanut itseäni enkä enää tuntenut mikä minä olinkaan: mistä olin
saanut tuon rohkeuden, varmuuden, jopa röyhkeyden, jota nyt äkkiä
tunsin? "Ei ole sitä asiaa, joka voisi saattaa minut hämilleni!
ajattelin minä, huoletonna harhaillen salissa, -- nyt uskaltaisin
vaikka mitä!"
Serjozha ehdotteli, että olisimme hänen kanssaan vis-à-vis. "Hyvä on,
sanoin minä: -- eihän minulla kyllä ole naista, mutta tottapa saadaan."
Katsahdin varmasti ja mahtavasti yli salin. Huomasin kaikki naiset jo
otetuiksi, paitsi yhtä suurta neitiä, joka seisoi vierashuoneen ovella.
Mutta hänenkin luokseen oli juuri tulossa eräs pitkä poika nähtävästi
aikeessa pyytää häntä parikseen; se herra oli neidistä ainoastaan
jonkun askeleen päässä, minä taas olin salin vastaisessa päässä. Siinä
tuokiossa viskausin salin yli, taidokkaasti liukuen pitkin parkettia,
ja olin samassa neidin edessä sekä harpaten jaloillani pyysin häntä
vakavalla äänellä tanssiin. Suuri neiti antoi suojelevasti hymyillen
minulle kätensä, mutta nuorukainen jäi kuin jäikin ilman naista.
Minulla oli sellainen varmuus omista voimistani, etten edes huomannut
sen herran kiukkua, mutta perästäpäin sain kyllä kuulla hänen
kyselleen, kuka se pörröpää poika oli, joka oli töytännyt hänen
ohitsensa ja vienyt naisen hänen nokkansa edestä.
XXII
MASURKKA.
Nuorukainen, jonka olin lyönyt laudalta, tanssi sittemmin masurkkaa
ensimäisenä parina. Hän hyppäsi paikaltaan pitäen naistaan kädestä, ja
sensijaan kuin olisi tehnyt "Pas de Basques", joita Mimmi oli meille
opettanut, juoksi yksinkertaisesti vaan eteenpäin; päästyään nurkkaan
asti hän pysähtyi, hajotti jalkansa, lyödä kopahutti kantapäänsä
yhteen, kääntyi ja hypähdellen läksi taas juoksemaan.
Koska minulla ei ollut naista masurkkaan, olin asettunut istumaan
mummon korkean nojatuolin taakse tähystelemään.
"Mitä hittoa se mies tekee? juttelin minä itsekseni. -- Eihän Mimmi
mitään tuon tapaistakaan ole meille opettanut: hän on aina sanonut,
että masurkkaa kaikki tanssivat varpaillaan, tehden sulavia ja pyöreitä
jalanliikkeitä; mutta eivätpä nuo näy niin tanssivan. Yhtä hullusti ne
Iivinitkin ja Etienne ja kaikki muut näkyvät tanssivan, mutta 'pas de
Basques' ei kukaan tee; Volodjakin näyttää jo omistaneen uuden tavan.
Ei ole hullumpaa!... Entäs Sonitshka sitten, se kullanmuru! tuolla,
tuolla se menee... Minun oli perin hauska olla."