kuormavaunuissa. Lapset ovat häneen tottuneet, ja hänkin puolestaan
näyttää olevan heihin ikäänkuin kiintynyt: nuo 700 ruplaa vuodessa
eivät paljonkaan näy laskuissa, et puis au fond c'est un trés bon
diable.
Minä en voinut saada päähäni mistä syystä isä haukkuu Karl
Ivanovitshiä.
-- Se ilahuttaa minua suuresti, sanoi äiti: sekä lasten että hänen
tähtensä: hän on todella kelpo ukko.
-- Olisitpa nähnyt kuinka liikutettu hän oli, kun sanoin hänelle että
hän saa pidättää nuo 500 ruplaa lahjana... mutta mikä on kaikkein
hullunkurisinta, se on tämä lasku, jonka hän minulle esitti. Maksaa
todellakin vaivan katsahtaa siihen, lisäsi hän naurahtaen ja antoi
äidille Karl Ivanovitshin kirjottaman paperiliuskan: -- suuremmoista!
Laskun sisällys oli seuraava:
"Lapsille kaksi onkea -- 70 kopekkaa.
"Väripaperia, kultapaperia, liisteriä ja pahvia rasiaa varten,
lahjoituksia -- 6 ruplaa 55 kopekkaa.
"Kirja, lahjana lapsille -- 8 r. 16 k.
"Aluhousut Nikolaille 4 r.
"Pietari Aleksandrovitshin vuonna 18-- Moskovassa lupaama
kultakello, arvoltaan 140 r.
"Kaikkiaan summa, minkä Karl Mauer on saapa paitsi palkkaansa
-- 159 r. 79 k."
Jokainen, joka luki tämän laskun, missä Karl Ivanovitsh vaatii kaikki
lahjoihin käyttämänsä rahat takasin ja lisäksi vaatii maksamaan hänelle
luvatun lahjan hinnan, jokainen olisi ajatellut että Karl Ivanovitsh ei
ole mitään muuta kuin epähieno saituri, -- mutta jokainen olisi näin
sanoen perinpohjin erehtynyt.
Astuessaan työhuoneeseen laskuineen ja edeltäpäin valmistettuine
puheineen hän aikoi isälle kaunopuheliaasti esittää kaikki vääryydet,
joita hän oli saanut talossamme kärsiä, mutta kun hän sitten oli
puheensa alkanut samalla liikuttuvalla äänellä ja samoilla
tuntehikkailla painoilla, joilla tavallisesti meille saneli kirjotusta,
vaikuttikin tämä hänen kaunopuheliaisuutensa voimakkaimmin häneen
itseensä; niin että päästyään siihen kohti, jossa hänen piti sanoa:
"niin katkeraa kuin lieneekin minun erota lapsista", hän kokonaan
hämmentyi, äänensä alkoi vavahdella, ja -- hänen oli vetäminen esille
taskustaan ruudukas nenäliina.
Niin, Pietari Aleksandrovitsh, sanoi hän kyyneleet silmissä (tätä
kohtaa ei valmistetussa puheessa lainkaan ollut): -- minä olen niin
tottunut lapsiin, etten tiedä mihin ryhtyä ilman heitä. Ennen vaikka
ilman palkkaakin palvelen teitä, lisäksi hän toisella kädellä
kyyneleitä kuivaten, toisella tarjoten laskua.
Että Karl Ivanovitsh tällä hetkellä puhui totuuden mukaisesti, sen voin
varmasti vakuuttaa, sillä tunnen hänen hyvän sydämmensä; mutta miten
tuo lasku soveltuu hänen sanoihinsa, se jää minulle arvotukseksi.
-- Jos _teistä_ tuntuu ikävältä erota, niin minun on vieläkin ikävämpi
luopua teistä, sanoi isä pudistaen häntä olasta: -- minä olen muuttanut
aikeeni.
