Note: Project Gutenberg has the other volume of this work.
Volume II: see https://www.gutenberg.org/ebooks/52982
LAPSUUS, POIKA-IKÄ, NUORUUS I
Kolme novellia
Kirj.
LEO TOLSTOI
Suom. Arvid Järnefelt
Helsingissä,
Kustannusosakeyhtiö Otava,
Päivälehden kirjapainossa 1904.
SISÄLLYS:
Lukijalle.
Lapsuus:
I. Kotiopettaja Karl Ivanovitsh.
II. Äiti.
III. Isä.
IV. Oppitunnit.
V. Mielipuoli.
VI. Metsästysretken valmistukset.
VII. Metsästys.
VIII. Leikit.
IX. Vähä niinkuin ensimäisen rakkauden tapaista.
X. Mikä ihminen oli isäni?
XI. Työhuoneen ja vierashuoneen toimia.
XII. Grisha.
XIII. Natalia Savishna.
XIV. Ero kodista.
XV. Lapsuus.
XVI. Runoelma.
XVII. Ruhtinatar Kornakova.
XVIII. Ruhtinas Ivan Ivanovitsh.
XIX. Iivinit.
XX. Tulee vieraita.
XXI. Ennen masurkkaa.
XXII. Masurkka.
XXIII. Masurkan jälkeen.
XXIV. Vuoteella.
XXV. Kirje.
XXVI. Mikä meitä maalla odotti.
XXVII. Suru.
XXVIII. Viimeiset surulliset muistot.
LUKIJALLE.
Tästä Leo Tolstoin teoksesta ilmestyi Venäjällä ensimäinen osa.
"Lapsuus", jo vuonna 1852, ja oli kirjailijan ensimäisiä julkaisuja.
Sittemmin ilmestyi teoksen toinen osa, "Poika-ikä", v. 1854, ja vihdoin
kolmas osa, "Nuoruus" yhdessä edellisten osien kanssa eli siis koko
teos yhtenäisenä kolmiosaisena kertomuksena v. 1857. Leo Tolstoin nimi
tuli sen johdosta heti tunnetuksi yli koko Venäjän, vieläpä laajalti
sen ulkopuolellakin.
Vaikka tällä elämänkuvauksella, katsoen sen tavattomaan vilkkauteen ja
syvällisiin sielullisiin analyyseihin, helposti saattaisi otaksua
olevan autobiograafisen luonteen, ei asianlaita ole kuitenkaan
sellainen, -- kuten myöskin tekijän läheinen ystävä N. Strahow
asiantuntijana vakuuttaa. Tämä koskenee erittäinkin kertomuksen
muutamia etualalla olevia sivuhenkilöitä. Niinpä esimerkiksi tekijän
äiti on kuollut paljoa aikasemmin kuin kertomuksessa kuvataan.
Kertomuksen "isän" mallina lienee myös ollut juku toinen henkilö kuin
kirjailijan isä.
Mutta mitä päähenkilöön tulee, joka ensimäisessä personassa kertoo
tässä elämäkertaansa, niin voinee erehtymättä sanoa, että tekijän omat
syvimmät ja voimakkaimmat lapsuuden vaikutukset ovat ainoastaan
siirretyt objektiivisesti kuviteltuun ja piirreltyyn romaanihenkilöön.
Kertoja vie lukijan valoisaan, tunteista rikkaaseen, lämpimään
lapsuuteensa; sitten yhtä elävästi kuvaa poika-ikänsä levottomampaa,
ristiriitaisuuksia sisältävää ja jo vähän kylmyyttä huokuvaa
kehityskautta, sekä tekee vihdoin tiliä nuoruutensa ajoista, joihin
lapsuuden valoisat vaikutukset ovat peräti sammuksissa ja hän seisoo --
vaikka kotolaisten, ystäväin ja seurapiirin ympäröimänä -- sittenkin
ypö yksin täydellisen turmeltumisen ja oman siveellisen tunnon
tienhaarassa. Tässä kaikessa on niin paljon elettyä ja koettua, niin
paljon yleisinhimillistä, että, huolimatta kertomuksessa esitetyn
aitovenäläisen ylimyselämän oudoista ulkonaisista puitteista, jokainen
lukija, joka tämän kertomuksen lukee, on uudestaan elävä oman muinaisen
lapsuutensa muistoja, onpa hänessä ehkä heräävä semmoisiakin muistoja,
jotka muuten olisivat ikuisiksi painuneet unhotukseen.
Ainoastaan elettyä ja koettua voi niin kuvata. Ja siitäpä riippuukin
tämän teoksen suuri ansio kirjallisena tuotteena yleensä, sekä sen
erikoinen merkitys juuri Leo Tolstoin kynästä lähteneenä kuvauksena.
Virkby 22 p. lokak. 1904.
_Arvid Järnefelt_.
LAPSUUS
Novelli
I
KOTIOPETTAJA KARL IVANOVITSH.
Elokuun 12 päivänä vuonna 18-- eli juuri kolme päivää
syntymäpäivästäni, jolloin täytin kymmenen vuotta ja sain niin
mainioita lahjoja, kello 7 aamulla, heräsin siihen että Karl Ivanovitsh
sokeripaperista tehdyllä ja kepin päähän kiinnitetyllä letkaimella
napautti kärpäsen juuri pääni yläpuolelta. Hän teki sen niin
taitamattomasti, että keppi kävi suojelus-enkelini kuvaan, joka riippui
vuoteen tammiselustassa, ja että kärpänen putosi suoraan päähäni.
Unisena minä kurottauduin lämpimän peitteen alta asettamaan heiluvaa
enkelinkuvaa, karistin tapetun kärpäsen lattialle ja aukasin silmäni
juuri sen verran, että sain isketyksi vihasen katseen maisteriin. Tämä
ei ollut ollakseenkaan. Kirjavassa, pumpulivuorisessa yönutussaan,
samanverkaiseen vyöhön vyötettynä, päässä punanen, kudottu tupsumyssy,
ja lämpimät pukinnahkasaappaat jalassa hän vaan jatkoi pyydystystään,
väijyen kärpäsiä seinävierillä ja letkautellen niitä kuoliaaksi.
"Vaikka olenkin vielä pieni, mutta miksi hän kiusaa minua?" --
ajattelin. -- "Eipäs se tapa niitä Volodjan vuoteen luona; siellähän
niitä on paljon! Ei, Volodja on minua vanhempi, minä olen nuorin
kaikista, siinä se on koko asia. Ei se muuta mietikään, kuin vaan miten
saisi minua kiusata. Se näkee ihan hyvin, että olen hereillä, mutta ei
vaan ole mitään huomaavinaan, inhottava ihminen! Yönuttu, ja päähine,
ja tupsu, -- kaikki ne ovat yhtä inhottavia."
Sillaikaa kuin ajatuksissani näin harmittelin Karl Ivanovitshille hän
oli jo mennyt oman vuoteensa ääreen, katsahtanut kelloonsa, joka
lasihelmillä kirjaillussa kenkäsessä riippui hänen vuoteensa
yläpuolella, pannut kärpäsletkaimen naulaan, ja nyt kääntyi meihin
päin, ollen nähtävästi mitä paraimmalla tuulellaan.
-- Auf Kinder, auf!... s'ist Zeit. Die Mutter ist schon im Saal! hän
huusi tuolla hyvänsuovalla saksallaan, lähestyi minua, istahti
jalkojeni puolelle ja veti taskustaan esille nuuskarasian. Minä olin
nukkuvinani. Karl Ivanovitsh ensin nuuskasi, pyyhki nenänsä, näpähytti
tupakin sormistaan ja vasta sitten kävi käsiksi minuun. Naurahdellen
hän alkoi kutkutella varpaitani. -- Nun, nun, Faulenzer! hän puheli.
