nälkäiset ajokoirat; metsästäjät vinttikoirineen kutsuivat luokseen
kukin omansa ja alkoivat nousta hevosten selkään. Ratsujääkäri johdatti
hevosen eteisen eteen; isän kahlekunnan koirat, jotka ennen makasivat
kaikenlaisissa kauniissa asennoissa sen ääressä, töytäsivät nyt hänen
luoksensa. Hänen jäljessään tuli ilosena Milka, helmillä ommeltu vyö
kaulassa, rautasoljen kilahdellessa. Ulos juostessaan se aina ensin
tervehti metsäkoiria: toisten kanssa leikitteli, toisille murahteli
haisteltuansa, ja muutamilta etsi kirppuja.
Isä nousi hevosen selkään ja me läksimme.
VII
METSÄSTYS.
Jahtikoirien johtaja, jota sanottiin Turkaksi, ratsasti kaikkien muiden
edellä sinertävällä käyräkuonoisella hevosella, pörröinen karvalakki
päässä, tavaton metsästystorvi olan takana ja hirmuinen puukko vyöllä.
Tämän miehen synkästä ja tuimasta ulkonäöstä olisi pikemmin luullut
hänen olevan matkalla johonkin kamppailuun elämästä ja kuolemasta, eikä
metsästysretkellä. Hänen hevosensa kintereillä juoksivat yhteenkahlitut
ajokoirat kirjavana, temmeltävänä parvena. Surku tuli nähdä minkä
kohtalon alaiseksi joutui se onneton, joka sai päähänsä jäädä muista
jälelle. Sen piti suurella voimainponnistuksella voittaa kumppalinsa ja
kun se siinä onnistui, niin yksi kaitsijoista, jotka ajoivat takana,
aina iski siihen ruoskalla huutaen: "parveen!" Portista ulos päästyämme
isä käski metsästäjien ja meidän ajaa pitkin tietä, mutta itse käänsi
ruispellolle.
Elonkorjuu oli kuumimmillaan. Silmänkantamaton keltasen hohtava pelto
rajottui ainoastaan yhdellä suunnalla sinertävään metsäetäisyyteen,
jota silloin kuvailin kaikkein kaukaisimmaksi ja salaperäisimmäksi
paikaksi, jonka takana joko maailma loppuu taikka asumattomat seudut
alkavat. Koko pelto oli täynnänsä kuhilaita ja ihmisiä. Korkean, sakean
rukiin seassa näkyi jo leikatulla saralla siellä täällä leikkaajain
köyristyneitä selkiä, siteiden huiskauksia, kun ne nostettiin sitomista
varten, näkyi varjopaikassa joku vaimo kätkyen yli kumartuneena ja
hajalle viskatuita lyhteitä ruiskukkien peittämällä sangolla. Toisella
taholla miehet paitahihasillaan seisoivat tehden elokuormia
vankkureihin tai ajaa pölyyttivät pitkin paahteista peltoa.
Työnjohtaja, pitkävartisissa saappaissa, nuttu hartioilla, mittatangot
kädessä, nähtyään jo kaukaa isän, otti päästään haalistuneen lakkinsa,
pyyhki käsiliinalla punatukkaista päätään ja partaa ja huuteli
akkaväelle. Pikku rautikko, jolla isä ratsasti, kulki kevyen ketterästi
silloin tällöin laskien päänsä rinnalle, venyttäen ohjia ja tuuhealla
hännällään huiskien paarmoja ja kärpäsiä, jotka ahnaasti sitä söivät.