Vähää ennen illallista ilmestyi Grisha sisälle. Siitä saakka kuin hän
oli tullut taloomme, hän lakkaamatta huokaili ja itki, niin että niiden
mielestä, jotka uskoivat hänen ennustustaitoansa, meidän kotiamme
uhkasi joku onnettomuus. Hän rupesi hyvästelemään ja sanoi lähtevänsä
huomenaamuna edemmäs. Minä iskin silmää Volodjalle ja läksin huoneesta.
-- Mitä?
-- Jos tahdomme nähdä Grishan kahleita, niin mennään pian ylös
miespalvelijain puolelle. Grisha makaa toisessa huoneessa, viereisessä
kopukassa voi mainiosti istua ja me saamme nähdä kaikki.
-- Hyvä! Odota tässä: minä kutsun tytöt.
Tytöt juoksivat ulos vierashuoneesta ja me läksimme ylös. Pienen riidan
jälkeen ratkaistuamme kenen oli ensimmäisenä astuminen kopukan
pimeyteen, me istuuduimme sinne ja aloimme odottaa.
XII
GRISHA.
Meitä kaikkia kauhistutti oleminen pimeässä; me likistyimme toinen
toiseemme emmekä puhuneet mitään. Melkein heti sen jälkeen tuli
hiljaisilla askelilla sisälle Grisha, toisessa kädessään hän piteli
matkasauvaansa, toisessa oli vaskiseen jalustaan pistetty talikynttilä.
Me saatoimme tuskin hengittää.
-- Herralle Jeesukselle Kristukselle! Pyhälle äidille, neitsyt
Marialle! Isälle ja Pojalle ja Pyhälle hengelle... toisti hän moneen
kertaan erilaisilla äänenpainoilla ja monenlaisilla lyhennyksillä ja
syvästi vetäen henkeä lauseiden välillä.
Tehtyään ristinmerkkejä hän asetti matkasauvansa nurkkaan, tarkasteli
vuodettansa ja alkoi riisuutua. Avattuaan vanhan mustan vyönsä hän otti
verkalleen yltään rääsyisen takkinsa, pani sen huolellisesti kokoon ja
ripusti tuolin selustalle. Nyt ei hänen kasvoissaan näkynyt tuota
tavallista hätäisyyttä ja tylsyyttä, päinvastoin hän oli rauhallisen,
miettiväisen jopa ylevänkin näkönen. Liikkeet olivat hitaat ja
punnitut.
Yllänsä enää ainoastaan alusvaatteet hän hitaasti laskeutui
vuoteelleen, siunasi sen ristinmerkeillä joka puolelta ja, kuten
näytti, voimain ponnistuksella (sillä hän rypisti silmäkulmansa)
kohautti paidan alla olevia kahleita. Istuttuaan hetken ja
huolellisesti tarkastettuaan muutamin paikoin repeytyneitä vaatteitaan
hän nousi, nosti ristinmerkkiä tehden kynttilänsä jumalankuvaa kohden,
ja vielä rukoiltuansa käänsi kynttilän ylös alasin. Se sammui rätisten.
Metsäänpäin antavia ikkunoita vasten paistoi täysikuu. Mielipuolen
pitkää valkeata olentoa valaisi toiselta syrjältä kuun hämärät
hopeaiset säteet, -- toiselta syrjältä sen musta varjo yhtyi
ikkunakehyksien varjoihin, kulkien permannon yli seinälle, josta
ylettyi kattoon asti. Pihalla kolisteli yövahti rämisevää
vaskipeltiään.
Isot kädet rinnalla pää painuksissa ja yhtämittaa raskaasti huokaisten
Grisha seisoi äänetönnä jumalankuvien edessä, sitten suurella vaivalla
laskeutui polvilleen ja alkoi rukoilla.