Vaikka olin hyvin kutkun-arka, en kiusallakaan hypähtänyt vuoteeltani
enkä ruvennut vastaamaan hänelle, vaan piilotin pääni yhäkin syvemmäksi
tyynyjen alle, sätkäyttelin kiivaasti jalkojani ja ponnistin kaikki
voimani ollakseni nauramatta.
-- Kuinka hyvä hän sentään on ja kuinka hän meitä rakastaa, ja minä kun
niin pahaa hänestä ajattelin!
Hermostutti sekä omat ajatukseni että Karl Ivanovitsh, -- yhtaikaa sekä
nauratti että itketti.
-- Ach, lassen Sie, Karl Ivanovitsh! huusin kyyneleet silmissä, pistäen
pääni esille tyynyjen alta.
Karl Ivanovitsh hämmästyi, jätti kutkutuksen sikseen ja levottomana
rupesi kyselemään, mikä minun on? olenko pahaa unta nähnyt?... Hänen
miellyttävät saksalaiset kasvonsa, se osanotto, jolla häh koetti arvata
kyynelteni syytä, saivat ne virtanaan vuotamaan: minua hävetti, enkä
voinut ymmärtää miten hetki sitten saatoin olla rakastamatta Karl
Ivanovitshiä ja inhota hänen yönuttuaan, päähinettään ja sen tupsua;
nyt tuo kaikki päinvastoin tuntui sangen suloiselta, ja tupsu se juuri
selvästi todistikin hänen hyvyyttänsä. Sanoin itkeväni siksi että olin
muka nähnyt pahaa unta -- mamma oli muka kuollut ja viety
haudattavaksi. Sen kaiken minä keksin, sillä en lainkaan muistanut mitä
unia olin yöllä nähnyt; mutta kun Karl Ivanovitsh kertomuksestani
liikutettuna alkoi rauhotella minua, minä aloin kuvailla todellakin
nähneeni tuon hirveän unen, ja kyyneleet vuotivat jo muusta syystä.
Kun Karl Ivanovitsh jätti minut rauhaan ja minä nousin istumaan
vetääkseni sukat pieniin jalkoihini, lakkasivat kyyneleet hetkeksi
vuotamasta, mutta keksityn unen synkistä ajatuksista en päässyt.
Huoneeseen tuli palvelijamme Nikolai -- pieni, puhtonen mies, aina
totinen, tarkka töissään, Karl Ivanovitshin nöyrä ja uskollinen ystävä.
Hän toi meidän vaatteemme ja kenkämme: Volodjalle oikeat saappaat,
mutta minulle toistaiseksi nuo iänikuiset puolikengät, joissa oli
pienet rusetit. Hänen nähtensä en olisi ilennyt itkeä; sitäpaitsi
aurinkokin niin ilosesti säteili ikkunassa, ja Volodja seisten
kumartuneena pesuvadin ylitse matki Maria Ivanovnaa (sisaren
kotiopettajaa) nauraen niin makean raikkaasti, että sai totisen
Nikolainkin hymyilemään. Sillä oli pyyhinliina olalla, toisessa kädessä
suipot ja toisessa vesikannu, ja hilliten vallatonta Volodjaa se
puheli:
-- Kas niin, Vladimir Petrovitsh, jo riittää, peskäähän nyt itsenne.
Minä reipastuin kokonaan.
-- Sind sie bald fertig? kuului luokkahuoneesta Karl Ivanovitshin ääni.
Se ääni oli nyt ankara eikä siinä enää ollut sitä hyvyyden sävyä, joka
oli minut saanut liikutuksesta itkemään. Siellä luokkahuoneessa hän jo
oli kokonaan toinen mies, siellä hän oli päällikkö. Minä puin ja
peseydyin kiireimmän kautta ja harja kädessä märkää tukkaani silittäen
ilmestyin hänen eteensä.
Karl Ivanovitsh istui lasit nokalla kirjaa lukien tuolla ainaisella
paikallaan ikkunan ja oven välillä. Oven vasemmalla puolella oli kahdet
hyllyt, toinen meidän, lasten, toinen Karl Ivanovitshin, _oma_. Meidän
hyllyllämme oli kaiken lajisia kirjoja, sekä oppikirjoja että muita,
toiset niistä olivat pystyssä toiset kumollaan. Ainoastaan kaksi suurta
punakantista nidosta Histoire des voyages nojasi vankasti seinään;
sitten seurasi pitkiä ja paksuja ja suuria ja pieniä kirjoja, kansia
ilman kirjoja ja kirjoja ilman kansia: jotka kaikki aina sikin sokin
koottiin, painettiin läjään ja työnnettiin hyllylle, kun ennen väliajan
alkamista tuli käsky järjestää kirjasto, kuten Karl Ivanovitsh
kuuluvalla äänellä tätä hyllyä nimitti. Kirjakokoelma hänen _omalla_
hyllyllään oli ehkä vähän pienempi, mutta ainakin yhtä monipuolinen.
Muistan niistä kolme: saksalainen kirja puutarhan lannoittamisesta
kaaliviljelykseen, -- sitomaton, nidos seitsenvuotisen sodan historiaa
-- nahkakansissa, joiden yksi kulma oli kärventynyt, ja täydellinen
hydrostatikin oppikurssi. Karl Ivanovitsh pani suuren osan aikaansa
lukemiseen, jopa tärveli siihen silmänsäkin; mutta paitsi näitä kirjoja
ja _Pohjan Mehiläistä_ ei hän mitään lukenut.
Karl Ivanovitshin hyllyllä olevien esineiden joukosta eräs minua enin
kaikista muistuttaa hänestä. Se oli kartongista leikattu ja
puujalkuseen pistetty pyöreä paperi, johon oli liimattu pilakuva
jostakin rouvasta ja tukanlaittajasta. Karl Ivanovitsh liimaili
suurella taidolla: tämä laitos oli hänen oma keksimänsä ja sen tarkotus
oli suojella hänen heikkoja silmiänsä liian kirkkaalta valolta.
Niinkuin olisi tänäpäivänä näen edessäni tuon pitkän olennon,
pumpulisessa yönutussa ja punasessa myssyssä, jonka alta pistäytyvät
hänen harvat harmaat hapsensa. Hän istuu pikku pöydän ääressä, jolla on
tuo paperipyörä tukanlaittajineen. Se heittää varjon hänen kasvuilleen.
Toisessa kädessään hän pitää kirjaa, toinen lepää nojatuolin
kädensijalla; hänen vieressään on paitsi taskukelloa, jonka taululla
näkyy pieni jääkärin kuva, myös ruudukas nenäliina, musta, pyöreä
nuuskarasia, viheliäinen silmälasikotelo. Kaikki tämä niin arvokkaasti
ja tarkasti asetettuna lepää määräpaikallaan, että yksin tästä
järjestyksestäkin jo voisi päättää Karl Ivanovitshin omantunnon olevan
puhtaan ja hänen sielunsa rauhallisen.
Joskus kun olin kyllikseni juoksennellut alhaalla salissa ja sitten
varpaisillani hiipinyt ylös luokkahuoneeseen, näin Karl Ivanovitshin
yhä istuvan yksinäisyydessä nojatuolissaan, ja rauhallisen ylevä ilme
kasvoilla lukevan jotakin lempikirjoistaan. Toisinaan yllätin hänet
semmoisinakin hetkinä, jolloin hän ei lukenut: lasit olivat silloin
valuneet alemmas pitkin hänen suurta kotkan nenäänsä; merkillisen
sammuvasti tuijottivat hänen siniset, puoleksi ummistuneet silmänsä, ja
surullisesti hymyilivät huulet. Huoneessa on hiljaa; kuuluu vaan
tasainen hengitys ja jääkärikuvalla varustetun kellon naksutus.
