silmäkulmiansa kohottaen ja pannen erikoista painoa sanaan _lyöttekö_.
-- Ah, ma bonne tante, vastasi ruhtinatar sävyisällä äänellä, heittäen
nopean katseen isään; -- tiedänhän mitä mieltä te siinä asiassa olette,
mutta sallikaahan minun sentään tässä ainoassa kysymyksessä olla eri
mieltä kanssanne: kaikesta mitä olen ajatellut, mitä olen lukenut, mitä
tästä kysymyksestä neuvotellut, olen sittenkin tullut siihen
kokemukseen, että vakaumukseni mukaan on välttämätöntä vaikuttaa
lapsiin pelon avulla. -- Jotta lapsesta tulisi mies, on pelko
välttämätön... vai miten, mon cousin? ja pelkäävätkö lapset mitään
enemmän kuin vitsoja, je vous demande un peu?
Tällöin hän kysyvästi katsahti meihin ja tunnustaakseni kävi oloni
sillä hetkellä vähän tukalaksi.
-- Sanokaa mitä tahdotte, vaan poika on kahdenteentoista, jopa
neljänteentoistakin vuoteen asti vielä lapsi; kas _tytöt!_ -- se on
toinen asia.
"Mikä onni, ajattelin, -- etten ole hänen poikansa."
-- Se on kaikki erinomaista, ystäväni, sanoi mummo, kiertäen jälleen
kokoon minun runoni ja pannen paperin takasin rasian alle, aivan kuin
ei olisi nyt enää pitänyt ruhtinatarta kyllin arvokkaana kuulemaan
moista nerontuotetta: -- se on kaikki mainiota, mutta sanokaapa
minulle, mitä hienoja tunteita te tämän perästä voitte lapsiltanne
odottaa?
Ja pitäen tätä todistustansa ehdottomasti sitovana mummo päättääkseen
keskustelun lisäsi:
-- Vaikka voihan siinä asiassa tietysti jokaisella olla oma
mielipiteensä.
Ruhtinatar ei vastannut mitään, vaan ainoastaan alentuvasti
hymyilemällä ilmaisi antavansa anteeksi nämä kummalliset ennakkoluulot,
koska hänen edessään oli henkilö, jota hän piti niin suuressa arvossa.
-- Mutta esittäkääpä minulle toki teidän nuorukaisenne, huudahti hän
meihin katsoen ja kohteliaasti hymyillen.
Me nousimme ja ruhtinattaren silmiin tuijottaen emme voineet ymmärtää
mitä oli tehtävä osottaaksemme olevamme nyt tutustuneet.
-- Suudelkaapa ruhtinattaren kättä, sanoi isä.
-- Pyydän teitä rakastamaan vanhaa tätiä, puhui ruhtinatar suudellen
Volodjan tukkaa: -- vaikka olenkin teille kaukainen sukulainen, olen
kuitenkin läheinen, sillä minä luen läheisyyttä ystävyyden eikä
sukulaisuuden mukaan, lisäsi hän erityisesti mummoa tarkottaen; mutta
mummo oli häneen yhä tyytymätön ja vastasi:
-- Ohhoh! ystäväni, eihän nykyään sellaista sukulaisuutta kukaan lue!
-- Tämä tässä, siitä tulee maailmanmies, sanoi isä osottaen Volodjaa:
-- mutta tästä tulee runoilija, lisäsi hän minun paraikaa suudellessani
ruhtinattaren pientä laihaa kättä ja hyvin elävästi kuvaillessani tässä
kädessä olevia raippoja, ja raippojen alla penkkiä j.n.e.
-- Kumpi niin? kysyi ruhtinatar pidättäen minun kättäni omassaan.
-- Juuri tämä pikkunen tupsuniekka, vastasi isä iloisesti naurahtaen.
"Mitä minun tupsuni häneen kuuluu!... ei taida olla muuta
puheenainetta!" ajattelin minä ja siirryin nurkan puolelle.
Minulla oli mitä kummallisimpia käsityksiä kauneudesta. -- Pidin
esimerkiksi Karl Ivanovitshia maailman kauniimpana miehenä; jonka
ohella tiesin itse olevani ruma, enkä siinä lainkaan erehtynyt;
sentähden jokainen viittaus minun ulkomuotooni kipeästi loukkasi minua.