Kaksi vinttikoiraa, hännät kankeassa kiehkurassa ja korkealle jalkoja
nostellen sievästi hyppelivät korkeiden sänkikorsien yli, hevosen
kintereillä. Milka juoksi edellä ja pää käännettynä isään päin odotteli
vehnäspalasta. Väen puhe, hevosten ja kärryjen ratina, peltopyyn
iloinen vihellys, hyönteisten surina, jotka liikkumattomissa parvissa
seisoivat ilmassa, olkien ja hevosten haju, tuhannet eri värit ja
varjot, joita paahtava aurinko levitti vaaleankeltasen laihon yli,
metsäisen etäisyyden sinet ja valkean sinertävät pilvet, hämähäkin
verkot, joita lenteli ilmassa tai laskeutui maahan sangolle -- kaikkea
tätä minä näin, kuulin ja tunsin.
Päästyämme Kalinovin metsän luo linjaalirattaat olivatkin jo siellä ja
aivan odottamattamme näimme vielä siellä nelipyöräiset työrattaat,
joiden keskellä istui ruuantarjooja. Heinien alta näkyi teekyökki,
jäätelöpytty ja vielä muita viehättäviä myttyjä ja rasioita. Ei voinut
erehtyä: kysymyksessä oli teenjuonti ulkona, jäätelön ja hedelmien
syönti. Työrattaat nähtyämme me ilmaisimme meluavaa iloa, sillä saada
teetä metsässä, nurmikolla ja yleensä semmoisella paikalla, missä ei
vielä kukaan ollut koskaan teetä juonut, se oli pidettävä suurena
nautintona.
Turkka ratsasti metsikön rinteelle, pysäytti hevosensa, kuunteli
tarkkaavasti isän erikoisia määräyksiä siitä miten kierros oli tehtävä
ja missä kohden tuleminen ulos (vaikka eihän se Turkka koskaan
noudattanut näitä määräyksiä, vaan menetteli sitten aina omin päinsä),
päästi koirat valloilleen, kiirehtimättä sitoi ketjut satulaan, nousi
hevosen selkään ja vihellellen hävisi nuoren koivikon taa. Valloilleen
päästetyt ajokoirat ilmasivat ilonsa ensiksi häntäin liikkeellä, sitten
ne pudistivat itseänsä, suoriusivat ja vasta sitten, hiljalleen
ravaillen, nuuskien maata ja häntiänsä heilutellen, juoksivat eri
suunnille.
-- Onko sinulla nenäliina, kysyi isä.
Minä otin taskustani nenäliinan ja näytin hänelle.
-- Sido tuo harmaa koira nenäliinallasi...
-- Giraninko? sanoin minä asiantuntijan tavalla.
-- Niin: ala sitten laputtaa pitkin tietä. Kun tulee eteen aho, niin
pysähdy ja katso eteesi, äläkä tule luokseni ilman jänistä!
Minä tein niinkuin isä oli käskenyt ja aloin kiireimmän kautta juosta
määräpaikalle. Isä nauroi ja huusi minun jälkeeni:
-- Joudu, joudu, muuton myöhästyt.
Giran vähä väliä pysähtyi, nosti korviansa, ja kuulosteli metsästäjäin
huutoja. Kun ei minulla ollut voimia saada sitä liikkeelle, niin
huusin: "tuu! atuu!" Silloin Giran riuhtoi eteenpäin niin vimmatusti,
että tuskin saatoin sitä kiinni pidellä, ja monta kertaa lankesin ennen
kuin pääsin perille. Valitsin korkean tammen juurella varjoisan ja
tasasen paikan, pistin pitkäkseni ruohikolle, istutin Giranin viereeni
ja aloin odotella. Niinkuin aina tällaisissa tapauksissa, niin nytkin
minun mielikuvitukseni meni kauas todellisuuden edelle: minä kuvailin
väijyväni jo kolmatta jänistä, vaikka metsässä nyt vasta rupesi käymään
ensimäisen ajokoiran haukunta. Turkan ääni kuului jo äänekkäämpänä ja
iloisempana metsässä; nyt alkaa ajokoira jo vingahdella ja sen haukunta
kuuluu yhä useammin: nyt siihen jo yhtyy toinen, bassoääninen haukunta,
sitten kolmas, neljäs... Haukunta joskus vaikeni, toisen kerran taas
haukkuivat kaikki yhtaikaa. Äänet yhä kovenivat ja kävivät vihdoin
yhtämittaisiksi, kunnes muuttuivat yhdeksi ainoaksi vonkuvaksi
ulinaksi. Metsikkö oli kaikuvainen ja ajokoirat eivät ääntä säästäneet.