Hän ei huomaa minua, mutta minä seison ovella ja ajattelen: ukko, ukko
raukka! Meitä on paljon, me leikimme, meidän on hauska, mutta hän on
ypö yksin eikä kukaan häntä hyväile. Hän on todella orpo, niinkuin hän
on itsestään sanonut. Ja hirveä on hänen elämänsä historia! Muistanhan
minä hänen kertoneen itsestänsä Nikolaille, hirveätä olisi olla hänenä!
-- Ja tuli niin sääli häntä, että täytyi lähestyä, ottaa kädestä ja
sanoa: "lieber Karl Ivanovitsh!" Hän piti hyvin siitä, että minä näin
sanoin; hän hyväili minua ja näytti liikutetulta.
Toisella seinällä riippuivat maanosien kartat, melkein kaikki
reveltyinä, mutta jälleen kokoon liimattuina Karl Ivanovitshin
taitavalla kädellä. Kolmannella seinällä, jonka keskeltä meni ovi
alakertaan, riippui toisella puolella kaksi viivotinta: toinen
leikelty, meidän, ja toinen uuden uutukainen, hänen omansa, jota hän
käytti enemmän huomautuksien jakelemiseen, kuin viivottamiseen;
toisella puolella taas musta taulu, johon ympyröillä merkittiin meidän
suuret rikoksemme ja risteillä pienet. Taulun vasemmalla puolella oli
se nurkka, johon meitä käskettiin rangaistukseksi polvistumaan.
Kuinka elävästi muistan tämän nurkan! Muistan uuniovet, niiden
ilma-aukon ja sen äänen, joka syntyi tätä avattaissa. Joskus kun oli
saanut seista kauan nurkassa, että polvia kirveli ja selkää pakotti,
tuli ajatelleeksi, että nyt Karl Ivanovitsh on minut unohtanut; hyvä
hänen on pehmosessa nojatuolissa lukea hydrostatikiansa, mutta toista
on minun tässä! Ja että hän huomaisi, rupesin tavallisesti hiljaa
aukomaan ja taas sulkemaan ilmareikää tai karistelemaan rappauksia
seinästä; mutta jos sitten liian suuri pala putosi permannolle, niin
totisesti oli pelko yksin pahempi kaikkia rangaistuksia. Katsahdin Karl
Ivanovitshiin päin, mutta hän ei ole ollakseenkaan, istuu vaan kirja
kädessä eikä ole mitään huomaavinaan.
Keskellä huonetta oli rikkinäisellä, mustalla vahavaatteella peitetty
pöytä, jonka reunat monin paikoin tulivat näkyviin ja olivat
pännäveitsillä leikellyt. Pöydän ympärillä oli muutamia seluksettomia,
maalaamattomia tuoleja, jotka pitkästä käyttämisestä olivat kuitenkin
itsestään lakeerautuneet. Viimeisellä seinällä oli kolme ikkunaa.
Näistä näkyi ulos ensin aivan ikkunan alla tie, jonka pienimmätkin
mutkat ja kivet ja uurteet ovat ammoisista ajoista minulle tutut ja
rakkaat; tien takaa näkyi lehmus-alea, jonka välistä siellä täällä
pistäysi esiin nivottu säleaita; alean yli näkyi vilja-peltoja ja
niiden takaa metsä; kaukana häämötti myös metsävahdin mökki.
Oikeanpuolisesta ikkunasta näkyi osa terassia, jossa aikuiset
tavallisesti istuivat ennen päivällistä. Usein, Karl Ivanovitshin
korjatessa sanelun mukaan tehtyä kirjotustani, tulin katsahtaneeksi
sinne päin. Sieltä näkyi äidin musta pää, jonkun muun selkä, ja
epäselvästi kuului puhe ja nauru: rupesi niin harmittamaan, ettei
saanut olla siellä mukana, ja ajatteli: milloinka minä siis tulenkaan
suureksi, lakkaan lukemasta ja pääsen näiden sanelujen äärestä istumaan
aina niiden seuraan, joita rakastan? Harmi muuttui kaihoksi ja
jumalaties mistä syystä ja minkä johdosta sitä vaipui niin
ajatuksiinsa, ettei kuullutkaan kuinka Karl Ivanovitsh kiukutteli
tehtyjen virheiden takia.
Karl Ivanovitsh riisui yltänsä yönutun, pukeutui siniseen frakkiin,
jonka olat olivat kohennetut ja poimutetut, korjasi peilin edessä
kaulahuivinsa ja vei meidät alakertaan äitiä tervehtimään.
II
ÄITI.
Äiti istui ruokasalissa teetä kaadellen: toisella kädellään hän piteli
teekannua, toisella teekyökin tappia, josta vettä valui teekannun
ylitse tarjottimelle. Mutta vaikka hän koetti katsoa tarkkaan, ei hän
sitä huomannut, ei huomannut myöskään, että olimme tulleet.
Kun koettaa mielikuvituksessa loihtia esille rakastetun henkilön
piirteet, syntyy niin paljon erilaisia menneisyyden muistoja, että
näiden läpi nuo piirteet hämärtyvät niinkuin kyyneleihin. Ne ovat
mielikuvituksen kyyneleitä. Koettaessani muistoon johdattaa äitiäni
semmoisena kuin hän tähän aikaan oli, näen ensin edessäni ainoastaan
hänen ruskeat silmänsä, jotka aina yhtälailla ilmaisivat hyvyyttä ja
rakkautta, näen myös syntymämerkin hänen kaulassaan, vähän alempana
sitä paikkaa missä hänellä oli pieniä hiuskiharoita, virkatun valkosen
kauluksen, hienon, kuivan käden, joka niin usein minua hyväili ja jota
niin usein suutelin; mutta hänen kasvojensa yleistä ilmettä en voi
kuvitella mieleeni.
Sohvan vasemmalla puolella oli vanha englantilainen flyygeli; sen
edessä istui mustahko sisareni Ljubotshka ja soitteli ruusunpunasilla
vastikään kylmällä vedellä pestyillä sormillaan ja huomattavasti
ponnistellen voimiaan Clementin harjotuksia. Hän oli yhdentoista
vuotias, kävi lyhyessä pumpulihameessa, valkosissa pitsireunaisissa
pikku housuissa, ja oktaaveja hän saattoi ottaa vaan "arpeggio". Hänen
vieressään puolikäänteessä istui Maria Ivanovna, päässä punanauhainen
myssy, sininen peleriini hartioilla, kasvot vihasesti tulistuneina; ne
saivat vielä ankaramman väreen heti kun Karl Ivanovitsh oli astunut
sisään. Hän katsahti tähän uhkaavasti ja vastaamatta hänen
tervehdykseensä polki jalallaan tahtia: un, deux, trois, un, deux,
trois, entistä kovemmin ja käskevämmin.
Karl Ivanovitsh, panematta tuohon yhtään mitään huomiota, lähestyi
tavallisella saksalaisella kohteliaisuudellaan suoraan suutelemaan
äidin kättä. Tämä heräsi ajatuksistaan, pudisti päätänsä niinkuin olisi
tahtonut karkottaa surulliset ajatukset, antoi kätensä Karl
Ivanovitshille ja suuteli häntä ryppyiseen ohimoon, sillaikaa kuin Karl
Ivanovitsh suuteli hänen kättään.
-- Ich danke, lieber Karl Ivanovitsh, ja kysyi yhä saksaksi:
-- Kuinka lapset ovat nukkuneet?
Karl Ivanovitsh oli toiselta korvaltaan vähän kuuro, mutta nyt
soittomelun vuoksi ei kuullut mitään. Hän kumartui lähemmäksi sohvaa,
nojautui toisella kädellään pöytään ja seisten vaan toisella jalallaan,
suu vähän hymyssä (mikä silloin näytti minusta hienouden huipulta),
kohautti myssyänsä ja sanoi:
-- Anteeksi, Natalia Nikolajevna.