Muistan hyvin hyvästi, kuinka kerran päivällispöydässä -- silloin olin
kuuden vuotias -- nousi puhe ulkonäöstäni, kuinka äiti koetti löytää
jotain kaunista minun kasvoissani; sanoi minulla olevan sielukkaat
silmät, miellyttävän hymyn, mutta vihdoin myöntyen isän sitoviin
todistuksiin ja päivän selvyyteen oli pakotettu tunnustamaan että olen
kuin olenkin ruma; sitten hän vielä, kun minä kiitin häntä ruuasta,
nipisti minua poskesta ja sanoi:
-- Tiedä sinä, Nikolenka, että kasvojesi vuoksi ei yksikään rupea sinua
rakastamaan, siis sinun täytyy koettaa tulla muuten vaan viisaaksi ja
hyväksi pojaksi.
Nämä sanat saivat minut siihen varmaan vakaumukseen, etten minä ole
kaunis, mutta myöskin siihen, että minusta ehdottomasti tulee hyvä ja
viisas poika.
Kuitenkin minuun usein tuli epätoivon hetkiä, jolloin en luullut onnea
maan päällä riittävän ihmiselle, jolla oli niin leveä nenä, niin paksut
huulet ja niin pienet harmaat silmät, kuin minulla; pyysin Jumalaa
tekemään ihmetyötä, muuttamaan minut kauniiksi, ja kauniiden kasvojen
palkaksi olisin antanut kaikki mitä minulla oli kallista nykyisyydessä,
ja mitä tulevaisuudessa toivoin saavani.
XVIII
RUHTINAS IVAN IVANOVITSH.
Kun ruhtinatar oli, runon kuultuaan, tuhlaamalla tuhlannut ylistyksiä
tekijälle, niin mummo heltyi ja alkoi puhua hänen kanssaan ranskaa,
herkesi myös sanomasta, _te, rakas ystäväni_, ja kutsui tulemaan meille
illaksi kaikkine lapsineen, johon ruhtinatar suostui, ja vielä hetken
istuttuaan läksi.
Vieraita saapui onnea toivottamaan sinä päivänä niin paljon, että
pihalla kaiken aamua seisoi portaiden edessä kokonainen läjä vaunuja.
-- Bon jour, chère cousine, sanoi eräs vieraista, astuessaan
huoneeseen, mummon kättä suudellen.
Se oli seitsemänkymmenen ikäinen pitkäkasvuinen sotilashenkilö, suuret
epoletit olalla. Sotilaspuvun kauluksessa näkyi iso valkonen risti.
Hänen kasvojensa ilme oli rauhallisen avonainen. Hänen liikkeittensä
vapaus ja yksinkertaisuus hämmästyttivät minua. Vaikka hänellä oli
tukkaa ainoastaan hiukan niskassa ja vaikka ylähuulen asema selvään
ilmaisi hänen hampaattomuuttansa, oli hän kuitenkin huomattavan kaunis.
Ruhtinas Ivan Ivanovitsh oli kahdeksannentoista vuosisadan lopulla ja
vielä hyvin nuorena saavuttanut loistavan menestyksen urallansa. Siihen
oli vaikuttanut hänen jalo luonteensa, kaunis ulkomuotonsa, tavaton
urhoollisuutensa, kuuluisa ja mahtava sukunsa sekä erittäinkin hyvä
onnensa. Hän pysyi edelleen sotapalveluksessa ja hänen kunnianhimonsa
tuli pian niin tyydytetyksi, ettei hänellä ollut sillä alalla enää
mitään saavutettavaa. Jo nuoresta alkaen hän käyttäytyi niinkuin olisi
valmistunut astumaan siihen loistavaan asemaan, mihin kohtalo hänet
lopulta sitten asettikin; vaikka siis hänen loistavassa ja vähän
kunnianhimoisessa elämässään, kuten kaikissa muissa, sattuikin
epäonnistumisia, pettymisiä ja katkeruuksia, ei hän ollut kertaakaan
kadottanut rauhallisuuttansa, luopunut ylevästä ajatustavastaan eikä
uskonnon ja siveellisyyden perussäännöistä; hän olikin saavuttanut
yleisen tunnustuksen ja kunnioituksen, loistavastakin asemastaan
huolimatta, ainoastaan johdonmukaisuutensa ja lujuutensa perustuksella.