Tätä kuullessani minä jähmetyin paikoilleni. Tuijottaen metsäaukkoon
minä järjettömästi hymyilin, hiki vuoti minusta virtana, ja vaikka
pisarat menivät kutkuttaen pitkin leukaani, en minä niitä pyyhkinyt
pois. Minusta näytti, että tämän tärkeämpää hetkeä ei elämässä voi
olla. Tämä jännityksen tila oli kuitenkin liian luonnoton kestääkseen
aivan kauan. Ajokoirat haukkuivat joskus ihan metsän aukeaman luona,
joskus taas etenemistään etenivät, jänistä ei näkynyt. Minä aloin
katsella puolelta toiselle. Aivan sama oli Giranin laita: alussa se
yritti vingahdellen riuhtaista itseänsä irti, mutta sitten laittautui
makuulle minun viereeni, pani kuononsa polvilleni ja rauhottui.
Tammen paljastuneiden juurien luona, missä istuin, pitkin harmaata
kuivaa maata, kuivien tammenlehtien, terhojen, puolimädänneiden
varpujen, kellertävän viheriän sammaleen ja siellä täällä esiin
pistävien hienojen ruohonpäiden välissä kiehui kiehumalla muurahaisia.
Ne kiirehtivät toinen toisensa jälestä omatekoisilla pikku poluillansa:
toiset kuormia kantaen toiset ilman. Minä otin käteeni terhon ja panin
sen poikkiteloin polulle. Merkillisesti halveksien vaaraa ne kohta
alkoivat kiivetä sen alitse ja ylitse; toiset taas erittäinkin ne,
joilla oli kuormat kannettavana, joutuivat kokonaan tolaltaan eivätkä
tienneet mitä tehdä: pysähtyelivät, hakivat muuta pääsyä, tai
peräytyivät tai terhoa myöten pyrkivät minun kädelleni, varmaankin
aikoen päästä hihan sisään. Näistä mieltä kiinnittävistä tarkastuksista
kääntyi huomioni keltasiipiseen perhoseen, joka erittäin viehättävästi
lenteli edessäni. Heti kun siihen katsahdin, se lensi pari askelta
luotani, räpytteli siipiään puolikuihtuneen valkoisen metsäapilaan
yläpuolella ja istui sen päälle. En tiedä päiväkö sitä lämmitti vai
imikö se tuosta yksinäisestä metsän ruohosta jotain nestettä, -- näkyi
vaan, että sen oli siinä perin hyvä olla. Tuon tuostakin se levitteli
siipiänsä ja likistyi kukkaa vastaan, vihdoin meni kokonaan niinkuin
tainnuksiin. Minä panin pääni molempia käsiä vastaan ja katselin sitä
hyvilläni.
Yhtäkkiä Giran ulvahti ja riuhtasihe semmoisella voimalla, että olin
mennä selälleni. Minä katsoin ympärilleni. Metsänaukeamassa hypähteli
paikasta paikkaan jänis, toinen korva pystyssä, toinen pitkin selkää.
Veri hyökkäsi päähäni ja unohtaen tällä hetkellä kaikki, minä kiljasin
luonnottomalla äänellä, päästin irti koiran ja läksin juoksemaan. Mutta
tuskin olin tämän tehnyt, kuin jo kaduin, sillä jänis kyyristyi maahan,
teki loikkauksen ja sen koommin en minä sitä elukkaa enää nähnyt.
Mutta mikä häpeä kohtasi minua, kun heti ajokoirien jälessä, jotka
vonkuen syöksyivät aukeamalle, ilmestyi pensaikon takaa myöskin Turkka!