Aluksi hän höpisi hiljaa tunnettuja rukouksia, pannen vaan muutamiin
sanoihin painoa, sitten toisti samat rukoukset äänekkäämmin ja paljoa
elävämmin. Vihdoin hän alkoi käyttää omiakin sanoja, koettaen tällöin
parhaansa mukaan käyttää vanhaa raamatun kieltä. Hänen sanansa olivat
yhteyttä vailla, mutta siltä liikuttavia. Hän rukoili kaikkien
hyväntekijäinsä puolesta (semmoisiksi hän luki niitä, jotka ottivat
häntä vastaan taloonsa), niiden joukossa äidin puolesta, ja meidän
muiden puolesta; rukoili itsensä edestä, pyysi Jumalaa antamaan
anteeksi hänen suuria syntejään ja toisti toistamistaan: "Jumala, anna
anteeksi minun vihollisilleni!" Ähkien hän nousi, sitten yhä uudestaan
matkien samoja sanoja laskeutui maata suutelemaan, ja taas nousi,
välittämättä kahleiden painosta, jotka maahan koskiessa joka kerta
kuivasti kilahtivat.
Volodja nipisti minua hyvin kipeästi jalkaan; mutta minä en edes
katsahtanut taakseni: hieroin ainoastaan kädelläni sitä paikkaa ja yhä
vaan seurasin lapsellisen ihmettelyn, säälin ja hartauden tunteella
Grishan kaikkia liikkeitä ja sanoja.
Huvin ja naurun asemesta, joita kopukkaan tullessa olin odottanut,
minua nyt vapisutti ja sydämeni pamppaili pelosta.
Kauan oli Grisha vielä tässä uskonnollisen innostuksen mielentilassa ja
saneli omia rukouksiaan. Ja huudahduksensa: Herra, herra! hän lausui
sellaisella ilmeellä kuin olisi välittömästi odottanut vastausta
taivaasta. Sitten kuului ainoastaan valittavia nyyhkytyksiä... Hän
nousi polvilleen, pani kätensä rinnalleen ja vaikeni.
Minä pistin hiljaa pääni oven raosta, uskaltamatta hengähtääkään.
Grisha ei liikkunut; hänen rinnastaan tuli raskaita huokauksia; vinon
silmän himmeässä terässä näkyi kuun valaisema kyynel.
-- Tapahtukoon sinun tahtosi! huudahti hän äkkiä, sanoin
kuvaamattomalla ilmeellä, lankesi maahan ja itkeä nyyhkytti kuin lapsi.
Siitä pitäen ovat jo monen talven lumet sulaneet, monet muistot ovat
minuun nähden kadottaneet merkityksensä ja himmentyneet. Myöskin on
kuljeksija Grisha itse jo kauan sitten päättänyt viimeisen matkansa;
mutta hänen tekemänsä vaikutus ja herättämänsä tunne eivät koskaan
kuole minun muistostani.
Voi sinua, suuri kristitty Grisha! Uskosi oli niin voimakas, että
tunsit Jumalan läsnäolon; rakkautesi oli niin suuri, että sanat
itsestään tulvasivat sinun huuliltasi, -- et sinä niitä tarvinnut
järjelläsi harkita... ja minkä ylevän ylistyksen sinä kannoit Hänen
eteensä, kun sanoja löytämättä itkien sorruit maahan!...
Liikutuksen tunne, jolla olin kuunnellut Grishaa, ei voinut kestää
kauan ensiksikin siitä syystä, että uteliaisuuteni oli tyydytetty, ja
toiseksi, koska jalkani olivat kuoleutuneet istumisesta samalla
paikalla ja minun teki mieleni yhtyä yhteiseen supatukseen ja
hihittämiseen, jotka kuuluivat takanani pimeässä kopukassa. Joku
tarttui käteeni ja sanoi kuiskaten: "kenen tämä käsi on?" Kopukassa oli
aivan pimeä, mutta kosketuksesta ja äänestä, joka puhui juuri minun
korvaani, tunsin heti Katinkan.
