Myrsky.
Seuraavana Lauantaina jälkeen puolen päivän alkoi se kauhea, kaksi
päivää kestävä myrsky, josta moni vielä puhuu kaikkein kauheimpana,
mikä ikinä on Lofotissa raivonnut.
Kaikeksi onneksi ei kalastus vielä ollut alkanut -- myrsky puhalsi
luode puolelta suorastaan Länsivuomaan ja toi mukanaan sumua ja
lumiräntää sekä vyörytti kauheita aaltoja sinne -- muutoin olisi ehkä
saatu kuulla yhtä monesta haaksirikosta kuin tuon kuuluisan myrskyn
jälkeen vuonna 1849, jolloin yhtenä vuorokautena useampia satoja
veneitä joutui haaksirikkoon. Nyt ei hukkunut muuta kuin joitakuita
veneitä, jotka olivat matkalla kalalle, useampia purjeveneitä ja pari
suurempaa laivaa ajoi myrsky maalle.
Myrsky kiihtyi yön kuluessa; me tunsimme miten rakennuksemme liikahti
jokaisesta myrskyn puuskauksesta ja natisi liitteissään; me valvoimme
kaikki ikääskuin äänettömän suostumuksen johdosta kynttilän ääressä.
Ullakkoluukut, ovet ja akkunat suljettiin huolellisesti. Kattokivet
putoilivat kolisten maahan, myrskyn viskeleminä, niin että me
pelkäsimme niiden puhkaisevan läven kattoon, ja uunin piiput ne
vinkuivat niin ilkeästi ja kolkosti; kun tuuli oikein ankarasti puhalsi
kuului se voimakkaalta, ilkeältä sankarinääneltä myrskyisessä yössä,
väliin taas kurjalta hätähuudolta.
Olimme kaikki koossa asunhuoneessa ja vallitsevaa hiljaisuutta
keskeytti ainoastaan jonkun huomauttaminen ilman vaiheista, tahi kun
joku talon väestä palasi, tehtyänsä katselmus retken kartanon ympäri.
Isälläni oli ankara pelko rantapuodista ja purrestansa, joka hänen oli
täytynyt päivällisen jälkeen kolmin kerroin kiinnittää ankarain
satamaan syökseväin hyöky-laineiden tähden. Usein näin hänen
kiertelevän käsiänsä ikäänkuin rukouksessa ja senjälkeen astuskelevan
permannolla hetken aikaa iloisempana, kunnes tuska taaskin valtasi
hänet ja hän istuutui synkästi silmäillen eteensä.
Myrsky kesti yhä. Ulkoa kuului kumahteleva jyske -- joka hyvin kyllä
voi tulla rantapuodista. Isäni otsallen kohoili tuskan hiki ja minua
liikutti syvästi nähdessäni hänen ahdistustansa, voimattani kuitenkaan
tuottaa vähintäkään lohdutusta.
Vähää jälkeen meni hän kynttilän valolla eteis-huoneesen, vaan palasi
kohta kantaen kädessänsä vanhaa, suurilla kirjaimilla painettua
Virsikirjaa, josta hän etsi muutaman rukouksen sekä meren-hädässä
laulettavan virren. Kaikki väki kokoontui kutsumatta asuinhuoneesen
hartaushetkeä viettämään. Isäni laski suuret, ruskeat kätensä, joissa
hän piti virsikirjaa, kahden pöydällä palavan kynttilän väliin. Aluksi
luki hän rukouksen ja lauloi sen jälkeen virrestä joka värsyn, joita
me, kukin taitonsa mukaan, säestimme. Todella oli tuo kuni rukous
myrskyjen ahdistaman aluksen kajuutassa ja varmaankin haaveili nyt tämä
kuvittelu vaaroja rikkaasta nuoruudesta isäni sielussa. Myrskyn henkien
luulimme jo hartauden hetkiä viettäessä tyyntyneen, vaan uusilla
voimilla alkoi sen päätettyä tuo turmiollinen luonnon raivo.