Varjellakseen kaljua päätään vilustumasta Karl Ivanovitsh ei
milloinkaan ottanut pois punasta päähinettään, mutta kuitenkin joka
kerta ruokasaliin tullessaan pyysi siihen läsnäolijain suostumusta.
-- Pankaa vaan päähänne, Karl Ivanovitsh... Minä kysyin teiltä kuinka
lapset ovat nukkuneet? sanoi äiti lähempää ja jotenkin kovasti.
Mutta ei se nytkään mitään kuullut, peitti kaljunsa punamyssyllä ja
hymyili entistä ehommin.
-- Malttakaahan vähäsen, Mimmi, sanoi äiti naurahtaen Maria
Ivanovnalle: -- ei tässä kuule mitään.
Kun äiti hymyili, niin hänen kauniit kasvonsa tulivat vieläkin paljoa
kauniimmiksi, ja ympärillä alkoi kaikki elää. Jospa elämän raskaina
hetkinä vilaukseltakaan voisin nähdä tuota hymyä, silloin en tietäisi
mitä suru onkaan. Semmoisessa hymyssä näyttää minusta olevan kaikki
mitä sanotaan kasvojen kauneudeksi: jos hymy lisää kauneutta niin ovat
kasvot kauniit; jos se ei niitä muuta, niin ovat ne tavalliset; jos se
niitä rumentaa, niin ne ovat rumat.
Tervehdittyään minua äiti molemmin käsin kävi päähäni ja työnsi sen
taaksepäin, sitten katsahti suoraan silmiini ja sanoi:
-- Olethan itkenyt tänään?
En minä vastannut. Hän suuteli minua silmiin ja kysyi saksaksi:
-- Mitä sinä itkit?
Kun hän kanssamme puhui ystävällisesti, hän aina puhui saksaa, jota
taisi täydellisesti.
-- Minä vaan unissani itkin, äiti, sanoin minä, muistellen keksimäni
unen erikoiskohtia ja vieläkin kauhistuen niitä.
Karl Ivanovitsh vahvisti sanani, vaan ei maininnut itse unesta mitään.
Puhuttuaan vielä ilmasta, johon keskusteluun Mimmikin otti osaa, äiti
asetti tarjottimelle kuusi sokeripalaa muutamien uskottujen palvelijain
varalle, nousi ja meni ikkunalle koruompelukehyksen ääreen.
-- No nyt menkää isän luo lapset ja sanokaa hänelle, että hänen on
välttämättä tuleminen puheilleni ennenkuin menee elonkorjuulle.
Soitto, tahdin laskeminen ja ankarat katseet alkoivat uudelleen, mutta
me menimme isän luo. Kuljettuamme sen huoneen läpi, joka vielä
ukkivaarin ajoilta asti sanottiin _officiantti-huoneeksi_, me tulimme
isän työhuoneeseen.
III
ISÄ.
Hän seisoi kirjotuspöytänsä ääressä ja osottaen sormellaan siinä olevia
kirjekuoria, papereita ja rahaläjiä, kiivaanlaisesti selitteli jotain
voudille, Jaakko Mihailoville, joka seisoi tavallisella paikallaan oven
ja ilmapuntarin välissä ja kädet selän takana liikutteli sormiaan
sangen nopeasti joka suunnalle.
Mitä enempi isä kiivasteli, sitä nopeammin liikkuivat sormet ja taas
päinvastoin, kun isä vaikeni, niin sormetkin pysähtyivät; mutta annas
että Jaakko itse alkoi puhua, niin silloin sormet joutuivat mitä
levottomimpaan kiemurteluun ja tekivät epätoivoisia hypähdyksiä joka
suunnalle. Näiden sormien liikkeiden mukaan minusta saattoi arvata
Jaakon salaisimpiakin ajatuksia; mutta hänen kasvonsa olivat aina
tyynet -- ne ilmaisivat oman arvon tuntoa ja samassa myös alamaisuutta,
se on: minä olen oikeassa, mutta tietysti teidän on valta!
Meidät nähtyään isä sanoi vaan:
-- Odottakaahan, -- heti paikalla!
Ja päänsä liikkeellä osotti oveen, että joku meistä sen sulkisi.
-- Hitto tietäköön, mikä sinuun on tullut, Jaakko, jatkoi hän voudille
olkapäitänsä kohautellen (kuten hänen oli tapa). -- Tähän kirjekuoreen
suljetut 800 ruplaa...
Jaakko veti luoksensa nappulataulun, erotti 800 ja alkoi tuijottaa
epämääräiseen pisteeseen odotellen mitä seuraa.
-- ... ovat talouden tarpeiksi poissaoloni aikana. Ymmärrätkö? Myllystä
sinun on saaminen 1,000 ruplaa... eikö niin? Kiinnityksiä sinun on
kruunulta saaminen takasin 8,000; heinästä, jonka voi myydä omien
laskujesi mukaan 7,000 puutaa -- panen 45 kopekkaa puudalta -- sinä
olet saapa 3,000; siis kuinka paljon sinulla on rahoja kaikkiaan? --
12,000... eikö niin?
-- Aivan, aivan, sanoi Jaakko.
Mutta hänen sormiensa nopeasta liikkeestä huomasin hänen aikovan panna
vastaan; isä keskeytti hänet.
-- Näistä rahoista sinun siis on lähettäminen 10,000 Petrovskin
maatilan edestä neuvoskunnalle. -- Jotavastoin kassassa olevat rahat,
jatkoi isä (Jaakko sekotti entiset 12,000 ja erotti 21,000): -- sinun
on tuominen minulle ja merkitseminen laskuihin menopuoleen nykyiselle
päivämäärälle (Jaakko sekotti nappulat ja käänsi taulun ylös alasin,
osottaen kai sillä että noiden 21.000 on käyvä samoin.) -- Tämän
kirjekuoren sinä taas annat sille, jolle se on osotettu.
Minä kun seisoin lähellä pöytää, näin kirjekuorella osotteen: "Karl
Ivanovitsh Mauerille".
Luultavasti isä huomasi minun lukeneen semmoista, mitä en tarvinnut
tietää, koska hän pani kätensä olalleni ja kevyellä liikkeellä ohjasi
minut pois pöydän luota. En ymmärtänyt hyväilyäkö tämä oli vai
oikaisua, mutta joka tapauksessa minä suutelin suurta suonikasta kättä,
joka lepäsi olallani.
-- Ymmärrän, sanoi Jaakko. -- Ja mitä suvaitsette määrätä Habarovkan
rahojen suhteen?
Habarovka oli äidille kuuluva maatila.
-- Ne ovat jätettävät konttoriin eikä niitä saa mihinkään käyttää minun
määräämättäni.
Jaakko oli hetken aikaa vaiti; sitten hänen sormensa äkkiä alkoivat
hurjasti kiemurrella, ja vaihdettuaan tottelevaisen tylsyyden, joka
hänen kasvoillaan ilmeni kun oli herran käskyjä kuunteleminen, tuohon
hänelle omituiseen viekkaaseen ilmeeseen, hän veti taas nappulataulun
luokseen ja alkoi selvitellä:
-- Älkää pahastuko Pjotr Aleksandrovitsh, mutta minun täytyy ilmottaa
että on mahdoton ajoissa suorittaa neuvostolle. -- Te äsken sanoitte,
jatkoi hän verkalleen: -- että rahoja pitäisi saada kiinnityksistä,
myllystä ja heinästä. (Luetellen näitä summia hän erotti ne
nappulataululla). -- Mutta nähkääs, minä pelkään, kun emme vaan
laskuissamme vähän erehtyisi, lisäsi hän hetken vaiti oltuaan ja
syvämietteisesti isään katsahtaen.
-- Miksi niin?