Aivan arvelematta minä sieppasin hänen lyhythihaisen kätensä
kyynäspäästä ja kumarruin sitä suutelemaan. Katinka kai hämmästyi tätä
tekoa, koska hän veti kätensä pois: tällä liikkeellä hän tuli
työntäneeksi rikkinäistä tuolia, joka seisoi kopukassa. Grisha nosti
päänsä, katsoi hiljaa ympärilleen ja rukouksia lukien alkoi tehdä
ristinmerkkejä jokaista nurkkaa kohden. Me juoksimme kuiskutellen ja
meluten kopukasta.
XIII
NATALIA SAVISHNA.
Kahdeksannentoista vuosisadan keskivaiheilla juoksenteli Habarovin
kylän taloissa ryysyisenä ja paljasjalkaisena, mutta kuitenkin
iloisena, lihavana ja punaposkisena _Natashkaksi_ sanottu tyttö. Hänen
isänsä, klarinetisti Savvin ansioiden vuoksi ja pyynnöstä otti isoisäni
tytön _yläkertaan_ olemaan yhtenä isoäitini naispalvelijoista.
Sisäpiikana Natashka kunnosti itsensä sekä nöyryydellään että
ahkeruudellaan. Kun sitten äitini syntyi ja tarvittiin lastenpiikaa,
niin tämä toimi uskottiin Natashkalle. Ja tälläkin uudella alalla hän
saavutti kiitosta ja tuli palkituksi toimeliaisuutensa, uskollisuutensa
ja nuorelle rouvalle osottamansa rakkauden vuoksi. Mutta Fokan
puuteroitu pää ja polvisukat -- ja kun tämän nuoren, vikkelän
kamaripalvelijan oli virkansa puolesta usein tekemistä Natalian kanssa,
-- saivat tuon alkuperäisen, mutta rakastavan sydämmen vangiksi. Asia
meni niin pitkälle, että tyttö itse päätti mennä isoisäni puheille
pyytämään lupaa päästä Fokan vaimoksi. Isoisä käsitti hänen pyyntönsä
kiittämättömyydeksi, suuttui ja lähetti Natalia paran rangaistukseksi
arokylän karjakoksi. Mutta kuuden kuukauden kuluttua käskettiin Natalia
takasin taloon entiseen toimeensa, koska ei kukaan saattanut hänen
sijaansa täyttää. Palattuaan ryysyisenä maanpaosta hän tuli isoisäni
eteen, lankesi polvilleen ja pyysi jälleen päästä armoihin ja suosioon,
sekä rukoili unohtamaan sitä hupsuutta, joka muka oli häneen silloin
tullut ja jonka hän vannoi ei enää koskaan palaavan. Ja hän todellakin
piti sanansa.
Siitä saakka Nataliaa ruvettiin kunnioittaen sanomaan Natalia
Savishnaksi ja hän alkoi kantaa päähinettä: kaiken sen rakkauden, mikä
hänellä oli sydämmessä, hän siirsi palveltavaansa neitiin.
Kun sitten äidin lähimmäiseksi seuralaiseksi tuli guvernantti, niin
Natalialle uskottiin aitan avaimet ja hänen käsiinsä annettiin kaikki
vaatteet ja muonavarat. Näitä uusia velvollisuuksiansa hän täytti
samalla hartaudella ja rakkaudella. Eläen kokonaan herrasväen
keskuudessa hän kaikkialla huomasi tuhlausta, tärvelystä ja varkauksia,
ja kaikin voimin koetti sitä vastustaa.