Ei hän myöskään ollut mikään erinomaisen viisas mies, mutta ollen
asemassa, jossa sai ikäänkuin yläpuolelta katsella elämän kaikkea
kunnianhimoista temmellystä, hänen ajatustapansa pysyi ylevänä. Hän oli
sekä hyvänsävyinen että tuntehikas, käytöksessään sentään hiukan kylmä
ja kopea. Tämä oli seuraus siitä, että ollen taaskin semmoisessa
asemassa, missä hän saattoi olla niin monelle hyödyksi, hän koki
kylmyydellään suojella itseään alituisilta anomuksilta ja pyynnöiltä,
joilla ihmiset tahtoivat käyttää hyväkseen hänen vaikutustaan.
Käytöksen kylmyyttä lievensi kuitenkin alentuva kohteliaisuus, joka on
ominainen hyvin _ylhäisiin piireihin_ kuuluville ihmisille. Hän oli
myös hyvin sivistynyt ja lukenut; mutta hänen sivistyksensä oli
kuitenkin pysähtynyt siihen, mitä hän oli omistanut varhaisessa
nuoruudessaan eli kahdeksannentoista vuosisadan lopulla. Hän oli
lukenut läpi kaikki mitä merkillistä Ranskassa oli kahdeksannellatoista
vuosisadalla kirjotettu filosofian ja kaunokirjallisuuden alalla,
perusteellisesti tunsi ranskalaisen kirjallisuuden kaikki parhaimmat
tuotteet, niin että osasi ja rakasti usein tuoda esiin kohtia
Racineltä, Corneilleltä, Boileaulta, Molièreltä, Montaignelta,
Fénelonilta; sitäpaitsi hänellä oli loistavat tiedot mytologiiassa ja
hän tutki menestyksellä ranskaksi käännettyjä muinaismuistoja eeppisestä
runoudesta, tunsi tyydyttävästi historiaa, jota oli lukenut Segurin
teoksista; mutta matematiikasta hänellä ei ollut mitään tietoja
luvunlaskua pitemmälle, ei liioin fysiikasta eikä oman ajan
kirjallisuudesta: hän taisi puheessa sopivalla tavalla vaieta tai sanoa
jonkun yleisen mietelmän Göthestä, Schilleristä tai Byronista, vaan hän
ei ollut niitä ikinä lukenut. Tästä ranskalaisklassillisesta
sivistyksestään huolimatta, josta muuten löytyi enää ani harvoja
esimerkkejä, oli hänen puheensa kuitenkin yksinkertainen, ja se
yksinkertaisuus yhtaikaa sekä peitti joitakuita puutteita hänen
tiedoissaan että teki hänen puhelunsa miellyttäväksi ja hänet itsensä
suvaitsevaiseksi. Hän oli kaiken alkuperäisyyden suuri vihollinen, ja
sanoi, että originaliteetti on usein keskinkertaisten ihmisten
hätäkeino. Seura oli hänelle ihan välttämätöntä. Missä ikinä hän
olikaan Moskovassa taikka ulkomailla, hän eli aina yhtä avonaisesti, ja
määräpäivinä otti luonaan vastaan kaupungin koko seurapiirin. Hänen
asemansa oli kaupungissa sellainen, että häneltä saatu kutsumakortti
kelpasi passiksi mihin hotelliin tahansa, -- että monet nuoret ja
sievät naiset mielellään asettivat ruusuposkensa hänen eteensä, joita
hän suuteli ikäänkuin muka isällisellä tunteella, ja että jotkut
nähtävästi sangen mahtavat ja ylhäiset ihmiset joutuivat haltioihinsa,
kun pääsivät ruhtinaan pelitovereiksi.
Ei ollut enää paljon sellaisia ihmisiä olemassa, kuin mummo, jotka
olisivat olleet ruhtinaan kanssa samaan piiriin kuuluvia, saman
kasvatuksen saaneita, samaten ajattelevia ja saman ikäisiä, senvuoksi
hän piti erikoisessa arvossa vanhaa ystävyys-suhdettansa mummoon ja
osotti hänelle aina suurta kunnioitusta.
