kyläläisten kasvot ja voisin kuvata ne pienimpine erikoisuuksineen,
jota vastoin äidin kasvot ja asento himmenevät kokonaan
mielikuvituksessani; ehkä se tulee siitäkin, etten koko tähän aikaan
kertaakaan voinut rohkaista itseäni katsahtaakseni häneen. Minusta
tuntui, että silloin hänen ja minun suruni paisuisi mahdottomuuden
rajalle.
Minä töytäsin ensimäisenä vaunuihin ja istuin peräistuimelle. Kohotetun
etumuksen takaa en mitään voinut nähdä, mutta jokin aavistus sanoi
minulle, että äiti on yhä täällä.
"Katsahdanko vielä häneen, vai en?... Olkoon siis, vielä viimeisen
kerran!" ajattelin itsekseni ja pistin pääni esille vaunuista. Juuri
silloin äiti tuli sama ajatus mielessä vaunujen vastapäiseltä puolelta
esille ja kutsui minua nimeltä. Kuultuani hänen äänensä takaani
käännyin häneen päin, ja tein sen niin äkkiä, että päämme kolahtivat
yhteen; hän hymähti surullisesti ja lujasti, lujasti viimeisen kerran
suuteli minua.
Kun olimme lähteneet liikkeelle ja ajaneet muutaman sylen verran, niin
minä päätin taas katsahtaa häneen. Tuuli löyhytteli sinertävää
kaulahuivia hänen päänsä ympärillä; pää painuksissa ja kädet silmillä
hän hitaasti nousi portaita ylös. Foka oli häntä tukemassa.
Isä istui minun rinnallani eikä puhunut mitään; minä purskuin itkusta
ja jokin painoi niin minun kurkkuani, että pelkäsin tukehtuvani...
Päästyämme suurelle tielle huomasimme valkosen liinan, jota joku
huiskutti balkongilta. Minä aloin huiskuttaa omallani ja tämä liike
hiukan rauhotti minua. En kuitenkaan herennyt itkemästä, vaan ajatus
että kyyneleeni todistavat minun liikutustani, tuotti minulle
tyydytystä ja mielihyvää.
Virstan verran ajettuamme asetuin jo rauhallisempaan asentoon ja aloin
itsepäisellä huomiolla tarkastella mitä oli lähinnä silmiäni --
nimittäin minun puolellani juoksevan hevosen takapuolta... Katselin
kuinka tämä sivuhevonen huiski häntäänsä, kuinka se satutti toista
jalkaansa toiseen, kuinka kyytimiehen piiska osui sen selkään ja sen
jalat alkoivat laukata yhtaikaa; katselin kuinka sen selässä mäkivyö ja
helat hyppeli, ja katselin siksi kunnes tämä mäkivyö hännän kohdalla
peittyi saippuavaahdolla. Aloin tähystellä ympärilleni: kellastuneen
rukiin lainehtivaa pintaa, tummia kesantoja, joilla siellä täällä näkyi
sahroja, kyntömiehiä ja hevosia varsoineen; tarkastelin virstantolppia,
jopa katsahdin kuskipukillekin nähdäkseni mikä kyytimies ajaa meidän
vaunujamme; eivätkä kyyneleet vielä olleet kasvoiltani kuivaneet,
ennenkuin ajatukseni jo olivat kaukana äidistä, josta nyt olin
ehkä ainiaaksi eronnut. Mutta mitä ikänä muistelinkin, kaikki se
johdatti häntä mieleeni. Muistin sienen, jonka äsken olin löytänyt
koivu-aleassa, muistin kuinka Ljubotshka ja Katinka riitaantuivat
keskenään siitä kuka saisi repiä sienen maasta, ja muistin vielä kuinka
he itkivät eron hetkellä.