Kun äiti meni miehelään ja tahtoi jotenkin osottaa kiitollisuutensa
Natalia Savishnalle tämän kaksikymmenvuotisen uskollisen palveluksen
johdosta, ja senvuoksi kutsui hänet eteensä ja sangen ylistävin sanoin
ilmaistuaan hänelle tunnustuksensa ja rakkautensa antoi hänelle
karttamerkillä varustetun paperin, joka sisälsi Natalia Savishnan
vapautuksen orjuudesta, ja sanoi, että riippumatta siitä tuleeko
Natalia Savishna palvelemaan edelleen meidän talossamme vai ei, hän on
aina nauttiva 300:n ruplan vuotuista eläkettä. Natalia Savishna
kuunteli kaikkea tätä sanaakaan sanomatta, sitten otti käteensä
paperin, katsahti siihen vihasesti, murahti jotain hampaihinsa ja
juoksi ulos huoneesta paiskaten oven jälkeensä. Ymmärtämättä tämmöisen
menettelyn syitä äiti jonkun ajan kuluttua meni Natalia Savishnan
huoneeseen. Tämä itkettynein silmin istui kirstullansa, hypistellen
sormissaan nenäliinaa, ja tuijotti edessään lattialla oleviin
paperipalasiin.
-- Mikä teidän on, rakas Natalia Savishna? äiti kysyi ottaen häntä
kädestä.
-- Mikäpä minun olisi, hyvä rouva, vastasi hän: -- tietysti minä en ole
teidän mieleenne, koska tahdotte nyt ajaa minut ulos talosta... Minkä
minä sille taidan, menenhän minä, kun käsketään.
Hän tempasi kätensä äidiltä ja tuskin saattaen pidättää itkua tahtoi
lähteä huoneesta. Äiti kuitenkin pidätti hänet, syleili häntä, ja he
rupesivat molemmat itkemään.
Siitä saakka kuin muistan itseäni, muistan myöskin Natalia Savishnaa,
hänen hellyyttään ja hyväilyjään: mutta nyt vasta osaan antaa niille
oikean arvon, -- silloin ei juolahtanut päähänikään, mikä harvinainen,
ihana olento tämä eukko oli. Hän ei milloinkaan itsestänsä puhunut,
varmaan ei koskaan edes ajatellut itseänsä: koko hänen elämänsä oli
pelkkää rakkautta ja uhrautumista. Olin niin tottunut hänen alttiiseen,
hellään rakkauteensa, etten kuvaillut asian muuten voivan ollakaan, en
siis ollut millään tavoin hänelle kiitollinen enkä koskaan asettanut
itselleni kysymyksiä: onkohan hän onnellinen? tyytyväinen?
Toisinaan oppitunnin päätyttyä juoksin hänen pikku huoneeseensa muka
jonkun välttämättömän asian vuoksi, istuuduin ja aloin ajatella ääneen,
ollenkaan välittämättä hänen läsnäolostaan. Aina hänellä oli jotain
tekeillä: joko kutoi sukkaa taikka kaiveli kirstuissaan -- niitä oli
hänen huoneensa täynnä, -- taikka kirjotti pyykkiä ja kuunnellen
kaikkea sitä moskaa mitä minä puhuin, kuten esimerkiksi "miten
kenraaliksi tultuani menen naimisiin ihanan kaunottaren kanssa, ostan
itselleni voikon, rakennan kristallipalatsin ja kutsun luokseni Karl
Ivanovitshin koko suvun Saksin maakunnasta" j.n.e., hän vaan hoki
ajatuksissaan: "niinpä kyllä, niinpä kyllä, rakas ystäväni".
Tavallisesti kun sitten nousin lähteäkseni hän avasi sinisen kirstunsa,
jonka kannen sisäpuolella -- sen muistan kuin tämän päivän -- oli
liimattuna jokin värikuva husaarista, pumaadarasiasta otettu pikku
kuvanen ja Volodjan piirustus; -- tästä kirstusta hän otti
hyvänhajuisen suitsutuspaperin, sytytti sen, ja sitä viuhtoen puhui:
-- Tämä hajupaperi on vielä niiltä ajoilta kuin teidän
isoisä-vainajanne -- autuus hänen sielullensa -- kävi Turkin sodassa.
Sieltä se sen toi. Tässä on enää viimeinen pala jäljellä, lisäsi hän
huokaisten.