En voinut kyllikseni ihailla ruhtinasta: se kunnioitus, jota kaikki
hänelle osottivat, hänen tavattoman suuret olkalappunsa, se erikoinen
ilo, joka valtasi mummon, kun ruhtinas ilmestyi, ja vielä se, että hän
oli ainoa, joka ei näyttänyt pelkäävän mummoa, vaan kohteli sitä aivan
vapaasti, jopa uskalsi nimittää häntä ma cousine'ksi, se kaikki pani
minut antamaan hänelle saman, ellei vielä suuremmankin arvon kuin minkä
annoin mummolle. Kun hänelle näytettiin minun runoni, hän käski minut
luokseen ja sanoi:
-- Kuka ties, ma cousine, tuosta pojasta vielä tulee toinen Derzhavin.
Tällöin hän nipisti minua poskeen niin kipeästi, että olin kiljaista,
mutta onneksi ennätin arvata, että se oli eräs laji hyväilyä.
Vieraat läksivät, isä ja Volodja poistuivat: vierashuoneeseen jäimme
ainoastaan ruhtinas, mummo ja minä.
-- Mistähän syystä se meidän hyvä Natalia Nikolajevna ei saapunut
maalta? kysyi äkkiä ruhtinas Ivan Ivanovitsh hetken vaiti oltuaan.
-- Ah! mon cher, vastasi mummo äänensä alentaen ja pannen kätensä hänen
hihalleen: -- kyllä hän varmaankin olisi tullut, jos olisi saanut tehdä
niinkuin tahtoo. Hän kirjottaa minulle, että hänen miehensä muka
ehdotti hänenkin matkaansa, mutta että hän itse kieltäytyi, koska
heillä ei muka ole ollut mitään tuloja tänä vuonna; ja kirjottaa sitten
näin: "paitsi sitä ei minulla ole mitään syytä tänä vuonna siirtää koko
kotia Moskovaan. Ljubotshka on vielä liian pieni; ja mitä taas tulee
poikiin, jotka tulevat asumaan teidän luonanne, niin olen vielä
rauhallisempi kuin jos he olisivat minun kanssani". -- Tämä kaikki on
hyvä! jatkoi mummo semmoisella äänellä, joka selvästi ilmaisi ettei hän
lainkaan pitänyt asiata hyvänä: -- pojat olisivat jo kauan sitten
olleet lähetettävät tänne, että he olisivat edes jotakin oppineet ja
vähäkin tottuneet maailman tapoihin; sillä mitä ihmeen kasvatusta he
voivat maalla saada?... onhan vanhempi jo kolmentoista ikäinen, ja
toinen yhdentoista! näittehän itse, mon cousin, he ovat täällä kuin
villit... eivät osaa edes huoneeseen kunnolla astua.
-- Minä en kuitenkaan voi ymmärtää, vastasi ruhtinas: -- mitä varten
nuo alituiset valitukset taloudellisesta rappiosta? miehellä on
erinomaiset tulot, ja mitä taas Natashan Habarovkaan tulee, jossa me
muuten ennen muinoin teidän kanssanne teaatteria näyttelimme, niin minä
tunnen tuon maatilan kuin omat viisi sormeani -- se on erinomainen
maatila! ja se tuottaa sievoset tulot.
-- Sanon teille kuin todelliselle ystävälle, keskeytti hänet mummo
surullisella ilmeellä: -- minusta näyttää, että tuo kaikki on tekosyitä
ainoastaan sitä varten, että miekkonen saisi elää täällä yksin,
vetelehtiä klubeissa, käydä päivällisillä ja Jumala ties
mitä tehdä; mutta se raukka siellä maalla ei aavista mitään.
Tiedättehän kuinka enkelimäisen hyvä hän on -- mutta hän uskoo
mieheensä joka suhteessa. Mutta mies on saanut hänen päähänsä, että
lapset ovat vietävät Moskovaan, ja hänen yksin jääminen tyhmän
guvemantin kanssa maalle, -- ja tietysti hän uskoo senkin! jos se
sanoisi hänelle, että lapsia täytyy piestä niinkuin niitä pieksee
ruhtinatar Varvara Iljinitshna, kyllä kai hän siihenkin suostuisi,
sanoi mummo mitä suurimmalla ylenkatseella käännähtäen nojatuolissaan.
-- Niin se on, ystäväni, jatkoi hän hetken perästä ja otti käteensä
toisen nenäliinoista, pyyhkiäkseen silmästä kyyneleen: -- minun tulee
usein mieleeni, että se mies ei osaa arvostella eikä ymmärtää häntä, ja
että hänen hyvyydestään, rakkaudestaan huolimatta hän kätkee salaista
surua sydämmessään -- tiedän sen aivan hyvin -- eikä voi olla
onnellinen hänen kanssaan; ja muistakaa minun sanaani jos hän...
