Loppu.
Nyt voin kirjoittaa tuon vähäsen, minulle kuitenkin niin suuri
arvoisen, joka on kerrottavana -- kau'an aikaa on se ollut mahdotonta.
Myrsky kesti Lauantain päivällisestä Maanantai yöhön, jolloin se päivän
vaaletessa laimentui täydelliseksi tyveneksi; siellä täällä kohoili
vielä joku hyöky laine. Samana päivänä laski Pappilan rantaan väellä
täytetty talonpoikanen viisi-soutu papin valkosen veneen asemesta, jota
kotiin odotettiin.
Kartanoon ylös kantoi neljä miestä hitaasti paaria, joiden perässä kävi
mies ja nainen käsityksin, kumartuneina. Se oli pappi puolisonsa
kanssa.
Minä tajusin kohta, mitä oli tapahtunut ja mieleni joutui synkkään
epätoivoon.
Surullinen sanoma, joka vähää jälkeen tuotiin meille, ei kertonut
mitään uutta minulle -- se ilmoitti vaan, että se, joka paareilla
makasi, oli papin tytär -- oli Susanna.
Heidän veneensä oli ainoastaan kolme neljännestä koto-rannasta, kun
myrsky niin äkisti nousi. Kalliolta puhalsi tuima vihuri salmen halki
ja kaasi arvaamatta maata jo läheisen venheen.
Pappi oli nopeasti saanut vaimonsa pelastetuksi kaatuneen venheen
päälle ja väki piteli kiini laidoista, kunnekka tuuli heidät ajeli tuon
lyhyen matkan rannalle. Vaan turhaan koki hän tähystellä veteen
kadonnutta lastansa, rientääksensä häntä pelastamaan. Aaltojen rajusti
kuohuessa venheen ympärillä irroitti voimakas mies epätoivossaan
itsensä kolmasti siitä ja syöksi aina, ponnistaen kaikki voimansa,
uiden harha kuvia kohden, joissa luuli tuntevansa lapsensa. Vielä
kerran aikoi hän uudistaa yritystänsä, vaan vaimon valitusten ja
rukouksien tähden esti väki häntä siitä. He kertoivat sittemmin
nähneensä hikipisaroiden kiertelevän hänen otsallansa, hänen uidessansa
jääkylmässä vedessä ja hänen jo usein aikoneen irtautua venheestä,
seuratakseen lemmittyä lastansa.
Liian myöhään havaittiin Susannan joutuneen venheen alle. Nuoria oli
kietounut hänen jalkoihinsa ja estänyt häntä kohoamasta ylös. Toki oli
hänen kuolemansa ollut pikainen ja helppo.
Myrskyn kestäessä täytyi heidän viettää koko Lauantai ja Sunnuntai
läheisessä talonpojan pirtissä, jossa papin vaimo väsymyksestä ja
surusta riutuneena pysyi vuoteen omana. Pappi oleskeli koko ajan,
hartaasti rukoillen, siinä kylmässä suojassa, jonne Susanna oli
kannettu. Maanantai aamuna, jolloin heidän piti matkustaa kotihinsa,
oli hän vaan tyyneesti iloinen, järjesti itse kaikki ja lohdutteli
hellästi katkerasti itkevää vaimoansa.
Koko illan ja seuraavan pitkän yön vietin syvässä, toivottomassa
surussa ja päätin seuraavana päivänä mennä katsomaan Susannaani,
lemmittyäni, viimeisen kerran.
Varhain seuraavana aamuna astui pappi odottamatta pirttiimme ja pyysi
tavata isääni. Koko odotusajan istui hän kalveana ja juhlallisena
nojatuolissa, vaan isäni lähestyessä kohosi hän ylös ojentaen kyyneleet
silmissä hänelle kätensä.
He kävivät istumaan ja pappi lausui, että isäni nyt näki edessänsä
onnettoman, nöyryytetyn miehen, jota Jumala oli tahtonut kovasti
rangaista, kääntääkseen hänen mieltänsä kokonaan puoleensa.
Onnettomuutensa tähden pyysi hän nyt, ettei isäni enää eroittaisi
hänestä muinoista ystävyyttänsä.
Hän ei tahtonut haastella siitä ikävästä seikasta, joka oli ollut syynä
ystävyyden rikkomiseen; hän oli siinä tehnyt parhaan tuntonsa mukaan.