Hänen lukemattomissa kirstuissaan oli kaikkea mitä ajatella voi. Vaikka
mitä olisi tarvittu, sanottiin aina: "pitää pyytää Natalia
Savishnalta", ja todellakin, hetken kaiveltuaan kirstussa hän löysi
kuin löysikin vaaditun esineen, ja sanoi: "kas, olipa sentään hyvä,
että panin säilöön". Kirstussa oli tuhansia tämmöisiä esineitä, joista
paitsi häntä ei talossa kukaan olisi tiennyt eikä huolehtinut.
Kerran minä häneen suutuin. Näin se tapahtui. Päivällisissä minä sahtia
itselleni kaataessani pudotin karahvin ja kostutin pöytäliinan.
-- Käskekääpä tänne Natalia Savishna, että hän saa nähdä mitä hänen
lempipoikansa suorittelee! sanoi äiti.
Natalia Savishna tuli sisälle ja nähtyään pöydällä lätäkön, jonka olin
tehnyt, pudisti päätänsä; sitten äiti kuiskasi jotain hänen korvaansa
ja hän mennessään heristi minulle sormeaan.
Päivällisen jälkeen olin juuri iloisella mielellä hypellen lähtenyt
saliin, kun äkkiä Natalia Savishna hyökkää oven takaa pöytäliina
kädessä minua kiinni ottamaan, ja huolimatta hurjasta vastarinnastani
alkaa hieroa kasvojani märällä paikalla hokien: "älä toisten likaa
pöytäliinoja, älä toisten likaa pöytäliinoja!" Tämä loukkasi minua
siihen määrään, että rupesin vihasta itkemään.
"Onko moista nähty!" -- puhuin itsekseni, kulkien nyyhkytellen salissa:
"Natalia Savishna _sinuttelee_ minua, ja päälliseksi lyö minua
kasvoihin märällä pöytäliinalla, ihan kuin olisin mikäkin kyläpoika. Se
on jo sentään liikaa!"
Kun Natalia Savishna näki minun itkevän, hän heti katosi, mutta minä
jatkoin kävelyäni ja mietin vaan miten saisin röyhkeälle Natalialle
kostetuksi hänen loukkauksensa. Jonkun minuutin kuluttua Natalia
Savishna palasi arasti luokseni ja alkoi lohdutella:
-- Älkäähän nyt rakkahani, älkää itkekö... antakaa minulle hölmölle
anteeksi... minun syynihän se oli kaikki... älkäähän olko
suutuksissanne, oma ystäväni... tässä on teille!
Hän otti liinan alta punasesta paperista tehdyn torven, jossa oli kaksi
karamellia ja yksi viinimarja, ja vapisevin käsin tarjosi lahjan
minulle. Minulla ei riittänyt voimia katsahtaakseni hyvän mummon
silmiin; pois kääntyen otin vastaan lahjan, ja kyyneleitä alkoi tulvia
vielä runsaammin, ei kuitenkaan enää vihasta, vaan rakkaudesta ja
häpeästä.
XIV
ERO KODISTA.
Seuraavana päivänä nyt kerrottujen tapahtumien jälkeen, yhdentoista ja
kahdentoista välillä aamupäivällä, seisoivat matkavaunut ja vähäisemmät
puolikatetut vaunut portaiden edessä. Nikolai oli pukeutunut
matkapukuun, hän oli korkeavartisissa saappaissa, vanha takki
kireästi vyöllä vyötettynä. Hän seisoi kuomuvaunuissa ja sovitteli
päällystakkeja ja tyynyjä istuimelle; huomattuaan istuimen tulevan
liian korkeaksi hän istui tyynyjen päälle ja hypähdellen paineli niitä
alemmaksi.
-- Armahtakaa meitä, Herran tähden, Nikolai Dmitritsh, -- ottaisitte
edes tämän pienen laatikon sinne teille, -- sanoi isän kamaripalvelija
hengästyneenä, pistäen päänsä suurista vaunuista: -- eihän se suurta
tilaa ota...