Mummo peitti kasvonsa nenäliinaan.
-- Eh! ma bonne amie, sanoi ruhtinas nuhtelevasti: -- te ette näenmä
ole tullut lainkaan entistä järkevämmäksi -- olette alituisesti
epätoivoinen ja itkette olemattomia suruja. -- Kuinka saatattekaan niin
sanoa? minä tunnen hänet ja tiedän hänet huomaavaiseksi, hyväksi,
erinomaiseksi aviomieheksi ja mitä jaloimmaksi ihmiseksi, -- un parfait
honnête homme!
Tahtomattani kuultuani näin keskustelun, jota minun ei olisi pitänyt
kuulla, minä varpain ja suuressa mielenkuohussa pujahdin huoneesta.
XIX
IIVINIT.
-- Volodja! Volodja! Iivinit tulevat! huusin minä nähtyäni ikkunasta
kolme poikaa sinisissä majavakauluksisissa turkeissa. He tulivat kadun
poikki vastapäiseltä trotuarilta meidän taloamme kohti keikarimaisen,
nuoren kotiopettajansa seurassa.
Iivinit olivat meille sukua ja melkein samanikäiset; pian Moskovaan
tulomme jälkeen tutustuimme heihin ja aloimme seurustella heidän
kanssaan.
Toinen Iivineistä -- Serjozha oli mustaverinen, kiharatukkainen poika,
vankka nokka pystyssä, huulet hyvin tuoreenpunasina, ja ne harvoin
kokonaan peittivät tuon vähän eteenpäin pistävän rivin valkosia
hampaita; kauniit silmät olivat tumman siniset ja kasvojen ilme
tavattoman reipas. Hän ei milloinkaan hymyillyt, vaan joko katsoi
eteensä ihan totisena, taikka sitten nauroi kohtikulkkua sointuvalla,
selvällä ja hyvin viehättävällä äänellä. Hänen omituinen kauneutensa
ihastutti minua ensi hetkestä asti. Minä tunsin häneen vastustamatonta
vetovoimaa. Ollakseni onnellinen en tarvinnut muuta kuin nähdä häntä;
ja yhteen aikaan keskittyivät kaikki sieluni voimat tähän toivomukseen:
kun kolmeen tai neljään päivään en sattunut häntä näkemään, minun alkoi
tulla ikävä, ja kaihoni kasvoi toisinaan kyyneliin asti. Kaikki
ajatukseni, sekä unissa että valveilla, liikkuivat hänen ympärillänsä;
maata pannessani toivoin näkeväni hänestä unta; silmät ummistettuani
näin hänet edessäni ja hellittelin hänen haamuansa, niinkuin parhainta
onneani. En yhdellekään ihmiselle maailmassa olisi ilmaissut tätä
tunnetta, niin kallis se minulle oli. Voi olla, että hän oli
kyllästynyt alituiseen tuntea minun rauhattomat silmäni tähdätyiksi
itseensä, tai sitten muuten vaan ei tuntenut minua kohtaan mitään
kiintymystä, koskapa hän aivan huomattavasti leikki ja puhui mieluummin
Volodjan kanssa kuin minun; mutta minä olin kuitenkin tyytyväinen, en
mitään toivonut itselleni, en vaatinut mitään ja olin valmis kaikki
hänen hyväksensä uhraamaan. Paitsi tätä suunnatonta vetovoimaa, jonka
hän minussa herätti, pani hänen läsnäolonsa minussa liikkeelle vielä
toisen, yhtä voimakkaan tunteen -- nimittäin pelon pakottaa hänen
mieltänsä, jotenkin häntä loukata, olla hänelle vastenmielinen. Ehkä
siksi, että hänen kasvoissaan oli ylpeyden ilme, tai siksi, että
ylenkatsoen omaa ulkomuotoani panin liian suurta arvoa toisten
kauneuteen, tai parhaiten ehkä siksi, että se on rakkauden välttämätön
tunnusmerkki, minä tunsin häntä kohtaan yhtä paljon pelkoa kuin
rakkauttakin. Ensi kerran kun Serjozha rupesi puhuttelemaan minua, minä