Mutta hänellä oli jotakin muuta painavaa sanottavana; hän laski kätensä
olalleni, painoi minua ystävällisesti rintaansa vastaan ja istuutui
takasin nojatuoliin. Susanna oli, jatkoi hän huo'aten, avannut hänelle
kokonaan sydämmensä muutamaa päivää ennen kuin Jumala kutsui hänet
luoksensa; silloin oli hän ilmoittanut lempineensä minua jo pienuudesta
saakka sekä antaneemme toisillemme ikuisen rakkauden valan, aikoen
asiasta kertoa vanhemmillemme vasta ylioppilaaksi tultuani.
Alussa oli hän ankarasti vastustanut asiaa monesta syystä, niiden
seassa erittäinkin kivuloisuuteni ja minun sekä hänen nuoruutensa. Vaan
Susanna oli osoittanut tässä kohden niin syvää vakavuutta ja lujaa
tahtoa, että hän, tuntien Susannan luonnon, oli selvästi huomannut
kuinka tämä rakkaus, usean vuoden yhä vaan lisäännyttyänsä, oli jo niin
lujaksi juurtunut, että sitä oli liian myöhä enää tukahuttaa. Nyt oli
se hänen ainoana lohdutuksenansa, että hän, samana aamuna kuin heidän
oli lähteminen onnettomalle kotomatkallensa, oli myöntynyt lapsensa
rukouksiin ja samassa myöskin luvannut hankkia isäni suostumus
yhdistykseemme. Vaan nyt seisoi hän tuossa lapsetoinna, ainoastaan
ilmoittaen että isänikin kodossa onnettomuus oli majaellut ja kohdannut
hänen ainoata lastansa. Tästälähin tahtoi hän aina, jos isäni vaan
siihen suostuisi, kohdella minua niinkuin omaa lastansa ainakin.
Tuokion aikaa istui isäni vaaleana ja vai'eten; hän näytti ainoastaan
hitaasti käsittävän mitä hänelle haasteltiin. Viimein kohosi hän
seisoalleen, tarjoten äänetönnä kätensä papille. Sen jälkeen laski hän
raskaasti kätensä olalleni, katsoi minua silmiin ja sanoi hiljaisella,
ihmeellisen lempeällä äänellä: "Poikani, olkoon Herra taivasten
turvanasi. Nuorena on suru sinua kohdannut, vaan ole luja ja kanna sitä
lannistumatta!"
Hän oli jo ulos menemässä, jättääkseen meitä kahden kesken, vaan
kääntyi ovessa takasin ja neuvoi minua seuraamaan pappia jättääkseni
Susannalleni viimeiset jäähyväiset.
Vähää jälkeen astuimme papin kanssa vieretysten polkua myöten. Me
olimme tulleet ystäviksi ja hän kertoeli lohdutuksekseni kaikki mitä
Susanna oli sanonut, voittaaksensa hänen suostumustansa. Jumalan kiitos
tiesi Susanna, lopetti hän puheensa, isässänsä löytävänsä sen ystävän,
johon hän hädän hetkinä voi turvautua.
Pappi vei minut majaan, jonka ikkunoita valkeat uutimet varjostivat;
hän seisahtui paarien viereen hetkeksi ja kyyneleet valuivat virtana
hänen kasvoillensa, sitten kääntyi hän ympäri ja meni.
Tuossa makasi hän neitseellisessä, lumivalkoisessa pu'ussaan. He olivat
kietoneet seppeleen viheriöitsevistä lehdistä valkoisilla ruusuilla
hänen päähänsä -- ja silmiini kuvautui hetkeksi taaskin tuo näky, jonka
jo kerran olin nähnyt tavara-huoneessa. Hienot kädet lepäsivät ristiin
laskettuina hänen rinnallansa ja kihla-sormessa huomasin kyyneleillä
oman vanhan bronsi-sormukseni sinisine kivineen, jota hän oli kantanut
siitä hetkestä saakka, kun sai isänsä suostumuksen. Tuo elossa
niin erinomanen kasvojen juonne oli kuolossa muuttunut vienoksi,
onnelliseksi hymyilyksi, joka pyhällä kirkkaudella valaisi hänen
suloisia kasvojansa ja puhdasta, marmori-vaaleata otsaansa; hän lepäsi
niin lapsellisesti turvallisena, ikäänkuin hän nyt tuntisi salaisuuden
uskollisen rakkauden voitosta kaiken maallisen vähäpätöisyyden yli ja
liihoittelisi tuolla edelläni valkoisine siipinensä, neuvoaksensa sitä
minulle, koska kaikkivaltias Jumala ei tahtonut hänen täällä maan
päällä kanssani eloansa viettämään.