-- Olisitte ennen sanoneet, Mihail Ivanovitsh, vastasi Nikolai
kiukustuneena nopeapuheisella tavallaan ja kaikin voimin paiskaten
jonkun nyytin pikku vaunujen pohjaan.
-- Totisesti menee tässä muutenkin pää pyörälle, ja te siinä vielä
laatikoita tuppaatte, lisäsi hän ottaen hatun päästään ja pyyhkien
päivettyneeltä otsaltaan suuria hikipisaroita.
Talon miesorjia mekoissaan ja paidoissaan, lakitta päin, naisia
viirullisissa huiveissaan lapsia sylissä kantaen ja avojalkaisia
kakaroita seisoskeli portaitten edessä vaunuja katselemassa ja
keskenänsä juttelemassa. Yksi kyytimiehistä -- kyyryselkäinen äijä,
talvilakki päässä, villanutussa, -- piteli kädessään vaunujen
väliaisaa, käänteli sitä ja syvämietteisesti katseli sen liikettä;
toinen, hyvännäkönen nuori renki, punasilla olkatilkuilla varustetussa
paidassa, päässä liemenvilloista tehty musta lakki, jota hän valkoista
tukkaansa raapien kallisteli milloin toiselle milloin toiselle
korvalle, pisti viittansa kuskipukille, heitti sinne myöskin ohjat ja
piiskaa huitoen katseli vuoroin saappaitaan, vuoroin kuskeja, jotka
rasvasivat kuomuvaunuja. Yksi näistä punaseksi pullistuneena piteli
vipusinta; toinen pyörän yli kumartuneena voiteli huolellisesti akselia
ja pyöräntulkkaa. Pilalle ajetut kyytihevoset seisoivat aidan luona ja
huiskivat hännillään kärpäsiä. Toiset torkkuivat jalkojansa
lepuutellen ja silmiänsä ummistellen; toiset ikävissään kihnuttivat
vieruskumppaliaan tai hamuilivat sanajalkojen karkeita lehtiä, joita
kasvoi portaiden vieressä. Joitakuita kuorsaavia vinttikoiria makasi
auringon paisteessa, toisia kuljeskeli vaunujen alla pimennossa
nuoleskelemassa rasvaa mutterin päältä. Ilmassa oli jokin pölyinen
sumu, taivaanranta oli harmaan ja punertavan sininen, mutta ei
ainoatakaan pilveä näkynyt. Kova länsituuli lennätteli tomua teiltä ja
pelloilta, taivutteli puutarhan korkeiden vaahteroin ja koivujen
latvoja, ja kuljetteli kauas putoavia keltasia lehtiä. Minä istuin
ikkunalla ja kärsimättömänä odotin kaikkien valmistuksien päättymistä.
Kun sitten olimme kaikki kokoontuneet vierashuoneen pyöreän pöydän
ympärille viimeisen kerran viettääksemme muutamia hetkiä yhdessä, en
minä tullut lainkaan ajatelleeksi mikä surullinen tapaus oli edessäni.
Päässäni liikkui mitä tyhjänpäiväisimpiä ajatuksia. Niinpä minä
esimerkiksi arvottelin, mikä kyytimiehistä ajaa kuomuvaunuja mikä
suuria vaunuja, -- kuka matkustaa isän, kuka Karl Ivanovitshin kanssa,
ja miksi minulle välttämättä tahdotaan panna villaliina kaulaan ja
ylimääräinen, pumpulinen alustakki.
"Olenko niinä muka arka paleltumaan! Kunhan tämä vaan kaikki pian
loppuisi, että vihdoinkin pääsisimme lähtemään!"
-- Kelle käskette antamaan luettelon lasten vaatteista? kysyi äidin
puoleen kääntyen Natalia Savishna, joka itkettynein silmin oli tullut
sisälle, paperilappu kädessä.
-- Antakaa se Nikolaille, ja poiketkaa sitten sanomaan lapsille
hyvästi.