Ylhäällä makasi vanhempi Martinez vuoteensa vieressä polvillaan ja
risti lakkaamatta itseänsä Kristuksen kuvan edessä. Varmaankin oli
hänellä paljon vähemmän syytä huoleen kun meillä, sillä hänen brigginsä
oli laskenut ankkurin pienoseen lahdelmaan, joka sitä turvasi tuulta ja
aaltoja vastaan. Kuitenkin katui hän nyt katkerasti ei kiiruhtaneensa
vaaran uhatessa poikansa ja väkensä luo.
Aamupuolella yötä näkyi ilma hiukan tyyntyneen ja väsyneinä astuimme
levollen, jättäen ainoastaan pari miehistä vahdiksi. Kello 10 paikoilla
edelläpäivällisen valkeni päivä ja nyt voimme selvästi katsella
hävitystä sen täydellisyydessä. Sadottain makasi päärakennuksen
kattokiviä hajallaan pihamaalla, osa seinän laudoituksesta tuulen
puolella oli irtautunut ja ylin osa sillasta makasi vinossa, järveen
vaipuneena, kun aallot olivat huuhdelleet pois pari sen arkuista.
Vieläpä rantapuotikin oli kärsinyt vahinkoa.
Sillä välin liehui haaksi silminnähtävässä vaarassa. Kaksi maalle
kiinnitetyistä touveista oli jo katkennut ja pelastus riippui
ainoastaan kolmannesta, joka oli kiinni laivan renkaassa rannalla,
lahdelman suussa. Haahden kannella seisoi yksinään suuri, valkonen
villakoira, etukäpälät reunavarustuksilla, ulvoen, vaikkei sen ääni
aaltojen keulaa huuhdellessa ja tuulen riehuessa etäällen voinut
kuulua. Asema tuli yhä vaarallisemmaksi, sillä maahan kiinnitetty touvi
oli sellaisessa jännityksessä, ettei sen keskustakaan sattunut mereen.
Sen lisäksi kävi niin ankara tuuli, että ihmisen oli mahdottoman vaikea
pysyä pystyssäkään, sitä vähemmin rientää avuksi. Minä kiipesin
kukkulalle talon takana, jossa kallionlohkare suojasi myrskyä vastaan,
ja josta voin hyvästi silmäillä sekä meren että lahdelman yli.
Länsi-vuonon yli liehui talvisessa ilmassa aaltoilevia, hopean-harmaita
pilviä. Rantaa lähellä kohoili äärettömän suuria, kuohu-harjaisia
vesi-vuoria, jotka särkyivät roiskulla teräviä kallioita vastaan ja
vetäytyivät sen jälkeen takasin, jättäen lavean alan rannikkoa
kuivaksi.
Eräässä kohden, jossa kallio jyrkästi kohosi merestä, pieksivät aallot
korkealle ilmaan leveän vaahto pylvään, joka tuulen mukana syöksi savun
kaltaisena maiseman yli. Toisessa kohden ahdisti meri jättiläis
voimallaan luisua kalliota, milloin peittäen sen kuohuillaan, milloin
jättäen sen tyhjäksi taas ja tämän näytelmän päällä taisteli usein,
roikkuvin siivin, väsynyt lokki, joka luultavasti oli kolostansa
joutunut tuulien valtoihin.
Tuskissani kiinnitin huomioni lahteen purttamme kohden.
Hämmästyksekseni huomasin kannella seisovan miehen ja tunsin hänen --
se oli väkevä Jens, joka erään toisen miehen kanssa oli kiivennyt sinne
tuulen puolelta.