Hän oli nähnyt minun virheeni (nimittäin sen, etten ollut voinut
hillitä itseäni), ja halveksivasti katsahtaen minuun hän sanoi: "voi
teitä sentään, herra!" Mutta sitä ääntä, jolla tuo oli sanottu, sitäpä
olisi pitänyt kuulla! Minun olisi ollut helpompi, jos hän olisi
ripustanut minut niinkuin jäniksen omaan satulaansa.
Pitkän aikaa minä seisoin epätoivoisena samalla paikalla kutsumatta
koiraa ja reiteeni lyöden toistin toistamistani:
-- Voi, voi, minkä nyt tein!
Kuulin kuinka ajokoirain haukunta eteni, kuinka metsikön toisella
puolella halloota huudettiin, kuinka jänis ammuttiin ja kuinka Turkka
puhalsi suureen metsästystorveensa koiria kootakseen, -- mutta minä
vaan en liikkunut paikaltani...
VIII
LEIKIT.
Metsästys päättyi. Nuoren koivikon pimentoon oli levitetty matto ja
siinä istui piirissä koko seurue. Tarjoilija Gavrilo puuhasi ruuan
laitossa. Hän oli tallannut maahan mehevän ruohon ympärillään, pyyhki
kiireesti lautasia ja haki esille rasioista lehtiin käärittyjä luumuja
ja persikkoja. Koivujen viheriäisten lehväin välitse paistoi aurinko ja
heitti maton kuvioihin samoin kuin minun jaloilleni ja vieläpä Gavrilon
hiestyneelle kaljulle pyöreitä vavahtelevia valopilkkuja. Vähänen tuuli
lehahdellen lehvissä, tukassani ja kuumentuneilla kasvoillani virvotti
minua suuresti.
Kun olimme saaneet jäätelöä ja hedelmiä, ei ollut enää mitään tekemistä
maton ääressä, ja huolimatta auringon paahteesta me nousimme ja
läksimme leikkimään.
-- Mitäs leikitään? sanoi Ljubotshka siristellen silmiään auringon
säteiltä ja hypähdellen ruohikossa. -- Leikitäänkö Robinsonia.
-- Ei... se on ikävää, sanoi Volodja laiskasti heittäytyen ruohikolle,
oljenkorsi hampaissa: -- aina vaan sitä iankaikkista Robinsonia! Jos
välttämättömästi pitää leikkiä, niin ruvetaan sitte vaikka huvimajaa
rakentamaan.
Volodja oli selvästi olevinaan: luultavasti hän ylpeili siitä, että oli
ratsastanut metsästyshevosella ja oli nyt olevinaan hyvin väsyksissä.
Voi niinkin olla, että hänellä jo oli liian paljon tervettä järkeä ja
liian vähän mielikuvituksen voimaa voidakseen täydellisesti nauttia
Robinson-leikistä. Tässä leikissä me näet näyttelimme kohtauksia
Robinsonista, jota olimme lukeneet jo kauan sitten.
-- No, älä nyt ole olevinas... miksi et muka voi tehdä mieliksemme?
kiusasivat häntä tytöt. -- Sinä saat olla Kaarlona taikka Ernestinä
taikka isänä -- miten vaan tahdot, puhui Katinka koettaen vetää häntä
takin hihasta pystyyn.
-- Ei todellakaan haluta, -- kyllästyttää! sanoi Volodja venytellen
jäseniään ja samalla kuitenkin tyytyväisenä hymyillen.
-- Olisi sitten voinut kotiinkin jäädä, koskei kuitenkaan kukaan tahdo
leikkiä, sanoi Ljubotshka itkuun valmiina.
Hän oli hirveä itkupussi.
-- No, mennään sitten, kunhan et vaan rupea itkemään, sitä en voi
sietää!