-- No nähkääs, ensinnäkin mitä myllyyn tulee, niin se mylläri jo
kahteen kertaan on käynyt luonani rukoilemassa maksun lykkäystä, ei
sanonut olevan rahaa... se on parastaikaakin täällä, ehkä suvaitsette
itse sen kanssa puhua.
-- Mitä se sanoo? kysyi isä, osottaen päänliikkeellä, ettei halunnut
puhua myllärin kanssa.
-- Tietäähän sen mitä se puhuu, ei ole muka yhtään jauhattavia käynyt,
ja mitä oli rahoja ne näet meni sulkujen korjuuseen. Ja jos sen ajaa
tiehensä, niin eipä siitäkään ole meille apua. -- Mitä taas
kiinnityksiin tulee, niin johan taisin herralle ilmottaa, ettei meidän
rahojamme sieltä niinkään pian saada irti. Minä tuonnoin kuulustelin
sitä asiata kaupungista, niin vastattiin, ettei asialle voi nyt mitään
ja että kaikesta päättäen rahoja ei ole odotettavissa ennen kuin kahden
kuukauden kuluttua -- Ja mitä vihdoin heiniin tulee, niin vaikkapa nyt
saisimmekin myydyksi 3,000 edestä...
Hän siirsi 3,000 erilleen ja oli hetkisen vaiti katsahdellen vuoroon
nappuloihin vuoroon isän silmiin, ikäänkuin olisi tahtonut sanoa:
"Näettehän itse kuinka vähän tätä on! Ja heinästäkin saamme huonon
hinnan jos sitä tähän aikaan rupeamme myymään..."
Näkyi selvästi että hänellä on vielä suuri joukko todistuksia: ja
siksipä isä kai hänet keskeyttikin.
-- Siitä mitä olen sanonut en muuta mitään, mutta jos rahojen
saamisessa todellakin tulee viivytystä, niin ota sitten Habarovkan
rahoista mikä puuttuu.
-- Ymmärrän.
Jaakon kasvoista ja sormien liikkeistä saattoi huomata, että tämä
viimeinen määräys oli hänelle suuresti mieleen.
Jaakko oli maaorja, sangen innokas ja altis mies; kuten kaikki hyvät
käskyläiset oli hänkin äärettömän tarkka isäntänsä varojen hoidossa ja
hänen käsityksensä herrasväen eduista olivat mitä kummallisimmat. Hän
pyrki alituisesti huolehtimaan herran omaisuuden kasvamisesta rouvan
omaisuuden kustannuksella ja koetti todistaa välttämättömäksi käyttää
kaikki tulot tästä jälkimäisestä maatilasta Petrovskin maatilan hyväksi
(missä me asuimme). Siksipä hän nyt oli riemuissaan. Hän oli
täydellisesti onnistunut.
Tervehdittyään meitä isä sanoi että kylliksi olimme jo täällä maalla
laiskotelleet, että nyt me emme enää olleet pieniä, ja että aika oli
ryhtyä tosilukuihin.
-- Kuten te jo tietänette minä lähden ensi yönä matkalle Moskovaan ja
otan teidät mukaani, sanoi hän. -- Te tulette asumaan mummon luona,
mutta äiti jää tyttöjen kanssa tänne. Ja te tiedätte myös, että hänen
ainoa lohdutuksensa tulee olemaan saada kuulla teidän ahkeruudestanne
ja että teihin ollaan tyytyväiset.
Vaikka niistä valmistuksista, joita saattoi muutamien päivien kuluessa
huomata, me jo olimmekin odottaneet jotain tavatonta tapahtuvaksi, niin
tämä uutinen meitä kuitenkin hirveästi hämmästytti.
Volodja punastui ja vapisevalla äänellä ilmotti isälle mitä äiti oli
käskenyt.
-- Sitäköhän se minun uneni merkitsikin! ajattelin minä: suokoon vaan
Jumala, ettei mitään pahempaa tapahtuisi.
Minun oli niin sääli äitiä, vaikka toiselta puolen minua ilahutti
ajatus, että nyt olimme siis tulleet suuriksi.
"Jos me nyt lähdemme, niin varmaankaan oppitunteja ei enää tule
olemaan: se on mainiota! ajattelin minä -- Sääliksi käy vaan Karl
Ivanovitshia. Hän varmaankin erotetaan virasta, sillä eipä hänelle
muuten olisi tuota kirjettä valmistettu... Parempi olisi vaikka pitäisi
aina lukea, kunhan ei tarvitsisi lähteä täältä ja erota äidistä ja
loukata Karl Ivanovitsh raukkaa. Se on muutenkin hyvin onneton!"
Nämät ajatukset vilahtelivat päässäni: minä en liikkunut paikaltani,
tuijotin vaan puolikenkieni mustiin nauhaisiin.
Puhuttuaan Karl Ivanovitshin kanssa vielä muutamia sanoja ilmapuntarin
laskemisesta, hän käski Jaakon pitää koiria toistaiseksi nälässä, koska
tahtoi lähtiäisiksi panna päivällisten jälkeen toimeen metsästyksen
nuorilla ajokoirilla. Vastoin odotustani isä lähetti meidät
lukemaan lohdutukseksi luvaten kuitenkin ottaa myöhemmin mukaan
metsästysretkelle.
Juostessani ylös minä poikkesin terassille. Kynnyksen edessä makasi
päivänpaisteessa kokoonkäpristyneenä isän mielikki vinttikoira, Milka
nimeltään.
-- Sinä Milka kulta, puhelin minä sitä hyväillen ja kuonoon suudellen:
-- kohta lähdemme täältä pois; hyvästi! emme enää koskaan näe
toisiamme!
Minä tulin liikutetuksi ja purskahdin itkuun.
IV
OPPITUNNIT.
Karl Ivanovitsh oli hyvin pahalla tuulella. Sen huomasi hänen
rypistyneistä silmäkulmistaan ja siitä miten hän paiskasi takkinsa
vaatekaappiin, miten vihasesti kiristi yönuttunsa vyötä, ja miten
voimakkaasti painoi kynnellään siihen kohtaan lukukirjaa, johon asti
meidän oli oppiminen ulkoa. Volodja osasi jotenkin hyvin, mutta minä
olin niin tunteitteni vallassa etten voinut tehdä yhtään mitään.
Tuijotin kauan kirjaan näkemättä mitään eteeni enkä voinut lukea
kyyneleitten tähden, jotka täyttivät silmäni aina kun muistin matkan;
ja kun sitten piti lausua ääneen Karl Ivanovitshille, joka ummistunein
silmin minua kuunteli (se oli aina paha merkki), juuri siinä kohden
missä toinen sanoo: Wo kommen Sie her? ja toinen vastaa: ich komme vom
Kaffe Hause, en voinut estää kyyneleitäni enkä nyyhkytyksiltä saanut
mitenkään lausutuksi: Haben sie die Zeitung nicht gelesen? Kun sitten
tuli kaunokirjotuksen vuoro, sain kyynelten vuoksi paperini tahratuksi
semmoiseksi että näytti kuin olisin vedellä kirjottanut käärepaperille.
Karl Ivanovitsh suuttui, käski minun mennä polvilleni nurkkaan, väitti
että se on uppiniskaisuutta, nukkekomediaa (se oli hänen lempisanansa),
uhkasi viivottimella ja vaati pyytämään anteeksi, vaikka minä itkun
vuoksi en saanut sanaakaan suustani: vihdoin, arvatenkin tuntien
vääryyttä tekevänsä, hän läksi Nikolain huoneeseen, paiskaten oven
jälkeensä.
Luokkahuoneeseemme kuului mitä Nikolain luona puhuttiin.
-- Oletko kuullut, Nikolai, että lapset matkustavat Moskovaan? sanoi
Karl Ivanovitsh tullessaan kynnyksen yli.
-- Olenpa kyllä kuullut.