hämmennyin tämmöisestä odottamattomasta onnesta siihen määrään, että
kalpenin, punastuin enkä voinut vastata hänelle sanaakaan. Hänellä oli
paha tapa: kun hän vaipui ajatuksiinsa, hän tuijotteli yhteen
pisteeseen yhtämittaa räpytellen silmiään ja samalla myös nytkäytellen
nenäänsä ja silmäkulmiaan. Kaikki pitivät, että tämä tapa rumensi
häntä, mutta minusta se oli siihen määrään viehättävä, että
ehdottomasti aloin tehdä samoin, ja jo muutaman päivän kuluttua
tutustumisemme jälkeen mummo kysyi: mikä minua vaivaa, kun räpyttelen
silmiä ikäänkuin huuhkain. Välillämme ei koskaan puhuttu sanaakaan
rakkaudesta; mutta hän tunsi valtansa minuun ja, vaikka tosin
tietämättään, käytti sitä tyrannimaisesti hyväkseen lapsellisissa
keskinäisissä suhteissamme; niinkuin halusinkin ilmaista hänelle kaikki
mikä oli sydämmelläni, minä pelkäsin häntä liian paljon, että olisin
uskaltanut olla avomielinen; koettelin näyttää välinpitämättömältä ja
nurkumatta alistuin. Joskus hänen vaikutuksensa tuntui minusta
raskaalle, sietämättömälle; mutta siitä pääseminen ei ollut minun
vallassani.
Surettaa muistella tätä tuoretta, ihanaa altistuvan ja rajattoman
rakkauden tunnetta, joka puhkeamatta ja myötätuntoa löytämättä pääsi
sittemmin kuolemaan.
Kumma on miksi lapsena ollessani koetin olla aikuisen näkönen, mutta
siitä saakka kuin en enää ollut lapsi olisin usein tahtonut olla lapsen
kaltainen. Kuinka monasti tuo halu -- olla näyttämättä pieneltä -- esti
suhteessani Serjozhaan rakkauden tunnetta puhkeamasta, ja pani minun
teeskentelemään. Tietysti en uskaltanut suudella häntä, vaikka minun
joskus hyvinkin teki mieli; en uskaltanut tarttua hänen käteensä, sanoa
kuinka iloinen olen hänen tulostaan enpä edes uskaltanut kutsua häntä
hellittelynimellä Serjozha, vaan aina sanoin oikean nimen Sergei:
semmoinen oli nyt kerran tapa välillämme. Jokainen tunteiden ilmaus oli
muka lapsellisuuden todistus ja osotti että sitä oli vielä
poikanulikka. Ehtimättä kokea niitä katkeria koettelemuksia, jotka
vievät aikaihmisiä varovaisuuteen ja kylmyyteen toisiansa kohtaan, me
luovuimme puhtaista, hellän lapsellisen ystävyyden nautinnoista
yksinomaan tuosta merkillisestä halusta matkia _suuria_.
Minä kohtasin Iivinit jo eteisessä, tervehdin heitä ja syöksyin suin
päin mummon luo ilmottamaan, että Iivinit olivat tulleet; ja odotin
tietysti tämän uutisen tekevän mummon ylenmäärin onnelliseksi. Sitten,
irrottamatta katsettani Serjozhasta, kuljin hänen jäljessään
vierashuoneeseen seuraten kaikkia hänen vähimpiäkin liikkeitään. Sinä
hetkenä, jolloin mummo sanoi, että hän oli hyvin kasvanut ja iski
häneen terävät katseensa, minä tunsin samallaista pelkoa ja toivoa kuin
tuntee taiteilija, joka kunnioittamaltaan arvostelijalta odottaa
teoksensa tuomiota.
Iivinien nuori kotiopettaja, Herr Frost, tuli mummon luvalla kanssamme
puutarhaan, istuutui viheliäiselle penkille, pani taiteellisella
aistikkuudella jalkansa ristiin ja pronssinuppuisen keppinsä näiden
väliin sekä sytytti sikarinsa semmoisen ihmisen tavalla, joka on
kaikkiin omiin temppuihinsa ylen tyytyväinen.