Ikävä oli heitä! ikävä myöskin Natalia Savishnaa, ikävä koivu-aleaa ja
Fokaa! Vihaista Mimmiä -- sitäkin oli ikävä. Kaikkea, kaikkea oli
ikävä. Entä äiti raukkaa? Ja kyyneleet taas nousivat silmiin, ainakin
vähäksi ajaksi.
XV
LAPSUUS.
Onnellinen, onnellinen, iäksi mennyt lapsuuden aika! Kuinka voisi olla
rakastamatta, hellittelemättä sen muistoja? Nuo muistot ne virkistävät,
ylentävät sieluani ja ovat minun parhainten nautintojeni lähteenä.
Toisinaan, kun olin kyllikseni juoksennellut, nostettiin istumaan
teepöydän ääreen omalle korkealle tuolilleni; on jo myöhäistä, jo kauan
sitten on maitolasi tyhjennetty ja sokeri syöty, uni panee jo silmät
ummistumaan, mutta ei vaan tee mieli lähteä paikalta, pitää istua ja
kuunnella. Ja voisiko ollakaan kuuntelematta? Äitihän puhelee jonkun
kanssa ja hänen puheäänensä on niin hyvä ja lämmin. Kuinka paljon
sanookin yksistään tämä hänen äänensä minun sydämmelleni! Torkkuvin,
hämärin silmin minä tuijotan hänen kasvoihinsa, ja yhtäkkiä hän
muuttuu aivan-aivan pieneksi, niin että kasvot ovat tuskin napin
suuruiset; mutta näen ne sentään selvästi: näen kuinka hän katsahtaa
minuun ja hymähtää. Minua miellyttää nähdä häntä tuommoisena hitusena;
minä siristän silmiäni vielä enemmän ja hän muuttuu vihdoin niin
pieneksi kuin ne kääpiöt, joita voi nähdä silmäterässä; mutta nyt jo
liikahdin ja koko kuva hävisi; minä siristän uudelleen silmiäni,
kääntelen päätäni, kaikin tavoin koetan uudistaa äskeistä kuvaa, mutta
en enää onnistu.
Minä poistun pöydän äärestä, nousen jalkoineni päivineni nojatuoliin,
ja asetun siihen mukavasti käppyrään makaamaan.
-- Siihen sinä varmaan nukut, pikku Nikolenka! sanoo minulle äiti: --
etköhän menisi paremmin ylös.
-- Ei minua nukuta, äiti kulta, vastaan minä hänelle ja epäselvät,
mutta makeat unelmat täyttävät mielikuvitukseni; terve lapsen uni panee
silmät ummistumaan, ja hetken kuluttua unohtuu kaikki ja niin sitä
sitten nukkuu siihen asti kuin herätetään. Joskus puolivalveilla ollen
tuntuu hellän käden koskettelemiset; tästä koskettelemisesta jo tiedän
kenen käsi se on, ja vielä nukuksissakin ehdottomasti tarttuu tähän
käteen ja puristaa sitä lujasti, lujasti huulia vastaan.
Kaikki ovat jo menneet omiin huoneihinsa; yksi kynttilä vaan enää palaa
vierashuoneessa; äiti oli sanonut herättävänsä itse minut; hän on
istuutunut sen nojatuolin kulmalle, jossa minä makaan; hän on ihanalla,
hellällä kädellään silittänyt minun tukkaani, ja korvani yläpuolella
soi tuttu, rakas ääni:
-- Nousehan oma poikaseni: jo on aika mennä maata.
Ei kenenkään väliäpitämättömät katseet häiritse häntä: hän ei pelkää
vuodattamasta koko hellyyttään ja rakkauttaan minua kohtaan. Minä en
liiku, mutta vielä lujemmin suutelen hänen kättään.
-- Nousehan jo, enkelini.
Hän ottaa toisella kädellään minun kaulastani, herättääkseen kutkuttaa
minua pikku sormillaan. Huoneessa on hiljainen puolipimeä. Vihdoin minä
hyppään pystyyn, pujotan molemmat käteni hänen kaulaansa, painan pääni
hänen rintaansa vasten ja sanon:
-- Voi, äiti kulta, kuinka minä sinua rakastan!