Varmaankin Nikolai aikoi nousta seisaalleen, sillä Karl Ivanovitsh
sanoi: "istu vaan. Nikolai!" ja sen jälkeen sulki oven. Minä tulin pois
nurkasta ja asetuin oven taakse kuuntelemaan.
-- Teitpä sinä kuinka paljon hyvänsä hyvää ihmisille, olitpa kuinka
kiintynyt tahansa, kiitollisuutta ei vaan näy voivan odottaa, Nikolai!
puhui Karl Ivanovitsh kiihottuneena.
Nikolai istui ikkunalla tehden suutarin työtä ja nyökäytti kai
myöntävästi päätään.
-- Minä olen 12 vuotta elänyt tässä talossa ja voin sanoa Jumalan
edessä, Nikolai, jatkoi Karl Ivanovitsh nostaen tietysti silmänsä ja
nuuskarasiansa kattoa kohden: -- että olen rakastanut heitä ja
puuhannut heidän tähtensä enemmän kuin jos olisivat olleet omia
lapsiani. Muistathan, Nikolai, silloinkin kun pikku Volodjalla oli
kuume, muistathan kuinka minä yhdeksään vuorokauteen silmiäni
ummistamatta valvoin hänen vuoteensa ääressä? Niin! silloin olin
tietysti hyvä, rakas Karl Ivanovitsh, silloin olin minä tarpeellinen;
mutta nyt, lisäsi hän ivallisesti naurahtaen: -- nyt _lapset ovat
tulleet suuriksi, nyt heidän muka täytyy ryhtyä tosityöhön_. Aivan kuin
eivät he täällä olisi mitään oppineet, Nikolai!
-- Mitenkäpäs sitä sitten pitäisi oppia? sanoi Nikolai pannen naskalin
pois ja vetäen pikilankoja eri suunnille.
-- Niin, nyt olen käynyt tarpeettomaksi, nyt minä ajetaan pois; mutta
missä ovat lupaukset, missä kiitollisuus? -- Natalia Nikolajevnaa minä
kunnioitan ja rakastan, Nikolai, sanoi hän käsi rinnalla: -- mutta mitä
merkitsee täällä Natalia Nikolajevna?... Hänen tahtonsa tässä talossa
merkitsee yhtä paljon kuin tuo tuossa, näin sanoen hän puhuvalla
liikkeellä viskasi nahkapalasen lattialle. -- Kyllä minä tiedän ketä
niistä vehkeistä saa kiittää ja miksi minä olen nyt käynyt
tarpeettomaksi; siksi, että minä en imartele enkä myöntele joka asiassa
kuten _muutamat ihmiset_. Minä olen tottunut aina ja kaikkien ihmisten
edessä puhumaan totta, sanoi hän ylpeästi. -- Olkoot sitten! Eivätpä he
siitä rikastu, että minä poistun, mutta minä Jumalan armosta kyllä
löydän leipäpalan... vai miten arvelet, Nikolai?
Nikolai nosti päätänsä ja katsahti Karl Ivanovitshiin ikäänkuin
päästäkseen selvyyteen todellako se on löytävä leipäpalasen vai ei, --
mutta ei sanonut sentään mitään.
Paljon ja kauan puhui Karl Ivanovitsh samaan suuntaan: puhui siitä
kuinka hänen ansioitansa oli paremmin osattu arvossa pitää erään
kenraalin kodissa, missä hän ennen asui (minun teki kipeätä sitä
kuulla), puhui Saksin maakunnasta, vanhemmistaan, räätäliystävästään
nimeltä Schönheit j.n.e.
Minä otin osaa hänen suruunsa, ja minun oli paha mieli siitä, ettei isä
ja Karl Ivanovitsh, joita rakastin melkein yhtä paljon, ymmärtäneet
toisiansa; minä suoriuduin jälleen nurkkaan, istuin kyykylleni ja
rupesin ajattelemaan miten heidän välillänsä voisi saada sovintoa
syntymään.
Palattuaan luokkahuoneeseen Karl Ivanovitsh käski minun nousta ja
ottaa esille sanelukirjotusvihkoni. Kun kaikki oli valmista hän
juhlallisesti istuutui nojatuoliinsa ja alkoi ikäänkuin jostain
syvyydestä tulevalla äänellä sanella seuraavaa: Von al-len
Lei-den-schaf-ten die grau-sam-ste ist... "haben sie geschrieben?"
Tässä kohden hän pysähtyi, haisteli hitaasti nuuskaa ja jatkoi uudella
voimalla: die grausamste ist die Undankbarkeit... "Ein grosses U."
Odottaessani jatkoa, kun olin kaikki kirjottanut, minä katsahdin
häneen.
-- Punctum, sanoi hän tuskin huomattavasti hymähtäen ja viittasi meitä
antamaan vihot hänelle.
Moneen kertaan, erilaisilla äänenpainoilla ja mitä suurinta mielihyvää
ilmaisten hän luki tämän lauseen, joka sisälsi hänen sydämmensä
salaisen ajatuksen; sitten hän antoi meille historian läksyn ja istui
ikkunan ääreen. Hänen kasvonsa eivät olleet enää ankarat, kuten ennen;
ne vaan ilmaisivat semmoisen ihmisen mielihyvää, joka on arvokkaalla
tavalla saanut kärsimänsä vääryyden kostetuksi.
Kello oli neljännestä vaille yksi, mutta eipä Karl Ivanovitsh näyttänyt
aikovankaan päästää meitä pois: antoi yhä vaan uusia läksyjä. Ikävä ja
ruokahalu enenivät samassa määrässä. Suurella maltittomuudella minä
panin merkille kaikki mikä saattoi osottaa päivällisen lähestymistä.
Tuossa menee jo pihavaimo niinitötterö kädessä lautasia pesemään, nyt
jo kuuluu astiain kolinaa ruokakaapista, nyt pöytä hajotetaan pitkäksi,
tuolit asetetaan, tuossa on jo Mimmi Ljubotshkan ja Katinkan kanssa
(Katinka oli Mimmin 12-vuotias tytär), ne tulevat puutarhasta; mutta
eipä näy vielä Fokaa -- hovin Fokaa, joka aina tulee käskemään
päivällisille. Vasta silloin saa viskata kirjat pois ja Karl
Ivanovitshista välittämättä juosta alas.
Nytpä jo kuuluu askelia rappusilta; mutta eivät ne ole Fokan askeleita!
Ulkoa minä olen oppinut hänen askeleinsa äänen ja aina tunnen hänen
saappaittansa narinan. Ovi aukenee ja siinä näyttäytyy minulle kokonaan
tuntematon olento.
V
MIELIPUOLI.
Huoneeseen astui noin 50 vaiheilla oleva mies, rokonarpiset,
pitkulaiset kasvot kalpeina; tukka oli harmaa, parta punertava. Hän oli
niin pitkäkasvuinen, että ovesta tullakseen ei riittänyt pään
kumartaminen, vaan piti taivuttaa koko ruumis. Yllään oli hänellä
jotain rääsyn tapaista, joka muistutti kauhtanaa tai takkia; kädessä
mahdottoman suuri matkasauva, jota hän kynnyksen yli tultuaan kaikin
voimin jyskytti lattiaan, ja vääntäen silmäkulmansa ja avaten suunsa
selkoselälleen alkoi nauraa hahattaa hirveän luonnottomalla äänellä.
Hän oli kiero toiselta silmältään ja sen terä hyppeli alituiseen, mikä
teki hänen rumat kasvonsa vieläkin paljoa inhottavammiksi.