Volodjan alentuvaisuus ei tuottanut meille mitään huvia; päinvastoin
hänen laiska ja ikävistynyt ulkonäkönsä vei leikiltä kaiken
viehätyksen. Kun istuimme maahan ja kuvaillen soutavamme kalaretkelle
aloimme kaikin voimin vedellä muka airoja, niin Volodja istui kädet
rinnalla eikä ollut ollenkaan kalastajan näköinen. Minä huomautin häntä
siitä; mutta hän vastasi, ettei asia siitä miksikään muutu jos me
huidomme enemmän tai vähemmän käsillämme, kaikissa tapauksissa me
pysymme paikallamme. Minun täytyi myöntää, Kun minä leikkien
metsästäjää läksin keppi olalla metsään, niin Volodja heittäytyi
selälleen pistäen kädet päänsä alle ja sanoi muka käyneensä hänkin
metsässä. Semmoiset temput ja puheet kylmensivät meitä leikissämme ja
olivat hyvin vastenmieliset, erittäinkin kun oikeastaan piti sydämmessä
myöntää Volodjan menettelevän järkevästi.
Minä tiedän kyllä itsekin, ettei kepillä voi ampua saati sitten osata
lintuun. Mutta tämähän on leikkiä. Jos tuolla tavoin puhuu, eipä
silloin myöskään voi tuoleilla ratsastaa; mutta Volodjapa luullakseni
hyvin muistaa, kuinka me pitkinä talvi-iltoina, peitettyämme nojatuolin
huiveihin, muodostimme sen rattaiksi, kuinka toinen meistä istui
kuskiksi, toinen lakeijaksi, tytöt keskelle, kolme tuolia pantiin
kolmivaljakoksi, -- ja niin läksimme matkalle. Kuinka monenlaisia
asioita tapahtuikaan tällä matkalla! ja kuinka nopeasti ja iloisasti
kuluivat talvi-illat!... Jos kaikki arvostellaan todellisuuden mukaan,
niin eihän silloin leikistä mitään tule. Mutta jos leikistä ei tule
mitään, niin mitäpä sitten on jälellä koko elämästä?...
IX
VÄHÄ NIINKUIN ENSIMÄISEN RAKKAUDEN TAPAISTA.
Ollen poimivinaan puusta muka amerikalaisia hedelmiä Ljubotshka tuli
repineeksi lehden mukana tavattoman suuren madon, viskasi sen
kauhistuen maahan, nosti kätensä ylös ja hypähti syrjään, niinkuin
olisi pelännyt että siitä jotakin ruiskahtaa hänen päällensä. Leikki
loppui; me kaikki, päät yhdessä, kumarruimme maahan tutkimaan tätä
harvinaisuutta.
Minä katselin Katinkan olan yli; hän koetteli saada matoa nostetuksi
maasta lehden avulla, jonka asetteli sen tielle.
Minä olin huomannut, että joillakuilla tytöillä on tapana olkapäitä
nytkyttämällä koettaa saada avokaulaista olkapäältä laskeutunutta pukua
jälleen paikoilleen. Myös muistan, että Mimmi aina torui tästä
liikkeestä ja sanoi: "c'est un geste de femme de chambre". Nyt, madon
yli kumartuneena, Katinka teki tämän liikkeen, ja tuuli samalla myös
nosti suortuvan hänen valkoiselta pikku kaulaltaan. Pikku olkapää oli
vaan kahden sormen välin päässä minun huulistani. En minä enää katsonut
matoa, katselin -- katselin ja koko voimallani suutelin Katinkan
olkapäätä. Hän ei katsahtanut taakseen, mutta minä huomasin, että hänen
kaulansa ja korvansa punertuivat. Nostamatta päätään Volodja sanoi
ylenkatseellisesti:
-- Kas niitä hellyyksiä!
Mutta minulla oli kyyneleet silmissä.