Hän hymyilee tuolla surullisella ihmeellisellä hymyllään, ottaa minun
pääni molempien käsiensä väliin, suutelee minua otsaan ja nostaa minut
polvillensa.
-- Ettäkö sinä niin rakastat minua? Hän on hetken vaiti ja sanoo
sitten: -- muista, rakasta aina minua, älä koskaan unohda. Jos sinun
äitiäsi ei tule olemaan, niin ethän unohda häntä, ethän Nikolenka.
Ja hän suutelee minua vielä hellemmin.
-- Älä sano niin, oma äiti kulta, oma pikku äiti! huudan minä suudellen
hänen polviansa; ja kyyneleet vuotavat virtanaan minun silmistäni, --
rakkauden ja riemun kyyneleet.
Tämän jälkeen, yläkertaan tultua, mikä ihana tunne kohoaa rintaan, kun
pyhän kuvan edessä rukoillen sanon: varjele, Herra, isää ja äitiä.
Toistaessa rukouksia, joita ensi kertaa minun lapsihuulet sammaltelivat
rakastetun äidin sanelun jälkeen, sulautuu rakkaus häneen ja rakkaus
Jumalaan ihmeellisellä tavalla yhdeksi tunteeksi.
Rukouksen jälkeen sitten käpristyin pehmeän peitteen alle, sydämmessä
tuntui keveältä, valoisalta ja iloisalta, toiset ajatukset ajelevat
toisia, -- mutta mitä ajatuksia ne ovat? Ei niitä saa kiinni, mutta
puhdasta rakkautta ja valoisata onnen toivoa ne ovat täynnä. Joskus
muistui mieleen myös Karl Ivanovitsh ja hänen katkera kohtalonsa -- hän
oli ainoa ihminen, jonka tiesin onnettomaksi, ja tuli niin surku häntä,
niin suuri hellyys häntä kohtaan, että kyyneleet alkoivat vuotaa
silmistä, ja mieleen nousi rukous: Jumala, suo hänelle onnea, tee
minulle mahdolliseksi auttaa häntä, kevennä hänen suruansa; olen valmis
kaikki uhraamaan hänen hyväksensä! -- Sitten työnsin posliinisen
mielikki-leikkikaluni -- pikku jänön tai koirasen -- untuvatyynyn
nurkkaan ja ihailin kuinka sen on siinä hyvä ja lämmin olla. Vielä
rukoilin, että Jumala antaisi onnea kaikille, että kaikki olisivat
iloiset, ja että huomenna olisi kaunis ilma kun menemme kävelemään,
käännyin toiselle kyljelle, ajatukset ja kuvat sekottuivat,
hämmentyivät, ja niin sitten hiljaa nukuin rauhallisena, kasvot vielä
kyyneleistä märkinä.
Palanneeko ikinä enää se tuoreus, huolettomuus, rakkauden tarve ja
uskonvoima, joita lapsuudessa omisti? Mikä aika voipi olla parempi sitä
aikaa, jolloin kaksi suurinta hyvää -- viaton iloisuus ja rajaton
rakkauden tarve -- olivat ainoita elämän vaikuttimia?
Missä ovat nuo kuumat rukoukset? missä tuo parhain lahja --
myötätuntoisuuden puhtaat kyyneleet? Lohduttaja-enkeli laskeutui alas,
hymyillen kuivasi nuo kyyneleet ja kutoi makeita unihaaveita lapsen
turmeltumattoman mielikuvituksen eteen.
Todellako on elämä jättänyt niin raskaita jälkiä sydämmeeni, että
minulta ovat ikipäiviksi menneet nämä kyyneleet ja nämä riemut?
Todellako on jälellä ainoastaan muistot?
XVI
RUNOELMA.