-- Jaha, siinäpä te olette! hän huusi, tuli lyhyin askelin juosten
Volodjan luo, tarttui hänen päähänsä ja alkoi suurella tarkkuudella
tutkia päälakea, -- sitten ihan totisena poistui hänen luotansa, tuli
pöydän ääreen ja alkoi puhaltaa vahavaatteen alle ja tehdä
ristinmerkkiä. -- Ohhoh, surku tulee! Ohhoh! Ohhoh, ohhoh, kipeätä
tekee!... voi polosia... lentävät pois, puhui hän sitten itkusta
vapisevalla äänellä ja tuntehikkaasti katsoen Volodjaan, ja alkoi
hihalla pyyhkiä todellakin valuvia kyyneleitä.
Hänen äänensä oli raaka ja käheä, liikkeet nopeita ja epätasasia, puhe
sekava ja järjetön (hän ei milloinkaan käyttänyt pronomineja), mutta
hän pani sanoihinsa painoa niin liikuttavalla tavalla, ja hänen
keltaset, mielettömät kasvonsa saivat joskus niin vilpittömän
surullisen ilmeen, että häntä kuunnellessa ei voinut olla tuntematta
sekasin sekä sääliä, kauhua että surua.
Se oli mielipuoli maantienkuljeksija, Grisha.
Mistä hän oli kotosin? ketkä olivat hänen vanhempansa? mikä oli
saattanut hänet maantielle kuljeksimaan? ei sitä kukaan tietänyt.
Tiedän ainoastaan, että hän jo 15-ikäisestä alkaen oli tunnettu
mielipuolena, joka kesät talvet kävi avojaloin, kuljeskeli
luostareissa, lahjotteli pieniä pyhäinkuvia niille, joihin mieltyi, ja
puhui arvotuksen tapaisesti, jota toiset selittivät ennustuksiksi. Eikä
kukaan muistanut nähneensä häntä toisenlaisena. Vielä tiedän, että hän
silloin tällöin käväsi mummoni luona, ja että jotkut sanoivat hänen
olevan rikkaiden vanhempain onnettoman pojan ja puhtaan sielun, mutta
toiset taas pitivät tavallisena moukkana ja laiskurina.
Vihdoin viimein ilmestyi kauan odotettu täsmällinen Foka, ja me
läksimme alas. Grisha kulki takanamme yhä itkien, jatkaen mielettömiä
puheitaan ja kolautellen sauvaansa astuimiin. Isä ja äiti kävelivät
käsikkäin ruokasalissa, jostakin hiljaa puhellen. Maria Ivanovna istui
arvokkaana nojatuolissa, joka kosketti sohvaan symmetrisessä suorassa
kulmassa, ja ankaralla vaikka hillityllä äänellä antoi ohjauksia
vieressään istuville tytöille. Karl Ivanovitshin astuttua huoneeseen
hän katsahti tähän, kääntyi heti pois, ja hänen kasvonsa saivat ilmeen,
jonka voisi lausua näin: "minä en näe teitä, Karl Ivanovitsh, te olette
minulle ilmaa!" Tyttöjen silmistä näkyi, että he olisivat niin pian
kuin mahdollista tahtoneet kertoa meille jonkun hyvin tärkeän uutisen;
mutta paikoiltaan hypähtäminen ja meidän luokse töytääminen olisi ollut
Mimmin sääntöjen rikkomista. Heidän oli ensin lähestyminen Mimmiä ja
sanominen "bonjour, Mimi!" harppaseminen jalalla, ja vasta sitten oli
lupa puuttua puheisiin.
Mikä harmillinen olento olikaan tuo Mimmi! Hänen läsnä ollessaan
monastikaan ei saanut mistään asiasta puhua: kaikessa se löysi
sopimattomuuksia. Sitten se vielä alituiseen kävi päälle: parlez donc
français, ja juuri silloin kuin olisi enin tahtonut lörpötellä venättä;
taikka päivällisissä, juuri kun pääsi jonkun hyvän ruuan makuun ja
tahtoi sitä kenenkään häiritsemättä syödä, hän jo siellä kerkeää: --
mangez donc avec du pain, taikka comment-ce que vous tenez votre
fourchette? "Ja mitä ihmeen asiata hänellä oikeastaan oli meihin!
Opettakoon se siellä niitä tyttöjään, meillä on siihen oma Karl
Ivanovitshimme." Minä ymmärsin täydellisesti tämän inhoa _muutamiin
ihmisiin_.
-- Pyydä äidiltä, että pääsisimme mukaan metsästykselle, kuiskasi
Katinka pysäyttäen minua takin liepeestä, kun aikuiset kulkivat edellä
ruokasaliin.
-- Hyvä; koetetaan.
Grisha söi ruokasalissa, mutta erikseen pikku pöydän ääressä; hän ei
nostanut silmiään lautaselta, huokasi tuon tuostakin, teki hirveitä
naamoja ja saneli ikäänkuin itsekseen: surkeata!... lensi pois...
kyyhkynen lentää taivaaseen... voi, voi, haudalla on kivi!... j.n.e.
Äiti oli aamusta asti hermostuneessa mielentilassa; Grishan läsnäolo,
juttelut ja temput nähtävästi pahensivat vaan tätä hänen
mielentilaansa.
-- Se on totta, olin unohtaa pyytää sinulta erästä asiaa, sanoi hän
antaen isälle liemilautasta.
-- Mitä niin?
-- Käske etteivät päästä irti sinun kauheita koiriasi; ne olivat syödä
suuhunsa Grisha paran, kun se kulki pihan yli. Sillä lailla vielä
hyökkäävät lapsienkin kimppuun.
Kuultuaan että puhe oli hänestä, Grisha kääntyi pöytään päin ja alkoi
näytellä rikkirevittyjä rääsyjään ja puhua ruoka suussa:
-- Tahtoi niitä repimään... Jumala ei suonut. Synti on usuttaa koiria!
Suuri synti! Älä lyö miekkonen... Jumala antaa anteeksi... nyt on
toiset ajat.
-- Mitä se höpisee? kysyi isä visusti ja ankarasti tarkastellen häntä.
-- Minä en ymmärrä mitään.
-- Mutta minä ymmärrän, vastasi äiti: -- hän on minulle kertonut, että
joku metsästäjä oli tahallaan usuttanut koirat hänen kimppuunsa, niin
siihen se nyt sanoo: "tahtoi niitä repimään, mutta Jumala ei suonut",
ja pyytää ettet sinä siitä rankaisisi metsästäjää.
-- Vai niin! sanoi isä. -- Mistäs hän tietää, että minä aijon rangaista
sitä metsästäjää?
-- Tiedäthän etten ole mikään tuollaisten olentojen ihailija, jatkoi
hän ranskaksi: -- mutta tämä tässä on minulle erittäinkin
vastenmielinen ja on varmaankin...
-- Voi, älä puhu niin, ystäväni, keskeytti äiti ikäänkuin olisi jotain
säikähtänyt: -- mistä sen tietää?
-- Luulisipa että olen ollut kyllin tilaisuudessa tutustumaan
tuollaisiin olentoihin -- niitähän käy luonasi niin lukuisasti -- ja
kaikki he ovat samaan malliin. Aina vaan sama historia...
Näki selvästi, että äiti tässä asiassa oli aivan toista mieltä eikä
tahtonut väitellä.
-- Annappa minulle piirakka, sanoi hän. -- Ovatko ne hyviä tällä
kertaa?
-- Ei, minua suututtaa, jatkoi isä ottaen käteensä piirakan, mutta
pitäen sitä niin kaukana ettei äiti siihen ylettynyt: -- ei, minua
suututtaa kun näen, että järkevät ja sivistyneet ihmiset antautuvat
mokomiin hullutuksiin.
Ja hän kolahutti kahvelinsa pöytään.
-- Minä pyysin sinua antamaan piirakkaa, toisti äiti ojentaen kättänsä.
-- Ja parasta onkin, jatkoi isä työntäen kättä syrjään, -- että
sellaiset olennot pistetään putkaan. Ne saavat aikaan vaan sen hyvän,
että hermostuttavat jo ennestäänkin hermostuneita olentoja, lisäsi hän
hymähtäen, kun huomasi että tämä keskustelu ei ollut äidille lainkaan
mieleen, ja antoi vihdoin hänelle piirakan.