Minä en lakannut katsomasta Katinkaan. Jo kauan sitten olin tottunut
hänen tuoreihin, valkoverisiin kasvoihinsa, ja olin aina niitä
rakastanut; mutta nyt katselin niitä vielä tarkemmin ja rakastuin vielä
enemmän. Tultuamme vanhempien luo ilmotti isä suureksi iloksemme, että
lähtö oli äidin pyynnöstä lykätty huomisaamuun.
Me ratsastimme paluumatkalla linjaalirattaiden rinnalla, Volodja ja
minä kilpailimme keskenämme kuka meistä paremmin ja rohkeammin osaa
ratsastaa. Ravailimme vaunujen ympärillä. Varjoni oli entistä pitempi
ja sen mukaan otaksuin, että näytin jotenkin pulskalta ratsastajalta;
mutta tyytyväisyys, jota tunsin, meni aivan pian myttyyn seuraavan
seikan vuoksi. Aikoen lopullisesti hurmata kaikki linjaalivaunuissa
istujat minä jätätin itseni hiukan jälkeen, sitten piiskan ja
kannuksien avulla ajoin hevoseni lentoon, asetuin huolettoman
keikailevaan asentoon ja olisin vihurina kiitänyt heidän ohitsensa
siltä puolelta missä Katinka istui. En tiennyt ainoastaan mikä oli
parempi: pyyhkäistäkö vaieten vaunujen ohitse vai hihkaista niiden
kohdalla. Mutta pahuksen hevonen huolimatta kaikista ponnistuksistani
pysähtyi niin odottamattomasti, vaunujen luo ennätettyään, että minä
tupsahdin satulan yli sen kaulalle ja olin vähällä lentää maahan.
X
MIKÄ IHMINEN OLI ISÄNI?
Hän oli menneen sukupolven ihmisiä ja hänessä oli tuo sen ajan
nuorisolle ominainen sanoin selittämätön ritarillisuuden luonne,
omituinen toimeliaisuus, itseluottamus, hyväsydämmisyys ja
huikentelevaisuus. Nykyaikaisia ihmisiä hän halveksi, ja tämä
katsantotapa oli seuraus sekä synnynnäisestä ylpeydestä että salaisesta
harmista, kun ei hänellä meidän aikanamme enää voinut olla sitä
vaikutusvoimaa eikä sitä menestystä, mihin hän omalla ajallaan oli
tottunut. Hänellä oli kaksi päähimoa elämässään, kortit ja naiset: hän
oli iässään voittanut muutamia miljooneja, ja hän oli ollut suhteissa
lukemattomiin naisiin kaikista yhteiskunnan kerroksista.
Ulkomuodoltaan hän oli suuri ja komea, käynti oli merkillinen askelten
lyhyyden vuoksi, toinen olkapää toisinaan vähän nytkähteli, pienet
silmät aina hymyilivät, nenä oli suuri kotkan nenä, huulet
epäsäännölliset ja menivät yhteen jollakin lailla taitamattomasti,
vaikka kyllä miellyttävästi, ääntämistavassa oli jokin puute --
vähäinen sammallus, pää oli melkein kokonaan kalju; semmoinen oli isäni
ulkonäkö mikäli häntä muistan, -- ulkonäkö, jolla hän osasi tehdä
itsensä kuuluisaksi ja miellyttää kaikkia, poikkeuksetta kaikkia,
olivatpa ne mistä yhteiskuntaluokasta tahansa, mutta erittäinkin niitä,
joita hän _tahtoi_ miellyttää.
Hän osasi aina päästä päällepäin, kenen kanssa ikinä tuli tekemisiin.