Melkein kuukaus sen jälkeen kuin olimme muuttaneet Moskovaan minä
istuin mummoni talon yläkerrassa kirjotellen suuren pöydän ääressä;
minua vastapäätä istui piirustuksen opettaja ja lopullisesti korjasi
mustalla liidulla piirustetun turbaanipäisen turkkilaisen päätä.
Volodja seisoi opettajan takana ja kaulaansa kurottaen katsoi hänen
olkansa ylitse. Tämä turkkilaispää oli ensimäinen Volodjan mustalla
liidulla tekemä piirustus, ja se piti nyt mummon nimipäivänä annettaman
tälle lahjaksi.
-- Eiköhän tuohon kohti tarvittaisi vielä varjoa? sanoi Volodja
opettajalle varpailleen kohottautuneena osottaen turkkilaisen kaulaa.
-- Ei, ei tarvita, sanoi opettaja pistäen kynät ja muut
piirustusvehkeet laatikkoon: -- nyt se on mainio, älkääkä te enää
siihen kajotko. No, entä te, pikku Nikolenka, lisäsi hän nousten ja yhä
vielä syrjittäin katsoen turkkilaista: -- ilmaiskaa nyt vihdoin
salaisuutenne: -- mitä aijotte antaa mummolle lahjaksi? Todellakin,
eiköhän olisi jokin pää teiltäkin paras lahja? -- Jääkää hyvästi, hyvät
herrat! sanoi hän, otti hattunsa, tuntipiletin ja läksi.
Sillä hetkellä minustakin näytti, että pää olisi ollut parempi kuin se
mitä olin koettanut saada aikaan. Kun meille ilmotettiin että pian on
mummon nimipäivä ja että meidän oli siksi päiväksi valmistaminen
hänelle lahjoja, niin minun juolahti mieleeni kirjottaa hänelle runo,
ja heti kohta keksin kaksi säettä, joilla oli oivalliset loppusoinnut,
ja toivoin yhtä pian keksiväni muutkin tarvittavat säkeet. En lainkaan
muista miten olin saanut päähäni näin oudon aikeen, muistan ainoastaan,
että olin siitä kovin hyvilläni, ja että kaikkiin tätä asiaa koskeviin
kysymyksiin vastasin ihan varmaan antavani mummolle lahjan, mutta en
sanovani mitä se tulee olemaan.
Vastoin luuloani kävi niin, että paitsi noita kahta säettä, jotka olin
ensi innostuksessa keksinyt, kaikista ponnistuksistani huolimatta en
voinut sepittää lisäksi mitään. Minä aloin lukea kirjoissamme löytyviä
runoja; mutta Dmitrijev yhtä vähän kuin Derzhavinkaan ei voinut
minua auttaa; päinvastoin minä vielä selvemmin huomasin oman
kykenemättömyyteni. Tietäen että Karl Ivanovitsh huvikseen joskus
jäljenteli paperille kirjojen runoja, minä aloin salaa selailla hänen
papereitaan ja löysin saksalaisten runojen seasta myöskin yhden
venäläisen, joka nähtävästi oli hänen oman kynänsä tuotteita.
Tämä kauniilla pyöreällä käsialalla, hienolle postipaperille kirjotettu
runo miellytti minua liikuttavan tunteensa vuoksi; opin sen kohta ulkoa
ja päätin käyttää malliksi. Asia rupesi nyt sujumaan paljon paremmin.
Nimipäiviksi valmistui kahdestatoista runosta kokoonpantu
onnentoivotus, ja istuen luokkahuoneen pöydän ääressä kirjotin sitä
puhtaaksi veliinipaperille.
Kaksi paperiarkkia olin jo tärvännyt... en siksi että olisin tahtonut
jotain niissä muuttaa: värssyt olivat mielestäni aivan erinomaiset;
mutta kolmannelta riviltä alkoivat säkeitten päät poiketa yhä enemmän
ja enemmän ylöspäin, joten jo kaukaa näkyi, että kirjotus oli vino eikä
mihinkään kelvannut.