Herr Frost oli saksalainen, mutta ei ollenkaan sitä maata, kuin meidän
hyvä Karl Ivanovitshimme: ensiksikin se puhui ihan säännöllistä
venättä; äänsi ranskaa huonosti, ja nautti yleensä, mutta erittäinkin
naisten keskuudessa, hyvin oppineen miehen mainetta; toiseksi hänellä
oli punertavat viikset, rubiinipäinen neula pistettynä mustaan atlassi
kaulaliinaan, jonka päät olivat viety henkselien alle, ja vaalean
siniset välkähtelevät, jalkahihnoilla varustetut housut; kolmanneksi
hän oli nuori, hänellä oli kaunis, itserakas ulkomuoto ja tavattoman
näköisät jäntehikkäät jalat. Tätä viimeistä etua hän kaikitenkin näytti
pitävän erityisessä arvossa: piti sen suurta vaikutusta epäilemättömänä
naisväkeen nähden, ja luultavasti juuri siitä syystä pyrki asettamaan
jalkansa aina näkyvimpään paikkaan; joko hän seisoi taikka istui, aina
hän piti pohkeitansa liikkeessä. Hän oli nuoren venäjän-saksalaisen
tyyppi, joka tahtoo esiintyä uljaana naislemmikkinä.
Puutarhassa oli hyvin hauska. Rosvoleikki sujui paremmin kuin koskaan;
mutta eräs seikka oli pilata kaikki. Serjozha rupesi rosvoksi:
hyökätessään matkustajain kimppuun hän kompastui ja täydessä juoksussa
löi polvensa niin kovasti puuta vasten, että luulin hänen menevän
säpäleiksi. Vaikka minä olin santarmina ja asiani olisi ollut ottaa
häntä kiinni, minä tulin hänen luoksensa ja aloin huolestuneena kysyä
tekikö hänen kipeätä. Serjozha suuttui minuun: hän pui nyrkkiä, polkasi
jalkaa ja huusi minulle äänellä, josta selvästi kuului, että hän oli
hyvin kovasti satuttanut itseänsä:
-- No mitä tuo nyt merkitsee? mitä tästä leikistä tulee! Mikset ota
minua kiinni? mikset ota? Näin hän toisti toistamistaan, samalla pitäen
silmällä Volodjaa ja vanhempaa veljeänsä, jotka ollen matkustajina
edelleen juoksivat pitkin tietä, ja samassa hän hihkasi ja ääneensä
nauraen ryntäsi heitä tavottamaan.
En voi sanoin kuvata kuinka tämä sankarillinen teko hämmästytti ja
hurmasi minua; hirveästä kivustaan huolimatta hän ei ollut ruvennut
itkemään, ei edes osottanut, että häneen oli koskenut, eikä
hetkeksikään unohtanut leikkiä.
Kohta tämän jälkeen, kun meidän seuraamme oli yhtynyt vielä Ilinka
Grapp, ja me päivällistä odottaessamme läksimme yläkertaan, oli
Serjozhalla tilaisuus vieläkin kerran hurmata ja hämmästyttää minua
ihmeteltävällä miehuudellaan ja luonteenlujuudella.
Ilinka Grapp oli erään köyhän muukalaisen poika. Isä oli joskus
maailmassa asunut ukkovaarini luona, oli tälle jostakin kiitollisuuden
velassa ja katsoi nyt ehdottomaksi velvollisuudekseen lähettää poikansa
hyvin usein meille. Jos hän luuli, että tuttavuus meidän kanssamme voi
tuottaa hänen pojalleen jotain kunniaa taikka iloa, niin hän siinä
asiassa suuresti erehtyi, sillä me emme olleet lainkaan ystävyksiä
Ilinkan kanssa, vaan käänsimme häneen huomiota ainoastaan mikäli
halusimme tehdä hänestä pilaa. Ilinka Grapp oli noin kolmentoista
ikäinen, laiha, pitkäkasvuinen, kalpea poika. Hänen naamassaan oli
jotain lintumaista ja ilme oli sävyisän nöyrä. Hän oli hyvin köyhästi
puettu, mutta sensijaan pää oli aina niin runsaasti voideltu, että me
väitimme rasvan sulavan Grappin päässä aurinkoisina päivinä ja vuotavan
niskaan takin alle. Nyt häntä muistellessani pidän häntä hyvin
avuliaana, hiljaisena ja hyvänä poikana; mutta silloin hän tuntui
minusta niin halveksittavalta olennolta, ettei häntä kannattanut
surkutella eikä edes muistella.