Kuulumatta koskaan kaikkein ylhäisimmän maailman piiriin hän kuitenkin
aina seurusteli sellaisten ihmisten kanssa ja osasi pysyä niiden
kunnioittamana. Hän tunsi sen ylpeyden ja itseluottamuksen äärimmäisen
määrän, joka muita loukkaamatta kohotti häntä maailman silmissä. Hän
oli originelli, ei kuitenkaan aina, vaan käytti sitä keinona, jolla
muutamissa tapauksissa korvasi mitä puuttui ylhäisyydestä ja
rikkaudesta. Ei ikinä mikään voinut herättää hänessä ihastuksen
tunnetta: tulipa hän mihin loistavaan asemaan tahansa, hän tuntui
olevan kuin syntynyt siihen. Hän osasi niin mainiosti peittää muilta ja
karkoittaa itsestään tuota jokaiselle tunnettua, pikku harmeilla ja
katkeruuksilla täytettyä puolta elämästä, että häntä siinä kohden
todella piti kadehtia. Hän oli kaikkien mukavuus- ja nautintoseikkain
tuntija, ja osasi sitä kaikkea käyttää hyväkseen. Loistavat suhteet
olivat hänen keppihevosensa. Niihin hän oli päässyt osaksi äitini
miehenä, osaksi nuoruutensa toverien avulla, joita hän sydämmessään
panetteli, kun olivat ylentyneet kauas hänen edellensä ja hän
ikiajoikseen jäänyt virasta eronneeksi kaartinluutnantiksi. Kuten
kaikki entiset upseerit, ei hänkään siviilinä osannut pukeutua muodin
mukaan, mutta pukeutui sensijaan omaperäisesti ja ylellisen komeasti.
Hänen pukunsa oli aina hyvin leveä ja kevyt, mainiot alusvaatteet,
suuret ulospäinkäännetyt mansetit ja kaulukset... muuten hänen suureen
kasvuunsa, voimakkaaseen ruumiinrakennukseensa, kaljuun päähänsä ja
rauhallisiin, itsetietoisiin liikkeihinsä sopi kaikki, mitä hän puki
yllensä. Hän oli tuntehikas, jopa helposti kyyneltyikin. Usein, ääneen
luettaessa, kun hän ennätti nousupaikkaan, alkoi ääni vavista, silmät
kyyneltyivät, ja hän sai harmistuneena jättää lukemisen. Hän rakasti
musiikkia, lauloi säestäen itseänsä pianolla ystävänsä A:n romansseja,
mustalaislauluja ja joitakuita oopperan motiiveja; mutta opittua
musiikkia ei rakastanut ja viis välittäen yleisestä mielipiteestä
avonaisesti tunnusti, että Beethovenin sonatit nukuttivat ja
ikävystyttivät häntä, ja ettei hän tiedä mitään parempaa kuin joitakin
laulajatar Semjonovan ja mustalaistyttö Tanjushan laulamia
varieteelauluja. Hänen luonteensa oli niitä luonteita, joille hyvänteon
suorittamista varten yleisö on välttämätön. Ja hyvänä hän pitikin
ainoastaan mitä yleisö sanoi hyväksi. Jumala ties oliko hänellä mitään
siveellisiä vakaumuksia! Hänen elämänsä oli niin täynnä kaikellaista
maallista puuhaa, ettei hänellä ollut aikaa semmoisia vakaumuksia
luoda, ja sitä paitsi hän olikin niin onnellinen elämässään, ettei
katsonut semmoista edes tarpeelliseksi.
Vanhoina päivinään hänellä tosin muodostui pysyvä mielipide asioista ja
muuttumattomia sääntöjä, -- mutta yksinomaan käytännöllisyyden
perustuksella: se menettely ja se elämäntapa, joka oli tuottanut
hänelle onnea eli nautintoa oli hänestä hyvä, ja senvuoksi oli hänen
mielestään kaikkien aina niin meneteltävä. Hän puhui hyvin
vaikuttavasti, ja tämä hänen taipumuksensa enensi luullakseni hänen
sääntöjensä notkeutta: hän osasi kertoa samasta teosta niinkuin se
olisi ollut mitä viehättävin pikku kuje ja niinkuin alhaisin ilkityö.
XI
TYÖHUONEEN JA VIERASHUONEEN TOIMIA.