Kolmannella arkilla kävi kirjotus yhtä vääräksi kuin ennenkin; mutta
minä päätin että se sai kelvata. Runoelmassani minä toivotin mummolle
onnea, terveyttä moniksi vuosiksi ja lopetin näin:
Sua koetamme lohduttaa
Kuin äitiämme rakastaa.
Tuohan näytti vallan sievältä, mutta viimeinen säe vaan jotenkin
merkillisesti loukkasi minun tuntoani.
-- Kuin äi-ti-äm-me ra-kas-taa, toistin minä itsekseni. -- Mikä ihmeen
loppusäe sopisi paremmin kuin tuo _rakastaa?_ -- antakaa! -- ilon
saa!... Joutavia, kyllä se kelpaa! on se ainakin parempaa kuin Karl
Ivanovitshin runo.
Ja minä kirjotin sen niinkuin se oli. Sitten makuukamarissa luin ääneen
koko sepustukseni tunteella ja lausujan liikkeillä. Runot olivat aivan
ilman mittaa, mutta en minä enää pysähtynyt niitä korjailemaan;
sitävastoin viimeinen värssy hämmästytti minua vieläkin enemmän ja
pahemmin. Minä istuin vuoteen laidalle ja vaivuin mietteihin...
"Mikä ihme pani minut kirjottamaan: _kuin äitiämme rakastaa?_ eihän
häntä täällä ole, eikä siis olisi tarvinnut mainitakaan hänestä; tosin
minä kyllä rakastan ja kunnioitan mummoa, mutta ei mummo sittenkään ole
samaa kuin oma äiti... miksi minä kirjotin sen, miksi minä valehtelin?
Olkoon että ne on vaan runoja, mutta ei sittenkään olisi pitänyt."
Samassa ilmestyi räätäli tuoden meille uudet juhlapuvut.
-- Menköön sitten! sanoin minä runoihini harmistuneena, työnsin
vihasesti paperin tyynyn alle ja juoksin koettamaan uutta moskovalaista
pukua.
Moskovalainen puku näytti erinomaiselta: ruskeat takit pronssinappineen
olivat ommellut ruumiinmukaisesti istuviksi, eikä niinkuin ennen meillä
maalla ommeltiin muka kasvamisen varalta -- mustat kapeat housut
myöskin ihmeen sievästi istuivat jalan muotojen mukaan ja lankesivat
saappaiden päälle.
"Vihdoin viimeinkin on minun housuissani siis oikeat jalkahihnat!"
ajattelin minä, haltioissani tarkastellen kaikilta puolilta sääriäni.
-- Vaikka minusta tuntui sangen ahtaalta ja epämukavalta uudessa
puvussani, salasin sitä kaikilta, sanoin että päinvastoin tuntuu perin
suloiselta, ja jos jotain puutetta puvussa on, niin ei muuta kuin että
se on kenties vähän liian väljä. Sittemmin minä hyvin kauan seisoin
peilin ääressä harjaten runsaasti voideltua päätäni; mutta kaikista
yrityksistäni huolimatta en mitenkään saanut päälakeni tupsuja
painumaan: heti kun niiden tottelevaisuutta koetellakseni lakkasin
painamasta niitä kammalla, ne nousivat ja töröttivät eri suunnille,
antaen kasvoilleni mitä naurettavimman ilmeen.
Karl Ivanovitsh pukeutui toisessa huoneessa, ja hänelle kannettiin
luokkahuoneen läpi sininen hännystakki ja vielä joitakin valkosia
pukutarpeita. Alas vievältä ovelta kuului mummon palvelijoista joku
huutavan; minä tulin ulos kysyäkseni mitä asiaa hänellä oli. Hän piteli
kädessään kovaksi tärkättyä rintapaitaa ja sanoi tuoneensa sen Karl
Ivanovitshille, eikä nukkuneensa yhtään koko yönä ehtiäkseen ajoissa
saada sen valmiiksi. Minä lupasin toimittaa rintapaidan perille ja
kysyin oliko mummo jo ylhäällä.