Kun huomasin itseäni tahdottavan pois, lu'in hiljaa Isä-meidän hänen
ylitsensä viimeiseksi jäähyväiseksi, painoin keveän suudelman hänen
otsallensa, huulillensa sekä ristiin lasketuille käsillensä, missä
bronsi sormus oli ja poistuin taakseni enää katsahtamatta.
Kaksi päivää sen jälkeen seurasin Susannaa hautaan.
* * * * *
Oli talvinen päivä ja aurinko valaisi kirkkaana taivasta, kun
tavallisuuden mukaan kävin tervehtimässä sitä kohtaa kirkkomaalla,
jossa hän lepäsi; nyt oli tuisku ajanut suuren nietoksen haudan päälle.
Puhtaan, huikaisevan lumen pinta loisti auringon valossa hohtavana
marmorina. Minusta tuntui niinkuin Susanna tahtoisi minun muistamaan
itseänsä seisovana kirkkaassa pu'ussaan Kaikki-valtiaan istuimen
edessä, sillä antaakseen voimaa minulle käymään yksinäistä polkuani
elämän laakson läpi, pelkäämättä uhkaavan mielen heikkouden voivan
eroittaa meitä.
Kun myöhään kesällä ai'oin matkustaa etelään laivalla papin ja hänen
vaimonsa kanssa, jotka lyhykäisessä ajassa olivat muuttuneet varsin
vanhoiksi ja valinneet eteläisemmän seudun vaikutus alakseen, kävin
viimeisen kerran hyväisillä ystäväni, surumielisen lauluniekan luona.
Hän soitteli taaskin minulle tuon viehättävästi iloisen lempivien
laulun, jota hän jo oli kaksi kymmen vuotiaana soitellut ja joka
mielestäni sopi niin hyvin Susannalle ja minulle; myöskin toisen laulun
soitteli hän nyt -- ihmeellisiä, syvästi liikuttavia ja surullisia
säveleitä, joissa kuitenkin piileili hentoja lohdutuksen väreitä. --
* * * * *
Tähän loppukoon yksinkertainen historiani; en tahdo pitemmältä kertoa
noista asioista, kuinka isäni avulla -- hän kuoli samana vuonna kun
otin tutkinnon taiteissa, kunnioitettuna, vaan perin köyhänä miehenä --
pääsin "laudatur'in" ylioppilaaksi, olin hiukan kirjailiana, koti- ja
kansakoulun opettajana, sillä se olisi vaan kertoelma sellaisesta
yksityis elämästä, jonka aatelma kokonaan elää menneiden aikojen
tapahtumissa.
Rakkauteni Susannaan oli, niinkuin hän itsekin sellaisella
luottamuksella oli vakuuttanut, tuona terveyden lähteenä, joka varjeli
minua uhkaavasta, kauheasta onnettomuudesta -- mielen heikkoudesta. Kun
rauhattomuuden ajelemana harhailin läheisissä metsissä, tapahtui usein,
että havaitsin Susannan kirkkaan haahmon milloin liihoittelevan
edelläni, milloin taaskin lempeästi hymyillen lähestyvän vastahani, ja
aaveilun kestäessä katosi vähitellen tuskani. Parina viimeisenä
vuotena, tautini lisääntyessä, en ole voinut nähdä häntä ja sehtähden
on elämänikin tuntunut synkältä, ikäänkuin pimeys laajasti peittäisi
kaikki ympärilläni.
Vaan nyt, viruessani eteishuoneessa tautivuoteellani ja täysi-kuun
heleästi maisemia valaistessa, tuli Susanna liihoitellen luokseni
valkeissa morsius-vaatteissaan ja kukka-kiehkurainen soreilla
suortuvillansa sekä viittasi minulle kädellänsä, jossa sormukseni
kiilteli. Minä tiedän hänen tuoneen ihanan sanoman, että kohta jo saan
rientää pois tuonne kohden taivahia yhtymään jälleen nuoruuteni
lemmityn kanssa.