-- Minä sanon siihen ainoastaan sen, että on vaikea uskoa, että
ihminen, joka 60 ikävuodestaan huolimatta kesät talvet käy paljain
jaloin ja vaatteittensa alla kantaa kahden puudan painoisia kahleita,
ja joka päälliseksi monta kertaa on kieltäytynyt asumasta huoletonna ja
ilman puutteita, -- vaikeata on uskoa, -- sanon, -- että semmoinen
ihminen menettelisi näin ainoastaan laiskuudesta. Mitä taas tulee
ennustuksiin, lisäsi hän huoahtaen ja vähän vaiti oltuaan: -- je suis
payée pour y croire; olenhan sinulle kertonut kuinka sekin Kirjusha
ennusti isä-vainajan kuolinhetken, joka sitten sattui yhteen ei
ainoastaan päivälleen vaan ihan tunnilleenkin.
-- Äh, minkä sinä nyt olet minulle tehnyt! sanoi isä hymyillen ja
pannen kätensä sille puolelle suuta, jolla Mimmi istui. (Kun hän näin
teki, minä aina rupesin jännityksellä kuuntelemaan, odottaen sieltä
tulevan jotakin naurettavaa). -- Miksi muistutit minulle hänen
jalkojansa? minä katsahdin enkä nyt voi enää mitään syödä.
Päivällinen oli loppupuolella. Ljubotshka ja Katinka yhä vaan vilkkuen
antoivat meille merkkejä, pyörivät tuoleillansa ja yleensä ilmaisivat
mitä suurinta levottomuutta. Tämä vilkkuminen merkitsi: "pyytäkää jo
pian että me pääsisimme mukaan!" Minä sysäsin kyynäspäälläni Volodjaa.
Volodja sysäsi minua ja vihdoin rohkaisi mielensä: aluksi arasti,
sitten jotenkin lujasti ja äänekkäästi hän selitti, että koska me nyt
erotaan kotoa, niin eikö tytöt pääsisi mukaan metsästysretkelle,
linjaalirattailla. Jonkun aikaa neuvoteltuaan suuret ratkaisivat tämän
kysymyksen meidän eduksemme, ja mikä oli vielä parempi, äitikin sanoi
tulevansa mukaan.
VI
METSÄSTYSRETKEN VALMISTUKSET.
Jälkiruuan aikana käskettiin Jaakko sisälle ja annettiin määräykset
linjaalirattaista, metsäkoirista ja ratsuista -- kaikkea tätä suurella
tarkkuudella, jokaista hevosta nimeltä nimittäen. Volodjan hevonen
ontui, jonka tähden isä käski satuloida metsästyshevosen. Tämä sana
"metsästyshevonen" sai kummallisen soinnun äidin korvissa: hänestä
näytti että metsästyshevosen täytyi olla jotakin metsäpedon kaltaista,
että se tietysti pillastuu ja tappaa Volodjan. Ei auttaneet mitkään
isän ja Volodjan vakuutukset; suurella urheudella Volodja selitti,
ettei pillastuminen tee mitään ja että hän juuri toivookin hevosen
pillastuvan. Äiti raukka sanoi moneen kertaan, että nyt hän koko aikana
ei tule muuta kuin tuskailemaan.
Päivällinen päättyi; suuret menivät työhuoneeseen kahvia juomaan, mutta
me juoksimme puutarhaan harppailemaan hiekkakäytäviä myöten, joille oli
pudonnut keltasia lehtiä, ja puhelemaan. Puhuimme ensin siitä, että
Volodja lähtee metsästyshevosella; siitä kuinka suuri häpeä oli että
Ljubotshka juoksi hitaammin kuin Katinka; siitä että olisi hauska saada
nähdä Grishan kahleita j.n.e.: mutta siitä että kohta eroamme kodista,
ei sanottu sanaakaan. Puhelumme keskeytyi, kun kuului lähestyvien
linjaalirattaiden räminä. Niiden jälkeen ratsastivat metsästäjät
koirien kanssa, metsästäjien jälessä tuli kuski Ignat Volodjalle
määrätyn hevosen selässä, johdattaen samalla riimusta minun iänikuista
kaakkiani. Ensin me kaikki hyökkäsimme aidan luo, josta saattoi nähdä
kaikkia näitä huvittavia asioita, ja sitten ilosta hihkaisten juoksimme
melulla ylös pukeutumaan, ja pukeutumaan niin, että olimme niin paljon
kuin mahdollista oikeiden metsästäjäin näköiset. Tärkeintä oli sitä
varten vetää pitkävartiset saappaat housunlahkeiden päälle. Me
pukeuduimme vähääkään viipymättä, koettaen mitä pikemmin päästä takasin
verannalle ihailemaan koiria, hevosia, ja juttelemaan metsästäjien
kanssa.
Oli kuuma päivä. Aamulla ensin näyttäytyi taivaanrannalla valkosia
kummallisen muotoisia hattaroita, sitten tuulonen alkoi niitä ajella
yhä lähemmäksi ja lähemmäksi, niin että jo toisinaan peittivät
auringon. Mutta pilvien liikkumisista ja mustenemisista huolimatta ei
näkynyt olevan sallittu niiden kokoontua ukkoseksi ja siten häiritä
meidän viimeistä huviretkeämme. Illaksi ne taas alkoivat hajota: toiset
vaalenivat, pitenivät ja etenivät taivaanrantaan; toiset noustuaan ihan
päämme kohdalle muuttuivat valkoisiksi, läpinäkyviksi; ainoastaan yksi
musta suuri pilvi pysähtyi itään. Karl Ivanovitsh aina tiesi mihin päin
mikin pilvi suuntautuu, ja hän selitti että tämä pilvi lähtee Maslovkan
kylään päin, että sadetta ei tule ja ilma on oleva erinomainen.
Foka vanhuudestansa huolimatta juoksi hyvin ketterästi ja nopeasti alas
rappusia, huusi "ajakaa eteen!" ja jalat hajalla tanakasti asettui
sisäänkäytävän eteen, semmoisen miehen asennossa, jolle ei tarvitse
muistuttaa hänen velvollisuuksiansa. Naiset tulivat alas ja jonkun
aikaa neuvoteltuaan siitä, kuka millekin puolelle asettuu ja kuka
kestäkin pitelee (vaikka minusta ei olisi tarvinnut yhtään pidellä),
istuutuivat, avasivat päivänvarjostimensa ja läksivät liikkeelle. Kun
linjaalirattaat liikahtivat, niin äiti, osottaen "metsästyshevosta",
kysyi vapisevalla äänellä kuskilta:
-- Onko tuo hevonen Vladimir Petrovitshille?
Ja kun kuski vastasi myöntävästi, heilahutti hän toivottomasti kättänsä
ja kääntyi poispäin. Minä olin kovasti kärsimätön: kiipesin oman
hevoseni selkään, katselin sen korvien väliin ja tein pitkin pihaa
kaikellaisia kiertoratsastuksia.
-- Älkää suvaitko koiria musertaa, sanoi minulle joku metsästäjistä.
-- Ole huoletta: en minä ole ensikertalainen, vastasin ylpeästi.
Volodja istui "metsästyshevosen" selkään, ja vaikka oli uskalias, näkyi
hän nyt aristelevan, silitteli sitä ja moneen kertaan kyseli:
-- Onko se hiljainen?
Hevosen selässä hän näytti hyvin komealta -- oli aivan kuin
aikaihminen. Hänen kiristetyt reitensä makasivat satulalla niin hyvin
että minun kävi oikein kateeksi, erittäinkin siksi, että mikäli voin
varjosta päättää itse en näyttänyt lähimainkaan niin komealta.