-- Onpa kyliä! jo on kahvitkin juotu ja on jo pappikin käynyt. --
Olettepa tekin pulskan näkönen, lisäsi hän ja naurahtaen katsahti minun
uuteen pukuuni.
Tämä huomautus sai minut punastumaan: minä hypähdin toisella jalallani,
napsahutin sormillani, tahtoen sillä antaa hänen tuntea, ettei hän edes
vielä oikein tiedäkään mikä velikulta minä olen.
Tuotuani rintapaidan Karl Ivanovitshille hän ei sitä enää
tarvinnutkaan: hän oli jo pukenut toisen ylleen ja kumartuneena
pienellä pöydällä seisovan peilin eteen molemmin käsin piteli
rusettinsa uhkeita silmukoita, ja koetteli soveltuuko hänen päänsä
vapaasti molempain silmukkain väliin. Nykäisten kaikilta puolilta
meidän pukujamme paikoilleen ja pyydettyään että Nikolai samaten
oikaseisi hänen omaa pukuansa, hän vei meidät mummon eteen. Naurattaa
vieläkin muistellessani kuinka kova pumaadan haju meistä kolmesta
läksi, kun me rappusia myöten aloimme laskeutua alakertaan.
Karl Ivanovitshin käsissä oli hänen oma tekemänsä rasia, Volodjalla
piirustus, minulla runo; kunkin kielellä oli valmiina sanat joilla
asianomainen lahja oli vietävä esille. Juuri silloin kuin Karl
Ivanovitsh aukaisi salin ovea, veti pappi ylleen messupukua ja
rukouksen ensimäiset äänet kajahtivat.
Mummo oli jo salissa: kumarassa ja tuolin selustimeen nojautuneena hän
seisoi seinään päin kääntyneenä ja hurskaasti rukoili; hänen vieressään
seisoi isämme. Hän käännähti meihin päin ja hymähti huomattuaan kuinka
me hätäillen piilottelemme selän taa lahjojamme ja koettaen olla
näkymättöminä asetuimme oven pieliin. Koko se odottamattomuuden
yllätys, jota olimme aikoneet saada aikaan, oli mennyt hukkaan.
Kun alettiin jo tulla ristiä suutelemaan, minä äkkiä tunsin joutuvani
vastustamattoman, mielettömän ujouden pauloihin, ja ymmärtäen ettei
minulla milloinkaan tule riittämään rohkeutta antaa lahjaani esille,
piilouduin Karl Ivanovitshin selän taakse. Hän, mitä valituimmin
lausein toivotettuaan mummolle onnea, siirsi rasiansa oikeasta kädestä
vasempaan, ojensi sen nimipäivän viettäjälle ja meni sitten pari
askelta syrjään antaakseen tilaa Volodjalle. Mummo näytti
olevan ihastuksissaan kultapaperipäärmeellä varustettuun
rasiaan, ja ilmaisi kiitollisuutensa mitä suopeimmalla hymyilyllä.
Kuitenkin oli silminnähtävää, ettei hän tiennyt mihin rasiaa panna, ja
arvattavasti juuri senvuoksi pyysi isää katsomaan kuinka ihmeen
taitavasti se oli tehty.
Tyydytettyään uteliaisuutensa isä vuorostaan antoi sen papille, jota
tämä kapine näytti aivan erikoisesti miellyttävän: hän heilutteli
päätään puolelta toiselle uteliaasti katsellen milloin rasiaa milloin
sen tekijää, joka oli saanut aikaan niin mestarillisen teoksen. Volodja
antoi nyt oman turkkilaisensa esille, ja hänenkin osakseen tuli samat
kehumiset ja ylistykset kaikilta puolilta. Tuli sitten minunkin
vuoroni: mummo kääntyi hyväntahtoisella hymyllä minuun päin.