Jo hämärsi kun saavuimme kotiin. Äiti istui pianoa soittamaan, mutta me
lapset otimme esiin paperia, kyniä, värejä ja asetuimme piirustamaan
pyöreän pöydän ääreen. Minulla oli ainoastaan sinistä väriä; mutta
siitä huolimatta aikomukseni oli kuvata metsästystä. Sangen elävästi
siveltyäni sinisen pojan sinisen hevosen selkään ja vielä sinisiä
koiria, minä vaan en varmaan tietänyt saako maalata myös sinistä
jänistä, ja juoksin sentähden työhuoneeseen isän kanssa siitä
neuvottelemaan. Isä luki jotain ja kysymykseeni: "löytyykö sinisiä
jäniksiä?" nostamatta päätään vastasi: "löytyy, lapseni, löytyy".
Palattuani pyöreän pöydän ääreen laitoin siis sinisen jäniksen, sitten
katsoin tarpeelliseksi muuttaa sen pensaaksi. Mutta ei pensaskaan ollut
mieleeni; minä tein siitä puun, puusta heinäsuovon, heinäsuovosta
pilven ja vihdoin tahrasin paperini niin perin pohjin, että vihastuin
ja revin sen palasiksi ja menin torkkumaan syvään nojatuoliin.
Äiti soitti oman opettajansa Fieldin toista konserttia. Minä torkuin,
ja mielikuvituksessani heräsi jonkinlaisia keveitä valkosia,
läpinäkyviä muistoja. Hän rupesi soittamaan Beethovenin pateettista
sonattia, ja mieleeni juolahti jotakin surullista, raskasta ja synkkää.
Äiti soitteli sangen usein näitä kahta kappaletta; sentähden niin hyvin
muistan sen tunteen, jonka ne minussa herättivät. Tämä tunto oli
muistojen kaltainen; mutta minkä muistojen? Näytti niinkuin olisi
muistellut semmoista mikä ei ollut koskaan tapahtunut.
Minua vastapäätä oli ovi työhuoneeseen, ja minä näin kuinka sinne tuli
Jaakko ynnä muutamia muita miehiä, partaniekkoja. Ovi pantiin heti
heidän jälkeensä kiinni. "Nyt ne taas alkoivat toimet!" ajattelin.
Minusta näytti että tärkeämpiä asioita kuin niitä, jotka toimitettiin
työhuoneessa, ei maailmassa voinut olla: tätä käsitystä tuki vielä
sekin seikka, että työhuoneen ovia kaikki tavallisesti lähestyivät
puhuen kuiskaamalla ja käyden varpaisillaan; sieltä kuului isän äänekäs
puhe ja tuntui sikarin haju, joka minua aina jostakin syystä suuresti
miellytti. Torkuksissani minä hämmästyksekseni äkkiä kuulin hyvin tutun
saappaiden narinan. Karl Ivanovitsh kulki varpaillaan sangen synkän ja
päättäväisen näkösenä, joitakin papereita kädessä, ja koputti hiljaa
työhuoneen ovelle. Hän päästettiin sisälle ja ovi sulkeutui jälleen.
"Kunhan vaan ei tapahtuisi jotakin onnettomuutta!" ajattelin minä, --
"Karl Ivanovitsh on vihoissaan: hän voi tehdä vaikka mitä"...
Minä nukahdin jälleen.
Onnettomuutta ei sentään mitään tapahtunut; tunnin kuluttua minut
herätti taas sama saappaiden narina. Karl Ivanovitsh pyyhki tullessaan
nenäliinallaan kyyneleitä, jotka huomasin hänen poskillaan. Hän kulki
minun ohitseni murahdellen jotakin itsekseen ja hävisi yläkertaan.
Sitten tuli isä työhuoneesta vierashuoneeseen.
-- Arvaappa mitä olen päättänyt tehdä? sanoi hän iloisella äänellä,
pannen kätensä äidin olalle.
-- Mitä niin, ystäväni?