Eukko aikoi jotakin sanoa, mutta pysähtyi, peitti kasvonsa nenäliinaan
ja epätoivoisesti pudottaen kätensä läksi huoneesta. Minun teki vähän
kipeätä, kun näin tämän liikkeen; mutta maltiton halu päästä pian
matkalle oli voimakkaampi tätä tunnetta, niin että aivan
välinpitämättömänä jäin vaan kuuntelemaan isän ja äidin keskustelua. He
puhuivat seikoista, jotka nähtävästi eivät lainkaan kiinnittäneet
heidän kummankaan mieltä: mitä muka oli kotia varten ostettava, mitä
sanottava ruhtinatar Sophielle ja Madame Julielle, oliko tie oleva
hyvä.
Foka astui sisään ja aivan samalla äänellä kuin hänen oli tapana
ilmoittaa "päivällinen on valmis", sanoi kynnykselle pysähtyen
"hevoset ovat valmiit". Huomasin äidin vavahtavan ja kalpenevan tämän
kuultuaan, aivan kuin se olisi ollut hänelle jotain odottamatonta.
Fokan käskettiin sulkea kaikki huoneen ovet. Minua tuo suuresti
huvitti, "aivan kuin olisivat kaikki piiloutuneet joltakin".
Kun oli istuuduttu, niin Fokakin istui tuolin kulmalle; mutia tuskin
hän sen oli tehnyt, kuin ovi narahti ja kaikki kääntyivät sinnepäin.
Huoneeseen tuli nopeasti Natalia Savishna ja silmiänsä nostamatta
laittautui oven suulle istumaan samalle tuolille kuin Fokakin. Näen
kuin tänäpäivänä Fokan kaljun pään, hänen liikkumattomat ryppyisät
kasvonsa, näen hyväntahtoisen olennon, jolla on pitsimyssy päässä, näen
sen alta esiintyvät harmaat hiukset. Näen kuinka he vääntelevät
itseänsä samalla tuolilla ja ovat molemmat yhtä hämillään.
Minä olin yhä vaan välinpitämätön ja maltiton. Ne kymmenen sekuntia,
joiden aikana istuttiin suljettujen ovien takana, tuntuivat minusta
kokonaiselta tunnilta. Vihdoin kaikki nousivat, tekivät ristinmerkin ja
alkoivat jättää hyvästiä. Isä syleili äitiä ja suuteli häntä moneen
kertaan.
-- Älä nyt huoli, rakkaani! sanoi isä: -- emmehän iäksi eroa.
-- On niin surullista! sanoi äiti itkusta vapisevalla äänellä.
Kun kuulin tämän äänen, kun näin hänen vapisevat huulensa ja
kyyneltyneet silmänsä, minä unohdin kaikki, ja minuun tuli sellainen
kaiho, semmoinen kipeä kammo, että olisin ennen juossut pois kuin
ruvennut hänelle hyvästiä sanomaan. Tällä hetkellä ymmärsin, että isää
syleiltyään äiti oli jo jättänyt hyvästi meidän.
Hän suuteli ja siunasi niin moneen kertaan Volodjaa, että -- luullen
hänen jo vihdoin kääntyvän minuun, -- työntäydyin esiin, mutta hän yhä
ja yhä vaan siimasi Volodjaa ja puristi häntä rintaansa vastaan.
Silloin minä itse tartuin hänen kaulaansa ja häneen likistyneenä itkin
mitään muuta kuin omaa suruani ajattelematta.
Kun me läksimme asettumaan vaunuihin, oli väki ilmestynyt eteiseen
hyvästelemään. Heidän: "sallikaa suudella kättänne", heidän äänekkäät
suutelunsa olalle ja rasvan haju heidän päistänsä herättivät minussa
tunteen, joka ei ollut kaukana inhosta. Tämän tunteen vaikutuksesta
minä suutelin hyvin kylmästi Natalia Savishnaa pitsimyssyyn, kun hän
uiden kyyneleissä hyvästeli minua.