Jotka ovat kokeneet ujoutta, tietävät että tämä tunne enentyy suorassa
suhteessa ajan kulumiseen, jota vastoin päättäväisyys vähenee
päinvastaisessa suhteessa, se on, mitä kauemmin tämä ujouden mielentila
kestää, sitä mahdottomampi on siitä päästä ja sitä vähemmän
päättäväisyyttä on jälellä.
Viimeinenkin rohkeus ja päättäväisyys katosi minulta sillä välin kuin
Karl Ivanovitsh ja Volodja antoivat esiin lahjojansa, ja ujouteni
kasvoi äärimmäisyyteen asti: tunsin kuinka veri alituiseen pakkaa
sydämmestä päähän, kuinka vuoroin punastun ja vuoroin vaalenen, ja
kuinka otsalleni ja nenälleni ilmestyy suuria hikipisaroita. Korvat
paloivat, väristys kävi läpi koko ruumiini, minä astelin jalalta
toiselle liikkumatta paikaltani.
-- No, Nikolenka, näytähän nyt sinäkin mitä olet valmistanut --
rasianko vai piirustuksen? sanoi minulle isä. -- Ei auttanut enää
mikään: vapisevin käsin minä ojensin esille rutistuneen onnettoman
paperikääröni; mutta ääni petti minut kokonaan ja aivan sanattomana
seisoin mummon edessä. En voinut sulattaa ajatusta, että odotetun
piirustuksen asemesta luettaisiin kaikkien kuullen minun kelvottomat
runoni ja vielä nuo onnettomat sanat: kuin äitiämme rakastaa, jotka
selvään osottivat, etten ollut koskaan äitiäni rakastanut, vaan hänet
unohtanut. Kuinka voisin ilmaista kärsimyksiäni niinä hetkinä, jolloin
mummo oli alkanut lukea minun runoelmaani, jolloin hän, saamatta oikein
selkoa, pysähtyi keskelle värssyä ja hymähdyksellä, joka silloin näytti
minusta ivalta, katsahti isään, -- jolloin hän lausui toisin kuin
olisin tahtonut, ja vihdoin heikon näkönsä vuoksi antoi paperin isälle
sitä loppuun lukematta, ja pyysi isän lukemaan kaikki alusta alkaen
uudestaan! Minusta näytti, että hän teki niin, koska oli kyllästynyt
lukemaan noin huonoja ja vinosti kirjotettuja säkeitä, ja myös siksi,
jotta isä voisi itse lukea viimeisen värssyn, mikä niin päivän selvästi
ilmaisi tunteettomuuttani. Minä odotin hänen läsäyttävän minua nenälle
noilla runoilla, sanoen: "ilkeä poika nulikka... siinä sait!" mutta
mitään sellaista ei tapahtunut; kun kaikki oli luettu, mummo
päinvastoin sanoi: charmant! ja suuteli minua otsaan.
Rasiainen, piirustus ja runo asetettiin vierekkäin kahden
batistinenäliinan ja äidin valokuvalla varustetun tupakkarasian kanssa
nojatuolin edessä olevalle pikku pöydälle, jonka ääressä mummo aina
istui.
-- Ruhtinatar Varvara Iljinitshna, ilmotti toinen niistä mahdottoman
isoista lakeijoista, jotka tavallisesti seisoivat mummon vaunujen
takana.
Mummo katseli mietteihin vaipuneena valokuvaa, joka oli sovitettu
kilpikonnan kuoresta tehtyyn tupakkirasiaan, eikä vastannut mitään.
-- Suvaitsetteko pyytää sisälle, teidän ylhäisyytenne? toisti lakeija
kysymyksensä.
XVII
RUHTINATAR KORNAKOVA.