Hetkisen tyvenen aikana laskeusi hän, sidottuansa nuoran vartalonsa
ympärillen, yksinään keulaan ja alkoi vetää haahtea vastatuuleen pitkin
kovasti jännitettyä touvia. Pelolla odotin joka hetki haahden vaipuvan
veteen ja minusta näytti usea laine syöksyvän sen kannelle. Haahden
hiljaa kulkiessa eteenpäin seurasi isä ja väkemme levottomasti rantaa
myöten.
Saavuttuansa luodoille, joiden yli aallot alinomaa tyrskyivät,
kiinnitti vahva Jens purren ja alkoi vetää touvista, jota mies tarpeen
mukaan laivan kannelta irroitti. Hän oli juuri kiini sitomassa sitä
laiva-renkaasen eikä enää ollut tehtävänä kuin pari käännöstä, kun me
äkkiä huomasimme kolme mahdottoman suurta aallon harjaa, joiden
välttämättä täytyi heittäytyä luotojen yli. Selvästi oli nyt vahva Jens
haaksineen suurimmassa vaarassa, sillä lii'oin jännitetty touvi tuskin
voi kestää enenemää painoa.
Minä näin hänen lemmittynsä Martinen vääntelevän tuskissaan käsiänsä ja
kiiruhtavan rantaa pitkin luodoille päin; kentiesi oli hänellä aikomus
heittäytyä mereen ja kiiruhtaa hänelle avuksi, jota varmaan ei kukaan
toisista katselioista ollut ajatellutkaan.
Vaan vahva Jens oli jo huomannut vaaran; hän kiiruhti purteen alas,
jossa vielä suojaa voi löytää, -- ainoastaan ottaaksensa pitkän liinan,
kääri sen rauhallisesti useita kertoja ympärillensä ja sitoi pään kiini
laiva-renkaasen, ei enää luottaen omiin jättiläis-voimiinsa.
Tuskin oli hän näin ehtinyt valmistautua, kun jo ensimäinen aalto, jota
hän vastusti nojaten eteenpäin ruumiillansa, purkautui luotojen yli.
Ennenkuin toinen vielä kerkesi seurata, lisäsi hän uutta jatkoa maahan
sidottuun kiinnittimeen.
Aalto vierähti taaskin, vaan Jens seisoi järkähtämätönnä, kietoi
lujasti viimeisen solmunsa ja pelasti laivan.
Jens tunsi nyt uhkaavan aallon koko voiman. Hän nosti lantioiltansa
liinat leveille, väkeville hartioillensa, käänsi vielä, kukatiesi
viimeisen kerran, vaaleat kasvonsa kotoa kohden jäähyväisiksi; sitten
taivutti hän päänsä kolmatta, viimeistä aaltoa vastaan, joka vieryi
vaahtoisine harjoineen, kuten ainakin suurempana ja raskaampana
edelläkäviöitänsä.
Kun laine oli hajonnut, ei Jens enää seisonutkaan luodolla.
Hädissäni juoksin rannalle muiden luo. Jo ennenkuin saavuin alas, oli
paitsi haahtea, joka oli irtautunut luodolta, myöskin Jensin hengetön
ruumis korjattu merestä ja kannettiin ylös kartanoon.
Aalto oli riistänyt hänen kerallansa, sittenkun liina hänen
hartioiltansa vaatteiden ja ihon keralla oli luiskahtanut irti.
Tunnotoinna makasi hän veden vaikutuksesta ja toinen käsi, raastettuna
veriseksi, oli sijaltansa pois. Kalveana kävi isä, auttoi häntä kotiin
kantaessa ja asetti hänet vuoteelle.
Kun Jens heräsi tulvasi hänen suustansa verta ja haastaminen kävi
vaikeasti; vaan isä vakuutti iloisena, tutkittuansa haavaa, ettei
hengen vaaraa ollut pelkääminen.
Vahva Jens tuli rohkean työnsä kautta, jolla hän pelasti laivan,
lavealta kuuluksi; isäni luona oli hän siitä päivästä uskottu mies ja
seuraavana kesänä vietti hän häänsä Martinensa kanssa.