-- Pyydä sisälle, sanoi mummo istuutuen syvemmäksi nojatuoliin.
Ruhtinatar oli noin viidenviidettä ikäinen nainen, pieni kasvultaan,
raihnainen, kuiva ja katkera, silmät harmaan viheriäiset ja niiden ilme
oli selvässä ristiriidassa luonnottoman viehkeässä asennossa olevan
pikku suun kanssa. Kurjensulkaisen samettihatun alta näkyi vaalean
punertava tukka; silmäkulmat ja ripset tuntuivat vielä vaaleamman
kellertäviltä hänen kivuloisenvärisillä kasvoillaan. Hänen vapaitten,
tottuneiden liikkeidensä, pienen pienien käsiensä ja kaikkien
piirteiden erinomaisen kuivuuden vuoksi teki hänen yleinen ulkomuotonsa
kuitenkin jonkinlaisen jalosukuisuuden ja tarmokkuuden vaikutuksen.
Ruhtinatar oli sangen puhelias ja oli hänen puhetapansa semmoinen kuin
ihmisillä, jotka puhuvat aina niinkuin heitä vastustettaisiin, vaikkei
kukaan olisi sanallakaan vastustanut; hän joko kohotti äänensä tai
verkalleen alensi sitä, alkaakseen sitten yhtäkkiä uudella elävyydellä,
jonka ohella hän katsahteli ympärillä oleviin aivan kuin olisi sillä
tahtonut sanojaan vahvistaa, vaikkei kukaan ottanut osaa keskusteluun.
Huolimatta siitä että ruhtinatar suuteli mummon kättä ja yhtämittaa
nimitti häntä ma bonne tante'ksi, huomasin ettei mummo ollut häneen
tyytyväinen, vaan merkillisesti kohautteli silmäkulmiaan kuunnellessaan
hänen selvittelyjään syistä miksei ruhtinas Mihailo itse muka mitenkään
voinut saapua mummoa onnittelemaan, vaikka tietysti olisi suuresti
halunnut; ja vastaten venäjäksi ruhtinattaren ranskalaisiin lauseihin
hän sanoi, erityisesti puhettaan venyttäen:
-- Olen teille huomiostanne kiitollinen, rakas ruhtinattareni; -- mitä
taas ruhtinas Mihailoon tulee, niin onhan se ymmärrettävää... hän on
aina toimissaan kiinni; ja toiseksi, haluko hänellä on vanhan mummon
kanssa istuskella?
Ja antamatta ruhtinattarelle aikaa vastustaa hänen sanojansa hän
ennätti jatkamaan:
-- No, miten lapsenne voivat, rakas ystäväni?
-- Jumalan kiitos, ma tante, kasvavat, opiskelevat, kujeilevat...
erittäinkin Etienne -- vanhin, siinä se vasta on telmijä, ettei sen
vertaista; mutta onpa toiselta puolen viisaskin -- un garçon, qui
promet -- Ajatelkaapa, mon cousin, jatkoi hän kääntyen yksistään isän
puoleen, sillä mummo, vähääkään välittämättä ruhtinattaren lapsista ja
haluten sen sijaan kehaista omia lapsenlapsiaan, otti huolellisesti
esiin runoni rasian alta ja alkoi kääriä paperia auki: -- ajatelkaapa,
mon cousin, mitä se äskettäin tekasi...
Ja isään päin kumartuen ruhtinatar alkoi suurella innolla hänelle
jotakin kertoa. Lopetettuaan kertomuksensa, jota en kuullut, hän rupesi
paikalla hahattamaan ja kysyvästi isään katsoen sanoi:
-- No mitä ajattelette pojasta, mon cousin? Tietysti hän olisi
ansainnut raippoja, mutta keksintö oli niin älykäs ja hullunkurinen,
että annoin anteeksi, mon cousin.
Ja ruhtinatar, iskien silmänsä mummoon, jatkoi mitään puhumatta
nauruansa.